sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Näin pärjäilet tiikerin kanssa Tyynellämerellä 227 päivää

Yann Martel: Piin elämä.
Yann Martellin Piin elämä kuuluu kirjallisuuteen, johon en vapaaehtoisesti koskisi. En tosin ole lukenut Robinson Crusoeta tai Gulliverin tarinoita, mutta jos toisen käden lähteisiin on luottamista, Pi on samaa sarjaa. Sellainen seikkailuromaani, joita nuoret miehet ahmivat 1950-luvulla ennen audiovisuaaalista räjähdystä.

Tosin Piitä ovat tainneet ahmia monet muutkin. Ainakin kriitikot, jotka antoivat Piille Man Booker-palkinnon. Ja yksi lempielokuvaohjaajistani Ang Lee, joka teki tästä elokuvan. Ja bloggauksia löytyy vaikka kuinka, niistä listaa lopussa.

Sydänjääni ei silti kaiken tämän vakuuttelunkaan jälkeen sula. Onneksi elämä sisältää bussi- ja metromatkoja, joiden aikana voi rämpiä eteenpäin näitä oman maun ulkopuolella sijoittuvia teoksia.

Elokuvan, tai vähintään elokuvajulisteen, ansiota kaikki varmaan tietävät, että Piin elämä on pitkälti tiikerin ja ihmisen tarina. Heidät, selviytyjät, yhdistää hurja merimatka pelastuslautalla uponneesta laivasta Meksikon rannikolle.

Pi on nuori intialaistapoika. Erikoinen henkilö. Nimittäisin häntä poikkeuksellisen humaaniksi ja suvaitsevaiseksi. Pi uskoo Jumalaan, yhtä lailla kaikkiin tuntemiinsa. Ehkä sen takia hän pärjää  ihmisen luontaisen vihollinen tiikerin, nimeltään Richard Parker, kanssa merellä 227 päivää. Avarasydämminen Pi toverustuu Richard Parkerin kanssa merimatkalla. Nuoren miehen sydän melkein särkyy, kun lopulta tukevalle maankamaralle päässyt Richard hylkää hänet jäätävällä loikalla metsikön kätköihin.

Iso K. on siitä metka kirjasarja, että huomaan sen olevan monipuolinen selviytymisopas. Piin ansiosta tiedän vähän paremmin, kuinka selviytyisin laivan pelastusveneessä, mistä etsisin survival packia ja mitä se voisi sisältää. Ei mikään mitätön tieto tänä risteilyelämän kulta-aikana. Antoine de Saint-Exupéryn ansiosta tiedän jotain aavikolla selviytymisestä, etenkin yökasteen kokoamisesta. Moni kirjailija on lisännyt tietämystäni, ja etenkin valmentanut minut henkisestä, sodasta, pakolaisuudesta ja vankilasta selvitymiseen. Myös diktatuurin kohtaamiseen on annettu ohjeita. Toivottavasti en tule näitä tietoja tarvitsemaan.

Edelliseen luetteloon lisään eläimet. Niidenkin kanssa pärjäämisestä Pi jakaa kokemuksiaan auliisti. Se olikin varsinainen oppimiskokemus. Aluksi kanssamatkustajia oli nimittäin hieman enemmän. Oli orankia, seepraa ja hyeenaa. Luonnon valinta on raakaa luettavaa jopa kirjassa. Sitä vastaan voi taistella vain rajatusti. Eläinten kanssa kannattaa iskeä heikkoon kohtaan ja kokeilla ehdollistamista. Veneen keinuttaminen muistuttaa tiikeriä aallokosta, ja kappas, sehän tulee merisairaaksi ihan itsestään.

Keskityin tässä merimatkaan, mutta kirja oli paljon muutakin. Valitettavasti. Jos taas meilikuvittelisin olevani kustannustoimittaja, niin ainakin sen tarinaa etsivä kirjailijan ja selviytymisen jälkeisen raportoinnin olisin ehdottanut poistettavaksi. Siinäpä yksi lukuvinkki: lue vaan kakkososa Tyynimeri.

Piin elämää koskevissa kritiikeissä tartutaan aika usein pariskuntaan nimeltä tosi ja epätosi. Että kirjailijan yksi tehtävä voi olla koetella toden ja epätoden rajoja ja vietellä lukija uskomaan sepitettä. Tämä on minusta outoa kun en usko, että Piin elämää sen paremmin kuin mitään muutakaan kirjaa voi arvioida uskottavuuden perusteella.

Lukijana jouduin pitkälle oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Se kai on periaatteessa hyvästä näin omassakin elämässä, kunhan sen jälkeen pääsee takaisin omaan unelmakirjallisuuteen. Seuraava Antonio Munoz Molina katselee kutsuvasti kirjapinosta.

Ja mitä tulee siihen elokuvaan, Piin elämä oli Ang Leen huonoin elokuva. Mutta huvittavaa sinänsä, se varmasti vahvistaa muistijälkeäni tästä kirjasta, jota en erikoisemmin välittäisi muistella.

*) Liityin Facebook-ryhmään Luen 13 kotimaista kirjaa tänä vuonna >>. Jo oli aikakin. Joten Iso K -projekti jatkuu, mutta ehkä verkkaisemmin. Tai sitten löydänkin jostain paljon enemmän aikaa lukemiselle kuin aikaisemmin.
**) Niitä muita blogeja Piin elämästä:
Amman lukuhetkessä epäillään, että Piin elämästä saattaa jopa tulla henkilökohtainen voimakirja >>
Lukuisa piti pitkää alkujohdatusta tylsänä, mutta ahmi itse merkiseikkailun >>
Kirjasfääri on jo lukenut Piin elämän toistamiseen! >>
Pidän pääni. Tämä kirja menee niiden listalle, joita en haluaisi Isoon K:hon.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Jeesuksen Kristuksen maallinen evankeliumi

José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia olen pelännyt jo pitkään. Paksu kuin joululimppu, ja mikä loppuunkulutettu aihe! Niin helppo tapa tarttua johonkin joillekin pyhään ja herättää paheksuntaa.

José Saramago. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi.
Onneksi [tai tottakai?] Saramago on sentään ateisti. Uskonnollisen kirjailijan vastakertomus samasta aiheesta voisi olla periaatteessa kiinnostava, vaikka ah, sitä en haluaisi lukea.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on alkuperäiseltä nimeltään kertomus Jeesuksen maallisesta elämästä. Parempi nimi minusta tuo alkuperäinen. Tietysti tätä saattoi ateistilta odottaakin, mutta onneksi Saramago keskittyi Jeesuksen inhimilliseen puoleen ja kuittasi pääsiäistapahtumat hyvin lyhyesti. Eikä muuten mitään sovitusta lopussa tullut!

Päätin jo joku aika sitten, että joulunaika on ainoa mahdollisuus tarttua tähän teokseen. Selvisin ilman suurempia kirjallisia naarmuja, ja jopa löysin kehumisen arvoisia kirjallisen, tai inhimillisen, nerouden pilkahduksia. Kirja ei tietenkään ollut huono - se on Saramagon kohdalla mahdotonta - eikä myöskään lukijan via dolorosa. Virkkeet olivat tietysti pitkiä kuin nälkävuosi ja monipolvisia kuin poimuvuoristot. Mutta Saramagoa lukeneelle kaikkia tämä on tuttua eikä puhujien identifioiminen tai tapahtumien seuraaminen tuota vaikeuksia.

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on tyylipuhtaasti kronologinen kirja, joka perustuu vahvasti inhimillisiin henkilöihin. Alussa Maria on nuori ja kokematon vaimo ja Josef yhtälailla omaa rooliaan etsivä aviomies. Marialle ilmestyvä salaperäinen Herran enkeli, jonka paimenopissa Jeesus on nuoruusvuosinaan, paljastuu sittemmin paholaiseksi. Jeesuksen osalta kyseessä on sellainen tyypillinen kasvutarina lapsuudesta aikuisuteen. Hämmennystä, kokeiluja ja alistumista - ja siihen se sitten loppuukin.

Saramago onnistuu kuitenkin dramatisoimaan aivan unohtumattomia hetkiä. Kun Herran enkeli ensimmäisen kerran ilmestyy hämmästyneelle Marialle ja katoaa sumuna yöhön. Kun poikalasten taposta vihiä saanut Josef pakenee Betlehemistä eikä koskaan saa rauhaa tunnonvaivoiltaan. Kuinka Jeesus kohtaa Maria Magdalenan ja ottaa tämän rakastajattarekseen ja elämänkumppanikseen. Kuinka Jeesus käy irrottamassa maallisen isänsä ristiltä ja hylkää tylysti äitinsä ja sisaruksensa lähtien etsimään kysymyksiä öisin vaivaaviin uniin. Kuinka Jeesus vasta aika lailla loppuvaiheessa saa kuulla kohtalostaan ja tapaa oikean isänsä Jumalan. Kuinka Jumala ei suostu solmimaan rauhaa paholaisen kanssa vaan päinvastoin haluaa valloittaa koko maailman ihmishenkiä ja marttyyreitä säälimättä. Ja sen, kuinka Juudas Iskariot löytyy puuhun hirttäytyneenä Jeesuksen ristisaaton varrelta.

On kutkuttavaa ajatella, että maallisesta evankeliumista olisi yhtä helppo dramatisoida koulunäytelmiä tai elokuvia kuin siitä hengellisestä. Olisipa koululaiseni joulujuhla aika toisenlainen, jos Josef hakisi vastasynnyttäneen vaimonsa ja poikalapsensa yön pimeydessä synnytysluolasta ja pakenisi Betlehemistä korvat luimussa.

Tämä evankeliumi noudattelee hyvin uskollisesti alkuperäisen tapahtumia. Saramago osoittaa taas uskomatonsa sivistystä ja uskonnollisen aineiston tuntemista. Kirjan mukana todella astuu vuoteen nolla, niin hienosti Saramogo haluaa suoda lukijoille historialliselta ympäristöltään autenttisen lukukokemuksen.

Mutta miksi Saramago halusi laittaa kynänsä tähän tarinaa? Ehkä Jeesus on jokaisen europpalaiskirjailijan Mount Everest, jolle pitää kerran elämässä kiivetä? Ikioma ultramarathon, joka erottaa hyvät suurista. Ja osoitus siitä, että minähän kestän minkä tahansa kritiikin ja marttyyrinä ilomielin pakenen maasta.

Sillä niin Saramagolle kävi. Kirja herätti, tottakai, ääretöntä ärtymystä katolissa papeissa. Mutta että jopa hallituksessa, joka Wikipedian mukaan veti teoksen pois eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta - ja tämä 1990-luvun alussa! Vihainen Saramago muutti vaimonsa kanssa Portugalista Lanzarotella ja jopa ehdotti - en tosin tiedä missä vaiheesa - hengellisesti köyhän Portugalin liittämistä Espanjaan.

Hurraan itselleni kertaa sata, että tämä kirja on selätetty. Ja sitten hurraan itselleni tuhatkertaisesti, kun loput Grassit, Høegit ja Carey on jollain uskomattomilla yliluonnollisilla voimilla luettu. Niihin tuskin löytyy voimia ennen seuraavia lomia.

Mike Pohjola on kirjoittanut tästä romaanista hyvän, seikkaperäisen arvion, mutta ei mitenkään ylistävän >>

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Runoilija ja korppi

Taas yksi skandinaavikirjailijan tilitys kirkonmiehen uskontuskista, mietin valitessani luettavakseni Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot. Joskaan Ison K:n lukijan ei kannata pelästyä tätä aihetta. Päinvastoin: innostusta voi viritellä.

Nikolaj Frobenius. Pelon kasvot.
Mutta menipä pahasti pieleen. Kirjan kannnessahan lukijaa tuijottaa itse Edgar Allan Poe (1809-49), itseoikeutetusti korpin kera.

Herra Poe on toinen kirjan päähenkilöistä. Toinen on maineikas kirjallisuuskriitikko Rufus Griswold, jolla on Poeen ambivalentti suhde. Toisaalta mysteerien ja kalman mestari vetää Rufusta puoleensa, eikä vain kirjallisten ansioidensa vaan myös sukupuolisen vetovoiman takia. Toisaalta arvoiltaan uskonnollisen kriitikon on pakko kavahtaa runoilijaa, joka ei pidättäydy sovinnaisiin aiheisiin ja runouskäsitykseen.

Se on sitä aikaa kun yhdellä kriitikoilla on valtaa yli ihmisen elämän. Nostaa salonkien keskipisteeksi, lisätä loistetta tai tuomita mitättömyyteen. Griswold käy omaa kiirastultaan näiden vaihtoehtojen välillä käyttäen ystävyyttä juonitteluun ja valtataisteluun.

Frobeniuksen Poe-elämänkerta on todella hyvä kirja monella tapaa, toisin kuin Hesarin kirjallisuuskriitikko [eipä sinnekään enää maksullisen sisällön takia kannata linkata] ehdottaa. Vaikkapa taidehistoriallisesti. Poen elinaikana amerikkalainen runous ottaa ensimmäisiä haparoivia askeliaan. Taide-elämä salonkeineen, kriitikoineen ja kustannustoimittajineen rakentuu. Ihan ensimmäiset antologiat julkaistaan. Runoilijat ovat avuttomia rahastamaan tuotoksillaan, mutta kilpailevat sitäkin kiihkeämmin eliitin suosiosta. Keuhkotautia, nälkää ja nääntyviä vaimoja. Kaikki kliseet tarjolla, mutta todentuntuisesti.

Ja sitten tietenkin Poen elämän kuvaajana. Poe päätyy ottopojaksi porvarisperheeseen, jossa arvokonflikti on väistämätön. Uniikista taiteilijuudestaan vakuuttunut Poe ottaaa jo nuorena niin sanotut hatkat ja suuntaa kohti itärannikkoa. Taiteilijanuralla on nousuja ja laskuja, mainetta ja paljon parjausta. Onhan Poen makaaberi runokuvasto jotain ihan muuta kuin perinteistä lyyriikkaa. Ehdotonta, kyseenalaistamatonta, alitajuista. Synkkää ja pimeää.

Poen runomaailma ei jää vain kirjalliseksi, sillä hänen kannoillaan hiipii hylätty lapsuudenystävä, joka on ottanut tehtäväkseen lavastaa Poen runot eläväksi elämäksi.

Frobenius on opiskellut elokuva-alaa ja sen kyllä huomaa. Pelon kasvot on erinomainen jännitysnäytelmä. Siinä saalistetaan, jahdataan ja juonitellaan vaihtuvilla näyttämöillä. Romaani henkii kauhua, pahuutta ja pelkoa, se ilmentää yliluonnollisia tapahtumia, salaperäisiä sielun liikahduksia ja elämän hallusinatorisia kuvajaisia.

Ja entä se "Korppi"
kun sen varjo aaveen lailla illoin kasvaa lattiaan
varjo synkkä, raskas, josta sieluni ei nousemaan
pääse enää milloinkaan
Yhden suomennoksen voit lukea kokonaan Cordula's webistä >>