lauantai 28. joulukuuta 2013

Vapauttakaa John Irving!

Vapauttakaa karhut, kirjoitettu vuonna 1968, on John Irvingin ensimmäinen julkaistu romaani! Lukiessa tuntui niin tuoreelta ja tunnistettavalta, etten arvannut. Hieman sentään ihmettelin, miksi takakanteen on valittu valokuva ilmiselviltä nuoruusvuosilta. Tosin, sehän on monilla kustantajilla tapana anyway.

John Irving. Vapauttakaa karhut.
Ei tarvitse liikaa ihmetellä: täyslaidallinen tunnistettavia elementtejä jo vuonna 1968. Liberaalit arvot, paksu kirja täynnä touhua ja toimintaa, pakkomielteisen kiinnostuksen vaivaamia päähenkilöitä. Aivan vielä ei kerrota painista tai squashista vaan moottoripöyristä. Jos moottiripyöräilly ei kiinnosta, koet varmasti lukijana raskaat hetkesi. Riittää nimittäin sivukaupalla rassaamista, virittelyä, kaarreajoa sekä ajo-opetusta.

Kerronnan keskushenkilöt Irving kuvailee alusta alkaen vahvasti. Kaverukset Siggy ja Graff, kuten kirjailijakin siihen aikaan, kaksikymmentä ja risat. Opiskelijapoikien mutkatonta ystävyyttä ja iloisesti huomaamme, että moottoripyöräilyn isänperintönä saanut Siegfried á la Siggy saa Graffista matkaseuraa ihan samantien. Suuntana on merenranta, jonne ei koskaan ehditä, mutta öitä kuluu makuupussissa nukkuen, joenuomassa kalastellen ja vuoristoteillä hurjastellen.

Siggy on erikoinen kaveri, hullu motoristi ja adhd joka tapauksessa. Suu käy ja harkinta pettää ihan jatkuvasti. Ja kaiken lisäksi Siggy runoilee..."Voi, kaikki ne asiat mitä sitä kaipaa ovat kovin yksityisiä, yksityisiä...Voi ja ainut tapa hankkia ne on kovin julkinen, julkinen"... mutta mitään näistä ei kannata ottaa tosissaan, koska Siggy on, niin omintakeinen, käsittämätön, yllätyksellinen...

Irving on mahduttanut esikoiseensa monenlaista tunnelmaa ja useamman tarinan. Alun moottipyöräreissun veijariromaanin tunnelma muuttuu mustemmaksi, kun poikien matkan keskeyttää nuori tyttö Gallen. Graff haluaa päästä Gallenin hamosiin, mutta Siggy taitaa tuntea vetoa poikarakkauteen. Irvingin tuotantoon tutustunut lukija huomaa myöhemmästä tuotannnosta tutut homoseksuaaliset viittaukset jo ensiromaanissa.

Irvingin esikoisen nimi antaa ymmärtää eläinten olevan keskeisessä roolissa. Vapautetut karhut asuvat, luonnollisesti, eläintarhassa, jossa lukija saa myöhemmin tietäää Siggyn viettäneen lapsuutensa. Siinä kuuluisassa wieniläisessä Biergartenissa. Yllättävä pala historiaa paljastetaan vasta sen jälkeen, kun Siggyn elämä loppuu jo nuorena. Poikaparka tormää moottiripyörällä mehiläistarhaan ja päättää päivänsä pistohyökkäyksiin. Ja Irvinghän meitä usein muistuttaa kuoleman läheisyydestä: se on seinän takana, pidä varasi, älä usko kuoleman olevan vanhusten yksinomaisuutta. Odottomattoman kuoleman yllättämä Graff tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa ystävälleen ja toteuttaa tämän lapsuudenhaaveen: vapauttaa karhut ja siinä samasssa muutamat muut eläimet, joiden kanssa hän vaistomaisesti osaa kommunikoida.

Rakenteellisesti Irvingin esikoinen jakautuu kolmeen lukuun: poikien pyörämatkaan, muistikirjaan, joka puolestaan jakautuu Siegfried Javotnikin omaelämänkertaan ennen hänen syntymäänsä ja elämään eläintarhassa ilkeää eläintenhoitajaa tarkkaillen, sekä kolmanteen surumielisempään osaa Graffin toteuttaessa Siggyn viimeistä tahtoa.

Rakenne on nuorelle kirjailijalle liian kokeellinen, mutta kunnianhimoa riitti jo alusta alkaen. Olen - ehkä sinäkin?- onnellinen siitä, että Irving seuraavissa teoksissaan hylkäsi vanhan mantereen ja hyppäsi omille kotikonnuilleen. Etenkin Jugoslavian sodan käsittely tässä kirjassa etnisine ristiriitoinen on aivan liikaa, tarpeetonta ja eurooppalaislukijan näkökulmasta liian simppeliä.

Irving on kirjoittanut monia hienoja kirjoja, Garpin maailman, ja toisen suosikkini, Oman elämänsä sankarin, mutten ole sellainen Irving-fani, joka ehdottomasti haluaa lukea koko tuotannon ja  nauttii kirjailijan kehityskulun ymmärtämisestä. Joskin tämä taitaa nyt väistämättä tulla tehdyksi Iso K -projektin myötä. Toisenlainen lukija on Irvingin luottosuomentaja Kristiina Rikman. Hän on kirjoittanut kirjaan tuotannollisia teemoja hienosti kutovan epilogin. Suomentaessaan Rikman tunsi olevansa arkeologi, joka pääsi tutustumaan arvokkaaseen hautalöytöön!

Eniten "Vapauttakaa karhuissa" nautin ainutlaatuisesta herkyydestä, joka välillä hiljentää tapahtumisen vyöryn. Sellainen oli Gallenin ja Graffin hiljainen, surumielinen ero eläinten vapauttamisen jälkeen. 
Kaikilla ihmisillä on nimet ja tietyt paikat joihin heillä oli lupa mennä.
Siihen on hyvä hiljentyä. Ja ajatella: Siitä se sitten lähti, John Irvingin ura kirjailijana.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Musiikki yhdistää, musiikki erottaa

Kazuo Ishiguro. Yösoittoja.
Jos tunnet lukevan muusikon, ja mietiskelet sopivaa lahjaa, hanki hänelle Kazuo Ishiguron Yösoittoja. Viisi novellia muusikoista erikoisissa tilanteissa. Tosin nämä muusikot eivät taida olla niitä, joille perustetaan fanisivuja tai raivataan tilaa maailmankuuluille estradeille. Mutta he ovat ehdottomasti tutustumisen arvioisia persoonia, omine unelmineen ja hieman pienempine saavutuksineen.

Kirjan musisointi alkaa ja loppuu Venetsiaan, San Marcon piazzalle. Ensimmäisessä novellissa tutustutaan puolalaiskitaristi Janiin, joka tuurailee tarvittaessa Florianin ja Lavenan turistirysissä. Kaikista maailman turisteista piazzalle ilmestyy himmenevä laulajatähti Tony Gardner, Janin lapsuudenkodin suuri suosikki. Jan lähes kivettyy ylpeydestä Gardnerin pyytäessä häntä duetoimaan serenadia vaimolleen Lindylle - gondoli ja maailmanluokan kulissit!

Lindy tupsahtaa kuvioihin uudelleen hollywoodilaisessa hienostohotellissa. Siellä julkkikset parantelevat itseään kauneusleikkausten jälkeen. Lindylle pitää seuraa  saksofonisti Steve - lahjakas, mutta ruma! -, jolle ex-vaimo osti erolahjaksi kauneusleikkauksen. Päästä jalkoihin paketoidut potilaat huvittavat itseään yöllisillä vakoilureissuilla hotellin eri osiin ja seuraavat etenkin gaalaillallisten valmisteluja. Suupielet ottavat väkisin hymyasennon pariskunnan häpeänsekaisten toilailujen edetessä. 

Keskitarinassa nuori muusikonalku pakenee hetkiseksi läpimurtopaineita ja lontoolaisia koe-esiintymisiä siskonsa majataloon Malvern Hilsiin. Kukkulaidyllissä hän tapaa ärtyneen ja omituisen  sveitsiläispariskunnan, jonka ongelmien selityksesti osoittautuu, ehkäpä, pitkäveteinen cover-musisointi ravintoloissa.

Yhteen novelliin viidestä Ishiguro ei valinnut muusikoita vaan ihmisiä yhdistävää musiikkia. Ray saa collegeaikanaan sydänystävän Emilystä. Heitä yhdisti rakkaus amerikkalaiseen Broadway-musiikkiin, vaihtoehtoista ja ehdottomasti ei keskiluokkaista. Elämän edetessä Emilyn vaihtoehtoisuus on haalea muisto vain, mutta Ray jää viettämään vakiintumatonta pätkäelämää. Rayn lähtiessä tapaamaan raskasta ystäväänsä, hän päätyy keskelle aviokriisiä ja ankaraa paheksuntaa omia valintojaan kohtaan.

Viimeisessä kertomuksessa palataan takaisin piazzalle. Nuori unkarilaissellisti Tobor saa opettajakseen salaperäisen amerikkalaisnaisen, selluvirtuoosin. Toborin musiikki kohoaa uusiin sfääreihin opettajan erikoisesta opetusmetodista, vai sen ansioista, huolimatta.

Ishiguron tiivistunnelmaisilla tarinoilla on yllättävät loput. Tony Gardnerin serenadi ei ole lemmenlaulu vaan jäähyväissoitto. Vaimo ottaa asiat realistisesti ja toteaa, että elämä on paljon enemmän kuin yksi rakkaussuhde. Ray tanssii Emilyn kanssa vielä yhden Broadway-balladin ymmärtääkseen ystävyyden hiipuneen. Toborin opettajan selloa ei koskaan näy, eikä hän soita itsekään.

Ishiguron novellihenkilöitä musiikki aluksi yhdistää, mutta lopulta sitäkin varmemmin erottaa. Kohtaamisissa on jäätävyyttää ja ymmärtämättömyyttä, mutta toisaalta myös hulvatonta huumoria, jota en aiemmista Ishiguron kirjoista muista. Kieli katkesi, vire katosi - mitäs pienistä, elämä kuitenkin jatkui! Virne sille.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Kohti omegapistettä


Don DeLillon Omegapiste on omituisen kiehtova kirja. Minulle se oli yhden lentomatkan mittainen kokoelma submikroskooppisia hetkiä. Niitä ei näe edes mikroskoopilla:
Todellinen elämä ei ole tiivistetty puhuttuihin tai kirjoitettuihin sanoihin...Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin...käännymme uneksien sisäänpäin.
Näin pohtii Richard Elter, 73, korventavan auringon alla, piilopaikassaan autiomaassa. Entinen puolustusministeriön neuvonantaja näyttää heimopäälliköltä pitkine letteineen ja rokonarpisine kasvoineen. Elsterin korvina toimiii huomattavasti nuorempi James Finley. James on ohjaajaraakile, yhden elokuvantapaisen tuotannon mittainen ja suunnittelee pakkomielteisesti seuraavaa, Elsteristä kertovaa. Elokuva olisi, tottakai, minimalistinen, yhden otoksen kokoinen. Pelkkää miestä ja seinää. Mutta sitä ennen Elster pitäisi saada avautumaan.

Don DeLillo: Omegapiste.

Elsteriä ei urasta puhuminen kiinnosta, mutta todellisuutta hän pohtisi lakkaamatta. Autiomaan D-vitamiinia kuolettavina kerta-annoksia ja loputonta monologia tietoisuuden ja todellisuuden suhteesta,  filosofisia pohdintoja ihmisluonteesta. Elster haaveilee haikusodasta, pelkistettynä kolmeen säkeeseen. Puheesta syntyy abstraktioita, äärimmäisyyksiä ja ajattomuutta. Ajatus surraa kosmisella asteikolla.

Lyhyeksi aiottu visiitti alkaa pidentyä ja aika menettää merkityksensä. Ajattomassa erämaassa naukkaillaan viskiä tai vodkaa, yhdellä jääpalalla, ja tuijotetaan kuuta läpikulkumatkallaan.

Kumpaakin vetää puoleensa autiomaan yksinäisyys. Matkapuhelimet suljetaan eikä kannettavaan juuri kosketa. Omegapisteessä kaikki tapahtuu säästöliekillä. Kuten kolmannen henkilön, Elsterin silmäterän, tytär Jessien saapuminen. Tosin Jessiekin on hiljainen ilmestys, kepeän varjomainen, lähes huomaamaton. Kolmikosta näyttää muotoutuvan hiljainen perhe, sellainen, jolle jokaisella heistä yksinään rikkinäiselle olisi käyttöä.

Erämaaelämän ympärille DeLillo on kehitellyt kehystarinan. Siinä katsotaan Psykoa. Ei kuitenkaan sitä kuuluisaa elokuvaa vaan Psykosta tehtyä 24 tunnin mittaista hidastettua videoteosta newyorkilaisessa taidegalleriassa. Taidegalleriat, Jessien harrastus, innoituksen lähde ja vikatikki, joka kutoo tapahtumattomuuteen odottamattoman romahduksen. Omegapisteen. Katoaminen - sitäkö ihminen haluaa?

Omegapiste on musta aukko, joka kutistaa kaiken sisäänsä. Pieneen piiriin, yksinäisyyteen. Tai Jessien sanoin: "Jokainen kadotettu hetki on elämä." Kun
Norman Bates laskee kuulokkeen paikoilleen ja asiat ovat vielä tapahtumatta. Ja tuulen noustessa linnut lentävät ikkunan ohi sadetta paeten.
 Mikä omegapiste? >>

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kuoleman lähentämät

Luin André Malrauxin Sielujen kapinan bussimatkoilla ja metrossa. En välttämättä suosittele. Jo ensimmäiset rivit hypyttivät pulssin korkealle. Kurja olo ja motiiviristiriita: Tuntuuko pahemmalta asettua ensimmäisellä tappokeikallaan olevan nuorukaisen nahkoihin vai uppoutua musliiniverhon takana makaavan uhrin mitääntietämättömään levollisuuteen?
André Malraux. Sielujen kapina.
Pidätin hengitystä, kun yksi päähenkilöistä, Tšien epäröi tappotapaa ja analysoi oikeita iskukulmia. Tästä alkavat kuolemankauhun monet muodot, joita lukija joutuu Sielujen kapinan sivuilla kokemaan. Tappaa aseella, yrittää itsemurhaiskua, taistella kapinajoukoissa ja kuolla eri tavoilla oman tai toisen käden kautta. Sielujen kapinaa luetaan verenmaku suussa.

Jo äsken mainitsemani Tšien on yksi kirjan kommunistikapinallisista. Aate yhdistää monirotuisia kiinalaisnuorukaisia, jotka ovat ottaneet elämäntehtäväkseen Tšiang Kai-šekin kukistamisen. Nuorukaiset - Tšienin ohella toinen keskushenkilö Kio - suunnittelevat kapinaa, joka elää heissä kuin levoton uni. Haaveilevat kommunistisesta Kiinasta ja toivovat, ettei Kuomintang kukista heitä kuin aamusumua. Joukossa häärii myös eurooppalaisia virkaveljiä, etenkin Katov, joka on saanut oppinsa Venäjän vallankumouksessa 1917.

Kapinallisten kello tikittää, Malraux otsikoi luvut päivämäärillä ja kellonajoilla. On vuosi 1927 ja tapahtumapaikkana Shanghai. Kapinallisilla ei ole toivoa: he ovat ensimmäisen kapinaallon marttyyreita, joita seuraa Kiinan sisällisota ja kommunistikiinan vyöry vasta myöhemmin.

Ajattelen, että Malrauxin Sielujen kapina edustaa Ison K:n äijäkirjallisuutta Graham Greenen tapaan. Kumpikin viiltää auki maailmasta erkaantuvien miesten sieluja, sellaisten, jotka antavat kohtalon karata omista käsistään.

Sielujen kapinaa on vaikea lukea. Sydän hakkaa ja sitten pysähtyy hetkeksi, hengitys katkoilee, katse harhailee ja välillä lukemisen jatkaminen on pelkkää tahdonvoimaa. Sama attentaattiin valmistautuvan kapinalllisen sanoin: - Ahdistus on kummallinen tunne, sydän lyö niin, että on vaikea hengittää. Voisi melkein luulla hengittävänsä sydämmellä.

Sielujen kapinan väkivaltakuvaukset ahdistavat siksi, että ne kuvataan yksilön näkökulmasta. Asiakasta esittävä Tšien väijyy antiikkipuodissa Tšiang Kai-šekiä pommi laukussaan. Ja miltä tuntuu Hemmerlichistä, jonka vesipäävauvan Kuomintang ampuu kostoiskussa kappaleiksi? Hän tuntee henkeäsalpaavaa onnea siitä, että kohta voi tappaa rakkaudesta.

Olen Malrauxille kiitollinen siitä, että hän päätti inhimillistää Kiot ja Tšienit ja antoi heille palasen menneisyyttää, vaimot, isät, opettajat. Nämä toiset todellisuudet ovat virkistäviä lähteitä taistelu- ja tappokohtausten välissä. Ilman niitä en välttämättä olisi kyennyt lukemaan Sielujen kapinaa loppuun.

Sielujen kapinalla ei ole onnellista loppua. Kapinalliset kukistetaan ja he kuolevat eri tavoin, joku syankaliumin pelastamana, joku poltettuna. Jäljelle jäävät omaiset, joista sydämmellisimmin Malraux kuvaa Kion isää ukko Gisorsia. Vanhus kykenee vain oopiumpilvessä ylittämään kuoleman ja yksinäisyyden lohduttoman syvänteen. Hiljaa etenevä aika ei enää erota häntä ihmisistä vaan tuo heidät lähemmäksi. Kuolema, ei enää elämä, on paras keino päästä kosketuksiin toisen ihmisen kanssa.

Malraux on tainnut kirjoittaa Sielujen kapinaan myös palasen itseään. Hän oli opiskellut orientaalin kieltä ja kulttuuria ja nuoruudessaan salakuljetti patsaita Eurooppaan Indokiinan matkoiltaan. Sielujen kapinassa Itä-Kiinan kauppaseuraa johtava Ferrel yrittää jotenkin selviytyä itäisen jättilaisen myllerryksistä. Eikä muuten selviä.

Malraux kirjoitti hienon kirjansa jo vuonna 1933. Aika ei ole himmentänyt teoksen hohtoa, vaan kirkastanut sitä edelleen. Niin vastenmielistä kuin tappajien sieluun tutustuminen olikin, ymmärsin pian, että olin lukemassa erityislaatuista kirjaa. Inhimilliset kohtalot ovat eriskummalliset ja joskus voi käydä niin, ettei peiliin vilkaistessa enää tunne itseään.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Saramagon talvisirkus

Nyt piirtyi Saramagosuhteeseeni katkera juonne. Herra yksi-maailman-parhaista-kirjailijoista on väistämättä joskus, vielä etsiessään itseään kirjailijana, kirjoittanut ei-niin-upeita teoksia. Sitten se kirja on  koko-tuotanto-samaan-sarjaan -periaatteen mukaisesti julkaistu Isossa K:ssa. Ihan näin vaatimattoman lukijan kannalta tämäkin luku-urakka olisi iloisempi, jos sarjan julkaisuperiaatteeksi määriteltäisiin hienot kirjat eikä nimekkäät kirjailijat.

Kirjoitan nyt José Saramagon Baltasarista ja Blimundasta. Yleensä luku-urakkani on yhtä juhlaa näiden upeiden suomennosten parissa, mutta aina välillä tielle osuu vaikeasti nieltäviä möykkyjä.

José Saramago: Baltasar ja Blimunda.
Baltsar ja Blimunda on historiaa ja magiikkaa tai maagista historiaa. Hei rouva Talvisirkus, nouki ensi vuonna aiheeksi tämä kirja ja se kun ihmeelliset ihmiset rakentavat lentävän koneen. Henkilöhahmot ovat kiehtovat: hullu tiedemies ja isä Bartolomeu Lourençon, joka sekoaa, kun kone osoittautuu historian ensimmäiseksi lentäväksi koneeksi. Baltasarista saat sankarin: taitava rakentaja Kapteeni Koukku -käsineen. Eikä jää kakkoseksi Blimundakaan. Upea ja rohkea nainen, jonka on syötävä aamiaiseksi leipää, ettei näkisi sieluja ja kaikkea muutakin. Esimerkiksi se kohtaus, kun Blimunda palkataan haalimaan tahtoja lasipurkkiin visualisoituisi näyttävästi. Puhumattakaan siitä, kun se lentokone todella kiitää kohti auringonsäteitä. Ja myös siitä ikuisuusprojektista, kirkosta, saisi upean lavasteen kaikenlaiseen akrobatiaan. Tai ehkä jätät pois sitä rakennuttavan kuninkaan, João V:nnen, sillä huomaathan, että sisältöä alkaa olla jo vähän liikaa.

Jos palataan faktoihin, Baltasar ja Blimunda on SE teos, joka nosti Saramagon maailmanmaineeseen. Jo pari vuosikymmentä aiemmin oli kirjoitettu jotain, mutta niitä ei kirjallisuuden suurmies halunnut elinaikanaan muistella.

Monia tulevien huipputeosten aihioita on toki nähtävissä. Saramagoa kiinnostaa näkeminen, ehkä hän jo mietti sokeiden ja näkevien kertomusten juonikuvioita. Portugalin historia tapahtumineen ja henkilöineen kiinnostaa ja menneeseen aikaan sijoittuu myös Baltasar ja Blimunda. Silloin, 1700-luvulla, Portugali oli maailmanmahti ja ristiretkeilijät pörräsivät maailman merillä. Ja kyllä, myös satiiri orastaa, kun Saramago sivaltelee kunkku João V:ttä, joka on vuosikausiksi kiinnittynyt mahtipontiseen kirkkoprojektiinsa sekä sitä toista valtiomahtia, kirkkoa, joka näyttää ennemmin ilotalolta kuin hartauden tyyssijalta. Paljoakaan ei kustannustoimittajalta olisi vaadittu karsimista, niin kirja olisi voitu julkaista nuorten- tai lastenkirjana ja tuolle lukijakunnalle tämä olisi saattanut olla todella upea lukuelämys! Ehkä hieman vähemmän seksiä, sillä Baltasarin ja Blimundan ikuista rakkaustarinaa lukuun ottamatta kirjassa vähän kaikki ovat melkein kaikkien kanssa. Samalla tosin olisi pitänyt pilkuttaa ja pisteyttää runsaammin niitä elämää pidempiä virkkeitä ja tämä olisi kyllä minustakin mennyt jo liian pitkälle...

Kirjassa elämä kuhisee, mutta niin kuhisee myös Saramagon teos. Aihoita, tarinapoikasia, aivan liiallisesti. Mutta toisaalta, kun herra kirjailija myöhemmin ymmärtää, että vähemmän on enemmän, syntyy suurta ja mahtavaa.

**
Ja nyt palan halusta lukea, mitä muut ovat olleet mieltä tästä kirjasta, jonka sijoitan Ison K:n huonoimpien kirjojen listalleni:
Hannun mielestä Baltasarissa ja Blimundassa on jotain raskassoutuista [hip! - samaa mieltä], mutta silti aforistisiä oivalluksia ihmisistä ja elämästä,
Khashayr antaa GoodReadsissa kirjalle määritelmän "intellectual hodgepodge". 
Laihaksi jäi saalis. Eipä ole kirja juurikaan poikinut suomenkielisiä postauksia tai arvioita.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Tanizaki - Japanin Moravia

Jun’ichirō Tanizaki. Avain.
Japanilainen kirjallisuus näyttää valikoituneen sattumalta tämän syksyn teemakseni. Murakamin jälkeen tein satavuotisloikan ja luin Kokoron. Seuraavaksi puoli vuosisataa eteenpäin 1950-luvulle ja vuorossa oli  Jun’ichirō Tanizakin Avain. 

Avain käännettiin ilmestymisensä jälkeen melko pian suomeksi, heti 1960-luvun alussa. Suomennospäätöstä nopeutti varmasti se, että Avaimesta oli tullut kirjallinen tapaus. Tai sensaatio tai peräti skandaali. Kirjan aiheena ovat seksuaaliset valtapelit, juonittelu ja manipulaatio enkä ole omalla luku-urallani törmännyt uudemmassakaan japanilaisessa kaunokirjallisuudessa näin avoimeen seksuaalisuuden kuvaamiseen. Nimeän Tanizakin Japanin Alberto Moraviaksi. Sodan jälkeisen sukupolven kirjailijat eri mantereilla ennakoivat seuraavan vuosikymmenen vapaampia tuulia.

Avaimessa keski-ikäinen pariskunta on elellyt sovitussa avioliitossa ja säädyllisessä parisuhteessa parisenkymmentä vuotta. Keskinäinen kommunikaatio on laimeaa eikä siitä, mitä aviovuoteessa tapahtuu tai etenkään siitä, mitä siellä pitäisi tapahtua, keskustella.

Aviopari alkaa kommunikoida toisilleen päiväkirjamerkinnöin. Päiväkirjamerkinnät aloittaa mies uudenvuodenpäivänä ja ne päättyvät kesäkuun yhdestoista. Viimeinen sana näyttää jäävän vaimolle, Ikukolle, josta on tänä aikana tullut leski. Miehelle ei kirjassa anneta nimeä.

Päiväkirjamerkinnöissä kumpikin alkaa, ensin varovasti, mutta sitten yhä seikkaperäisemmin, kertoa omista toiveistaan ja mieltymyksistään. Kirjoitettuna toiveet toteuttavat itseään. Enää ei pariskunnan elämästä puutu ruumiillista rakkautta ja etenkin mies sukeltaa syvälle mehukkaimpiin fantasioihinsa.

Pintajuonen alla kutoo omaa tarinaansa häkellyttävän hienovarainen ja taidokas manipulointi. Huomaankin pian, etten ensisijaisesti luekkaan kirjaa patoutuneesta seksuaalisuudesta vaan juonittelusta. Kumpi lukee kumman päiväkirjaa ja miksi? Omissa päiväkirjamerkinnöissään sekä mies että vaimo paheksuu toisensa ala-arvoisia epäilyjä urkkimisesta, mutta epäilee - ja ehkä myös toivoo - toista oman päiväkirjansa lukemisesta. Paljastaakseen epäilyt he rakentavat hienonhienon ansaverkoston.

Vaimo käyttää seksiä ja siitä kertovia päiväkirjamerkintöjä viettelyn välineenä. Pelataan peliä, joka sisältää näyteltyjä ja teeskenneltyjä kohtauksia, fetisismiä, valokuvaamista ja myös kiihottavaa mustasukkaisuutta. Yllättäen jatkuvasti tarjolla olevat nautinnot rapauttavat professorina toimivan miehen työkyvyn ja lopulta terveydenkin vain puolessa vuodessa.

Kaiken tapahtumisen keskeltä löytyy vaatimaton sivuhenkilö, pariskunnan tytär Toshiko. Toshiko seuraa närkästyneenä vanhempiensa peliä eikä viihdy näyttämöllä. Mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Toshiko onkin varsinainen taustapiru.  Oliko hän näytelmämestari, joka suunnitteli ja ohjasi koko tuotannon? Leikkiikö tämä äidistään lämpimästi huolehtiva tyttönen vanhemmillaan nukketeatteria? Tai kuten Lainatädin lukuvinkeissä oivaltavasti päätellään; "Voivatko  motiivit kahden näin kieron ihmisen tyttärellä olla muuta kuin kierot?"

Pariskunnan mikromaailmassa on helppo nähdä merkkejä kulttuurin murroksesta, teemasta, josta itse aina kiinnostun. Vaimo on ylpeä perinteistä kiotolaiskasvatuksestaan. Naisen ei pidä heittäytyä viettien vieteltäväksi vaan ottaa seksiakti vastaan viileästi aviovelvollisuutena. Kun Ikukon seksuaalisuus vapautuu, karisevat perinteiset tavat ja artefaktit. Ensin kiihotutaan konjakista, sitten ilmestyvät korviin helmikorvakorut ja kohta vaatetuskin länsimaistuu. Ja seuraavaksi repeytyvät jo naisen reviirien rajat, kun oma koti ja kortteli käyvät liian ahtaiksi. Tästä on 1960-luvun kirjailijoiden hyvä jatkaa.

**
Avaimestakin on tehty kaksi elokuvaversiota. Japanilainen versio Odd Obession vuodelta 1960 ja italialainen vuodelta 1983, joka on suomennettu nimellä Erotiikan avain. 

tiistai 5. marraskuuta 2013

Mustavarjoinen maisteri

Sōseki Natsumen Kokorolla on ensi vuonna juhlavuosi: kirja on kirjoitettu sata vuotta sitten. Isoisäikään ehtinyt teos muotoutuu hitaasti kuin banzaipuu. Kovin monihaaraista tuotosta siitä ei kasva, mutta Natsume on sen verran tarkka sanoissaan ja tarinansa yksityiskohdissa, että loppuratkaisua joutuu odottamaan kärsivällisesti loppuun saakka.

Kokoro kertoo kahden, hyvin eri-ikäisen miehen suhteesta. Toinen on kertomuksen alussa nuori lukiolainen, toinen häntä selvästi vanhempi. Kumpikin jää vaille oikeaa nimeä, mutta nuorempi päättää kutsua vanhempaa Senseiksi, jonka suomentaja kääntää maisteriksi. Senseiksi kutsutaan oppineita ja kunnioitettuja ihmisiä. Monien muiden kielien käännöksessä Sensei on osuvasti jätetty kääntämättä.

Soseki Natsume: Kokoro.

Kokorossa [joka tarkoittaa ajattelevaa ja tuntevaa sydäntä] on kolme erillistä lukua: Maisteri [Sensei] ja minä, Vanhempani ja minä sekä viimeinen ja laajin Maisterin viimeinen kirje.

Kaksikon suhde mietityttää. Aloitteen tekee nuorempi, joka iskee silmänsä maisteriin uimarannalla. Sitkeän piirityksen jälkeen suhteesta syntyy eräänlaista ystävyyttä: tiivistahtista, mutta varauksin etenevää. Henkilöiden välissä on helppo huomata selvää homoseksuaalista kiinnostusta. Silti se, onko suhde sydänystävyyttä, oppimestarisuhde vai rakkautta jää lukijan päätettäväksi.

Arvoituksellisuuden auralla varustettu Sensei on toimeton aviomies, joka vaikenee itsestään. Kerran kuussa hän käy yksinään haustausmaalla. Lukeneelta vaikuttavan miehen koti pursuaa kirjoja, joita ei tosin lueta. Hän ei käy töissä, mutta tulee toimeen ihan mukavasti. Hän on aviossa, jossa kumpikin puoliso rakastaa toisiaan poikkeuksellisen paljon, mutta jota ei siltikään voi kutsua rakkausavioliitoksi. Nykyhetken lisäksi Senseillä on selvästikin menneisyys, mustan varjon salaisuus. Arveluita herättää miehen lempipuheenaihe, kuolema ja sen kohtalonomaisuus.

Vaiteliaan Sensein menneisyys näyttää jäävän ikuiseksi salaisuudeksi, kun nuorimies joutuu lähtemään Tokiosta kotiseudulle isänsä kuolinvuoteelle. Kotona nuorukaista ahdistaa iänikuinen sukupolvien taakkaa: pitäisi huolehtia vanhemmista ja toisaalta etsiä ammatti. Eivät taida kaikki asiat muuttua sadassakaan vuodessa:
On hyvin nöyryyttävää joutua vastaamaan 'en tiedä', kun ihmiset kysyvät mitä nuorin poikani yliopistosta päästyään tekee. "Ennen vanhaan lapset huolehtivat vanhemmistaan, mutta nykyään he ovat vain vanhempiensa niskoilla.
Nuoriherra ei oikein jaksa ajatella tulevaisuutta, maisteria sitäkin enemmän:
Minusta katsottuna häntä verhosi hämärä, ja minun oli päästävä tuon hämärän läpi, nähtävä hänet kirkkaasti, muuten en saisi mieleni rauhaa. Ajatus siitä että välini häneen katkeraisivat oli hyvin tuskallinen.
Kirjan kolmas luku on omistettu maisterin pitkälle ja perusteelliselle kirjeelle, kuolinviestille, joka sisältää odotetun elämänkerran. On ollut ystävyyttä, varallisuutta ja rakkautta, mutta kaiken tämän on myrkyttänyt maisterin kaksinaamaisuus. Useimmat meistä kykenevät antamaan itselleen anteeksi. Sensei ei kuulu meihin vaan sairastuu depressioon. Mielen sairaus ja kyvyttömyys nauttia elämästä ajaa miehen itsemurhafantasioihin.

Sensein viimeiset sanat nuoremmalle, ainoalle elävälle ystävälle ovat moniselitteiset:
Nyt olen repinyt sydämeni auki ja annan vereni huuhtoa kasvojasi. Ja jos uusi elämä on asettunut rintaasi siloin kun sydämesi lakkaa lyömästä, olen onnellinen.
Puhdistavaa vai jotain aivan muuta? Näkikö hän miehessä nuoren itsensä ja heitti hyväkstiksi suojattinsa ylle maailman pimeän varjon?

Natsume on tutunoloinen Ison K:n japanilaiskirjailija. Hänen vajavaiset hahmonsa elävät suljetuissa yhteisöissä, pienten eleiden, mutta uhmakkaiden ratkaisujen elämää.

**
Huomasin, että myös Kokoro on filmattu: ensin vuonna 1955 ohjaajana Kom Ichikawa ja myöhemmin 1973 Kaneto Shindon toimesta.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Nuoruus on suossa rämpimistä

Arvostamasi ihmisen word-of-mouth on tunnetusti tehokas suosittelukanava. Kuuntelin muutama viikko sitten Norwegian Woodin ylistystä ja päätin lukea Haruki Murakamilta romaanini numero kaksi. Siitä huolimatta, että uhkasin joku vuosi sitten melkein ensimmäisessä blogipostauksessani viskata Sputnikin ulkoavaruuteen.

Haruki Murakami. Norwegian Wood.
Norwegian Woodia kirjoittaessa neljääkymmentä lähestyvä Murakami siirtyy ajassa taaksepäin parikymppisten maailmaan. Hän tekee sen niin oivaltavasti, että kirjailijasta sukeutuu kansainvälinen tähti. Haltioituneet japanilaisnuoret menevät vielä pidemmälle: kultti on syntynyt.

Norwegian Woodin hyvinkin kulttuurisidonnaisista tapahtumista huolimatta Murakami onnistuu tavoittamaan universaalin nuoruuden hämmingin ja epävarmuuden. Jos et laillani enää ole parikymppinen ennustan, että vaivut kirjaa lukiessasi omiin hauraanherkkiin nuoruusmuistoihisi. Millaista oli, kun sinä täytit kaksikymmentä? Harhailitko upottavassa suossa, jota kutsutaan elämäksi, vai oliko polkusi jo siinä vaiheessa selkeä ja johdonmukainen?

Norwegian Woodia on pakko kutsua helposti luettavaksi kirjaksi. Kerronta on realistista ja toteavaa, eikä vaikeita diskurssi- tai rakennekokeiluja harrasteta. Siinä, missä samaa lajityyppiä kerronnalta ja tarinalta edustava Brooklyn sortui naivismiin, Norwegian Wood yltää kirjalliseksi tapaukseksi.

Norwegian Woodin teemoja ovat henkinen ja ruumiillinen yksinäisyys ja kuoleman viettelys. Niiden  kanssa kamppailee draamaopiskelija, päähenkilö Toru Watanabe.

Nuoren Torun elämä heiluu kahden todellisuuden ja kahden naisen välissä. Kirjassa astutaan toistuvasti sisään Narnian portista ja ihmetellään, kumpi maailma on todellisempi.

Ensin on hauras ja vajavaisuuden tunteen vaivaama Naoko. Naokon kanssa elämä on epämääräistä harjailua Tokion kaduilla, myöhemmin parantolaksi kutsutun mielisairaalan eristyksissä vuoristokylässä.

Torun toinen maailma kuuluu aistikkaalle ja elämännälkäiselle Midorille. Midorin maailmassa, ja Tokion opiskelijayhteisössä kaikkinensa, eletään vuotta 1969, vapaudutaan seksuaalisesti, pukeudutaan provosoivasti tai innostutaan vasemmistolaisuudesta. Vieraillaan aikuisten lelukaupoissa, käydään sadomasokistisissa yöleffoissa ja ollaan humalassa 24/7 Shibuyan tai Shinkujan baareissa.

Naokon maailmaa maalaavat syksyynkääntyvien vuorien vihreys, poutaheiniä heiluttava tuulenvire, valkoiset pilvenjuovat jäänsinisellä taivaalla. Hän on hiussolkea hypistelevä, lähes sanaton tyttönen, joka kykenee ilmaisemaan itseään satunnaisesti ryöpsähtelevin, itkunsekaisin monologein. "Minä olen oikea, elävä tyttö, jonka suonissa virtaa oikeaa, elävää verta", huutaa Midori vastaan.

Torun suuri dilemma koskee valintaa lihan ja veren tai sielukkuuden ja ei-ruumiillisen rakkauden välillä. Ilman valintaa on tarjolla puolielämä, painoton tila ja yksinäisyys, se kaikkein surullisin kohtalo. Tilanne saattaisi jäädä ratkaisemattomasti ilman Naokon auttavaa kättä, julmaa vai helpottavaa, en tiedä.

Niin. Kuolema ja itsemurha ovat pakollinen osa Norwegian Woodin tarinaa. Kuolema leijuu eteerisen Naokon yllä kuin alati liikehtivä, himmenevä ja taas uhkaavaksi kasvava varjo. Jo nuorena itsemurhan tekivät sekä Naokon poikaystävä että isosisko eikä Naoko itsekään tunnu täysin olevan elävien maasta. Kuolemalla on sijansa myös Midorin elämässä. Midori hoitaa kuolevaa isäänsä ja on kohta jäämässä orvoksi, mutta on valmis jatkamaan omaa elämäänsä kiihkeästi.

Japanilaisessa kulttuurissa kuolema yritetään pitää kulisseissa, poissa silmistä ja pienet hautajaiset suojaavat oma käden kautta kuolleiden perheitä julkiselta häpeältä. Ehkä yksi osa Murakamin legendaa onkin se, että hän auttaa  kurkistamaan näihin kulisseihin.

Murakamin teos pysyy eheänä siksikin, että mukaan on valittu vain muutamia henkilöitä, jotka edustavat japanilaisen kulttuurin eri kerroksia. Kämppäkaveri Kamikaze kunnnioittaa kurinalaista elämäntyyliä. Laskelmoiva ja kaihtamaton Nagasawa opiskelee oikeustiedettä ja raivaa tiensä ulkoministeriön huippuvirkoihin. Tärkeä henkilö on myös Naokon parantolaystävä Reiko, pianisti ja kitaristi, jolla on oma järkyttävä elämänkaarensa, mutta joka lukijan riemuksi saa repäistyä itsensä parantolasta elävien maailmaan.

Musiikki, sekin on kirjassa tärkeää, niin kuin nuoruudessa yleensä. Naoko rakastaa Beatlesia ja Norwegian Woodia, josta tulee pariskunnan tunnuskappale ja kirjan nimi. Norwegian Wood, se on harhailua synkässä metsässä, josta ei ole paluuta.

**

Norwegian Woodia lukiessani mietin, kuinka täydellisesti elokuvattavaa kirjaa olin lukemassa. Ja olihan se elokuva tehty, vuonna 2010, ohjaajana Vihreän papaijan tuoksusta tunnettu Tran Anh Hung. Katsoin elokuvan saman tien. Se noudatti uskollisesti tarinaa, tosin osa oli pakko pituuden vuoksi leikata pois, ja kuvitti tapahtumapaikat taidokkaasti. Suosittelen kaikille esteetikoille. Mutta itse ihmissuhteet ja kuohuva Tokio oli joko unohdettu tai kuvattu niin lakonisesti, etten tunnistanut elokuvasta omia tunnelmiani.  Trailerin voi katsoa YouTubesta >>.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Joukkojen jumala

Sydämmeni lähes sekosi, kun löysin Hangon keskiviikkotorilta Elias Canettin elämänkerran kakkososan. En edes tiennyt, että ykkösosalle, Pelastuneelle kielelle, voisi odottaa jatkoa. Pelastunut kieli on yksi elämäni kirjoista. Yhtä tärkeä kuin toinen Ison K:n elämää suurempi, omaelämänkerrallinen taideteos, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Elias Canetti: Soihtu korvassa.
Soihtu korvassa alkaa synkissä merkeissä. 1920-luvun alussa aikuistuva Elias on joutunut jättämään rakastamansa Zürichin ja asettumaan äidin ja pikkuveljien kanssa Frankfurtiin. Nuorta Eliasta kasvatetaan täyttämään äidin toiveet: lääkäri tai kemisti pojasta tulla pitää. Poika pakenee vastenmielisten toiveiden spiraalia omiin intohimoihinsa kirjoihin, filosofiaan ja aikansa älyköiden seurapiireihin. Elias löytää kutsumuksensa ja äitiään monipolvisesti harhauttaen pääsee kirjan loppupuolella toivottuun lopputulokseen: minusta tuli kirjailija!

Hyvä näin siksikin, että muutaman vuoden kestänyt kemian opiskelu oli paradoksaalista etenkin juutalaiselle. Eihän kulunut montakaan vuotta, kun tämän tieteenalan keksintöjä käytettiin julmasti heitä vastaan.

Siinä välissä kuljetaan kymmenen vuoden matka Frankfurtista Wieniin.

Wieniin muuton jälkeen Canettin elämää ryhmittävät  yhdeksänsataaluvun alkuvuosikymmenien intellektuellit. Yksi näistä, ja Eliakselle erittäin vastenmielinen, on Sigmund Freud. Sokeutta itselleen sikäli, että Freudilla olisi varmasti paljon sanottavaa Canettin äitisuhteesta. Onkohan äiti Cannettin ensimmäisen julkaistun romaanin, Sokeiden, kirjanpolttaja?

Canettissa pesii sisäinen sosiologi. Hän analysoi intohimoisesti tapaamiaan ihmisiä. Jo alle parikymppinen nuorimies muistaa lähes mikroskooppisen tarkasti frankfurtilaisen kotinsa, täysihoitola Charlotten, asukkaiden ominaispiirteet. Siellä isoimmat riidat saadaan aikaan kansallisuusaatten kannattajien ja pasifistien, nykytaiteen ihailijoiden ja klassisen taiteen ystävien välillä. Sama meno, tavattujen ihmisten ruodinta, jatkuu läpi kirjan. Tylsä kemianopiskelukin saa sävyjä oudoista opiskelukavereista. Yhä uusia hahmoja vyöryy vastaan kirjan sivuilla. Kauneimmin Canetti kirjoittaa fyysisesti vammaisesta, mutta älyllisesti säkenöivästi Thomaksesta. Ja kaiken tämän jälkeen Cannetti itse väittää kieltäytyvänsä muistelemisesta!

Eliaksen ja hänen kavereidensa nuoruus on elitististä. Luovan luokan mielestä raha haisee, mutta äly säkenöi. Sananmiekkaa heiluttavat nuoret gladiaattorit teurastavat säälittä verbaalisesti heikommat ja hukuttavat nokkelat ja terävät kukkamereen. Keskustelujen keskipisteenä ovat suuret nimet: Spengler, Freud, van Gogh, Berliinin Brecht ja Wienissä etenkin Karl Krausia. Hauskoja seuraleikkejä ovat Freudin virhetoiminnot tai Krausin kirjoitusten opettelu ulkoa.

Canettin kirjasta ei voi kertoa kertomatta jotain Karl Krausista. Kraus on kulttuurilehti die Fackelin ainoa toimittaja. Fackelista tulee kirjan, typerältä kuullostava, nimi Soihtu korvassa. Kraus on itsekeskeinen intellektuelli-idoli, jonka elämän ainoa rooli on hän itse.

Krausin vaikutuspiiristä löytyy Canettin korppinainen, Veza, tuleva rouva Canetti. Tätä en tosin olisi arvannut ilman omistuskirjoitusta. Vezan ja Eliaksen suhde on kyllä intensiivinen, mutta enemmän älyllisesti kuin sukupuolisesti. Paljon intohimoisemmin Canetti kirjoittaa toisesta ystävättärestään, unkarilaistaustaisesta Ibbystä, runoilijasta ja mehiläiskuningattaresta, joka houkutteli ympärilleen miehiä ja seurapiirejä. Se on kuitenkin selvää, että Veza on Canettin pakkomielle ja henkiystävä - poikaansa vaanivan äidin ykköskohde.

Vezan ohella Canettin hurmaavat massat. Jo Frankurtissa ilmapiiri on levoton ja sirpaleinen. Poika viettää aikaansa julkisissa kokouksissa, joissa kuohuu intohimo ja vakaumus. Wienissä kiinnostusta lisäävät sodanjälkeiset vastavoimat, työväenliikkeen massat. Yksi Canettin elämää eniten vaikuttanut yksittäistapaus sattuu heinäkuun 15. vuonna 1927 Wienissä, jossa työläiset sytyttävät tuleen oikeuspalatsin. Massan energian ymmärtämisestä tulee Canetille valaiseva kokemus ja valtavat työläisjoukot ovat vaikuttaneet kirjaan Masse und Macht, joukkojen itsepintaisuus.

Elämänkerran kakkososassa törmää toistuvasti Canettin ensimmäiseen romaaniin, minulle vastenmieliseen, Sokeisiin, jonka julkaisemiseen kirja päättyy. Aineksia poimitaan elämän varrelta. Sokeus on kiehtonut Canettin mieltä siitä asti kun hän lapsena tuhkarokkoa sairastaessaan menetti hetkeksi näkönsä. Sokeiden päähenkilöksi löytyy kirjaihminen Brand, joka myöhemmin sai nimekseen Kant. Vezan isäpuoli, Ukko, sekoaa ja polttaa rahaa Kantin tavoin. Oikessa elämässä Canetti kohtaa palavan oikeuspalatsin edessä miehen, joka ei ole huolissaan ammutuista ihmisistä vaan palavista asiakirjoista.

Syksyllä 1931 Kant sytyttää tuleen itsensä ja kirjastonsa - romaani on valmis. Maailma on yhtä lähellä roihahdusta. Lähestyvä maailmanhulluus on läsnä kirjassa  melkein ilman sanoja. Maailman sokeudelle Canetti antaa oman nimensä nimeämällä ensimmäisen romaaninsa Sokaistumiseksi [suom. Sokeat].

**
                          
Ison K:n lukeminen on kiinnostavaa sikälikin, että kirjoista on helppo rakentaa verkostoja. Canetti asui yhdessä vaiheessa Radetzkystrassen varrella, ja siellähän oltin Joseph Rothinkin kirjassa.Veza tutustuttaa Eliaksen Poen runoon The Raven - ja juurihan luin Nikolaj Frobeniuksen Pelon kasvot itse herra Poesta.

lauantai 31. elokuuta 2013

Grassin sipulinkuoret

Sipulia kuoriessa on Günter Grassin omaelämänkerta tai kirja muistelemisesta. Vaikka muistaminen on kissa-hiirileikki, fiktiivistä ja valikoivaa, löytyy sipulinkuorista monia todellisuudelta haiskahtavia kerroksia. Grass on äidin puolelta puolalainen [kašubilainen], mutta kohtaloltaan saksalainen. SS-nuori, sotilas ja sotavanki. Mammanpoika ja naistenmies. Kuvanveistäjä, muusikko ja kirjailija. Ja Sipulia kuoriessa on - niin kuin Ison K:n kirjailijoiden "elämänkerrat" lähes poikkeuksetta - hienosti moniulotteinen kirja.

Günther Grass: Sipulia kuoriessa.
Grassin nuoruus alkaa vapaavaltio Danzigista, sittemmin Saksan valtaamasta rantakaupungista, joka  toisen maailmansodan jälkeen Puolaan liitettynä muuttui Gdánskiksi. Grass on nelihenkisen kauppiasperheen poika. Henkisempiäkin asioita arvostava äiti tuki pojan taiteellisia taipumuksia. Isän kanssa pojalla on vaikeampaa, eihän "vatsa täyty lukemalla". Vuosikymmenien perästä kuolleen isän lompakosta löytyy arvosteluja pojan kirjoista, joita hän ei ollut koskaan lukenut.

Kuten moni lukija tietää, on Grassin elämällä synkät varjonsa. Varjojensa kanssa kamppailee varmasti jokainen toisen maailmansodan elänyt saksalainen: Miten sinä osallistuit ja häpeästä puhdistauduit? Voiko Hitler-Jugendiin kuulunutta ja natsiarmeijassa sotinutta kirjailijaa ihailla ja arvostaa?

Mietin, kirjoittiko Grass "muistelmansa" lukijoiden vaatimuksesta vai siksi, että halusi omat sanat häpeän kertomiseen? Kirjailija-Grass pitäytyy faktoissa eikä pyytele sympatiaa. Enemmän kuulen katkeruutta: tässä verenimijöille! Poikalaumat ihailivat sotasankareitaan ja pitivät Saksan "maailmanherruutta" itsestään selvänä. Jokapäiväisten puuhien ja koulunkäynnin lomassa kasvoi lähiseudun keskitysleiri yhä vain suuremmaksi. Kaikenlaista sattui ja tapahtui, mutta sokea ei nähnyt. Poika ei ollut ilmiantaja, muttei myöskään kysynyt miksi. Se harmittaa jälkeenpäin eniten. Mitä tarkoitti se sinisilmäinen jehovantodistaja, joka toisteli, ettei "me ei tehdä sellaista" ja katosi jäljettömiin?

Vaikka sipulikerroksia kuinka availisi, jää Grassin sotasyyllisyys aika kapoiseksi. 15-vuotiaana Grass otettiin vapaaehtoiseksi työjoukkoihin ja värvättiin sittemmin "panssarivaunujen lataajaksi". Sota-aika on jono onnekkaita sattumia. Nuoresta iästä, lopunaikaa lähestyvästä SS-mahdista, olkapäähän osuneesta kranaatinsirusta ja vapautumisesta brittiläiselle, eikä venäläiselle, vyöhykkeelle.

Sodan jälkeen sotasyyllisiä rangaistaan ja Grasskin eristetään vankileirille. Amerikkalaiset yrittävät antaa  saksalaisille autenttisenoloisen leirikokemuksen pitämällä heitä nälässä. Pakollisilla poisoppimiskursseilla sotavangeille valkenevat keskitysleirit, polttouunit ja ruumisvuoret. Me tehtiin sellaista ja aika paljon enemmänkin!

Kirjasta alkaa uusi tarina, ja toinen puolisko, kun Grass 18-vuotiaana pääsee sotaleiriltä. Syyllisyys ei vaivaa eikä kadonnutta perhettä ehdi ikävöidä. Nuori mies huutaa elämännälkää, kokemuksia, naisia ja ravaa ympäri Saksaa ansaiten jokapäiväisen ruokansa kekseliäin keinoin. Sipulinkuoret silputtuvat pikaotoksiksi satunnaisista tuttavuuksista, maja- ja työpaikoista - Güntherin vaellusvuosiksi.

Jossain vaiheessa Grass saa kuulla kadonneen perheensä päässeen läntiseen Saksaa, suurmaanviljelijän maalle Kölnin lähistölle. Kaikissa oli merkkejä menetyksestä, naisissa surullisimmat. Voita leivälle hankitaan sekalaisissa hanttihommissa, mutta kun isä alkaa painostaa poikaa konttoriin, kaivaa Grass esiin sisäisen taiteilijansa. Joka ei yllätyksekseni olekaan kirjailija vaan kuvanveistäjä. Sekin ura alkaa perusteista: hautakivistä ja pommien sirpaloiminen patsaiden entisöinnistä ennen kuin edetään kuvataideakatemiaan. Elämään kuuluu muutakin kultturellia teatteista musiikkiin. Yksi kokonainen luku omistetaan sille, miksi Grassista tuli tupakkamies. Esiintyyhän hän kaikissa Ison K:n takakansissa piippumiehenä. Yhdenkään luvun nimi ei muuten ole "Miten minusta tuli kirjailija".

Naisista Grass ei saa tarpeekseen. Yhtä ihanasti hän kertoo nuoruudenrakkaudestaan palmikkopäiseen tyttöön kuin tulevaan, ja useampien joukossa ensimmäiseen, vaimoonsa Annaan.

Elämänkerta on myös hauska johdastus Grassin kirjallisuuteen. Sivuilta voi noukkia niitä hetkiä ja henkilöitä, joita on elämän varrelta poimittu romaaneihin. Ja kuten kirjalijoiden omaelämänkerroissa on tapana, saamme kattavan luettelon Grassille tärkeistä kirjoista.

Grassin ensimmäinen proosateksti julkaistiin muuten vuonna 1954: 
Ja näin voisi alkaa satu, jota minä en ole kirjoittanut. Ensin runoilija. Oli kerran kuvanveistäjä, joka sivutöikseen ja satunnaisesti kirjoitti runoja...Ja alkoi pitää itseään runoilijana. Ja loppu onkin elämää liuskalta liuskalle, kirjasta kirjaan.
Näin päättyvät muistot ja piiloleikit.

maanantai 5. elokuuta 2013

Isän- ja keisarinrakkautta

Joseph Rothin Radetzky-marssi.
Joseph Rothin Radetzky-marssin kanteen on painettu Itävalta-Unkarin vaakuna, kaksipäinen kotka. Ikoninen kuva kertoo, mistä on kyse: vallasta, sen symboleista ja lopulta luhistumisesta punaisen vihollisen vastaiskuun.

Itävalta-Unkarin kaksoisvalta pysyi pystyssä puolet vuosisadasta, 1867–1918. Tätä aikakautta Roth kuvaa kattavasti, kekseliäällä tavalla.

Kaksoismonarkiaa keisaroi lähes koko ajan Frans Joosef, keskeinen henkilö myös Rothin kirjassa. Trottat kolmessa sukupolvessa palvovat keisariaan ja vaikuttavat toistensa kohtaloon yllättävällä tavalla.

Traditioille rakentuvassa rustinaskunnassa Trottista piti tulla ihan tavallinen sotilassuku. Ilman kohtalokasta käännettä: vanhin Trotta pelastaa keisarin hengen Solferinon taistelussa 1859. Keisari palkitsee suojelusenkelinsä aatelisarvolla, kartanolla ja myös Solferinon sankarin perilliset saavat nauttia ennenkuulumattomista suosionosoituksista.

Rothin henkilöhahmot ovat sen verran karikatyyrisiä, että tyylilaji hyppää vahvasti satiirin puolelle. Vanhaukko pillastuu, kun Solferinon sankaria - eli häntä - on kuvattu koulun lukukirjassa tosiseikat vääristävällä tavalla ja kieltää pojaltaan Franzilta sotilasuran. Virkamieheksi, piiriprefektiksi, alennettu poika jurnuttaa elämäänsä täsmällisen tappavassa rytmissä:  ateriat, keskustelut, palvelijat ja kyläläiset, vähäisten virkatehtävien hoitaminen toistuu samalla kaavalla päivästä toiseen. Nyt ymmärrän yhä paremmin, miksi Freudin teoriat räjäyttivät korrektiuden haarniskaan kahlehditun yhteiskunnan! Oikeastaan jo pelkästä elämäntavasta lukeminen ahdistaa.

Sotilaana pojanpojalla Carl Josephilla on onneksi hieman suurempi liikkumavara. Hän saattaa törmätä naisiin, syntyy peräti suhteita, nautiskella alkoholia mielin määrin, vaihtaa varuskuntaa ja joutua hankaluuksiin. Niistä saa aluksi tunteettomalta vaikuttava isäpappa toivottua seikkailua omaan elämäänsä.

Pahimmilleen pojanpojan asiat kääntyvät, kun hän omasta halustaan siirtyy etäiseen varuskuntaan Itävalta-Unkarin venäjänläheiselle rajalle. Luutnantiksi totta kai - siloittihan armollinen keisarinkäsi myös pojanpojan sotilasuraa. Soisilta seuduilta puuttuu infrastruktuuri, kaupunkirakenne ja taloudessakin eletään vaihdantavaihetta. Pojanpoika ei osoita suurta sotilaallista lahjakkuutta. Päinvastoin hän on hyvin herkkä, sosiaalisesti vetäytyvä, ja apeuteen taipuvainen [mikä case Sigmundille]. Iäkkäämmän kurtisaanin huolenpidon lumoissa Carl Joseph ajautuu pahoihin pelivelkoihin ja joutuu eroamaan armeijasta. Joskin näitä käänteitä edeltää isäpapan kauan toivoma oma "sota". Hän ei jätä yhtää kiveä kääntämättä pyytäessään keisarilta armoa Solferinon sankarin nimissä omalle pojalleen.

Parhaimmillaan Roth on kuvatessaan yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Kansallismielisyys voimistuu, Venäjältä kantautuu huhuja työväenliikkeestä, varuskuntatapaikkakunnilla järjestetään salaisia kokouksia ja armeijaan soluttautuu vakoilijoita. Maailma hajoaa, mutta tästä touhusta eivät carljosephit tajua hitustakaan. Radetzky-marssin soidessa on kunnia palvella hiljalleen vanhenevaa keisaria. Joka ei palatsin seinien sisäpuolella muista edes lähimpien palvelijoidensa nimiä.

Kirjan loputtua päättyy sekä kaksoismonarkia että Trottien suku. Poika ammuttiin vedenhakumatkalla ja keisari sai surmansa Sarajevon laukauksiin. Kuten isäpappa-Trotta viimehetket tiivistää: 

"Poika oli kuollut. Ja nyt keisarikin teki kuolemaa. Ja ensimmäisen kerran sen jälkeen kun herra von Trotta oli saanut tiedon luutnantin kuolemasta, hän uskoi tietävänsä, ettei hänen poikansa ollut kuollut sattumalta. Keisari ei voi elää kauemmin kuin Trottat!...Trottat pelastivat hänet, eikä hän jää elämään heidän jälkeensä."

Joseph Roth kirjoitti yhteiskunnallisen satiirinsa jo vuonna 1932. Kirjailijan asennetta ei ainakaan tarvitse arvuutella: keisari sai mennä, samoin perinteet ja sisällyksettömät arvot. Mutta kaiken tämän jälkeen tuleville sukupolville jäi onneksemme Solferinon sankarin muotokuva ;)

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Irlantilainen muuttolintu Brooklynissä

Colm Tóibínin Brooklyn saattaa olla Ison K:n helpoin kirja. Se etenee kuin hyvässä myötäaallokossa Atlantin ylittävä rahtialus. Tóibín on haalinut kirjaansa kaikki rakastettavan romaanin ainekset. Löytyy sydämmellinen keskushenkilö, henkilöperspektiivistä kuvattu yhteiskunallinen murros ja aidonoloista kansallisuuskuvausta, tällä kertaa irlantilaisuutta.

Colm Tóibín. Brooklyn.
Keskushenkilö Eilis Lacey on ihana hahmo. Suloinen perhetyttö elää 1950-luvulla Enniscorthyssä, Tóibínin kotikaupungissa. Eilisiä näyttäisi Enniscorthyssä odottavan vain työttömyys, joten äiti ja isosisko lähettävät tytön työn ja tulevaisuuden perässä Amerikkaan. Katolinen muuttoaalto on luonut Brooklyniin irlantilaisten tukiverkoston, jossa Eilisin isähahmona toimii pappi. Brooklynistä tulee Enniscorthyn ohella kirjan toinen "kotikulma", josta löytyy vuokrahuone ja myyjänpaikka. Kun koti-ikävä alkaa vaivata liikaa, järjestyy hyvän numeropään omaavan Eilisin iloksi kirjanpidon iltakurssi.

Eilisin maailma on kapoinen, mutta täynnä pieniä ihmeitä: ensimmäiset silkkisukat, alennusmyynnit, mustat naisasiakkaat - ja lopulta italialainen poikaystävä. Tähän Tonyyn Eilis tutustuu puhtoisen sopivasti kirkon tansseissa. Valitettavasti Tony ei ehkä ole ihan joka äidin unelmavävy, voisi olla rikkaampi ja koulutetumpi ja kansallisuuskin askarruttaa. Mutta koska Tony on yhtä puhdassydäminen kuin Eiliskin, alkavat asiat kehkeytyä itsestään. Seuraa saattomatkoja, suudelmia ja ennen kuin Eilis oikein huomaakaan, tyttö menettää neitsyyteensä ja nuoret ovat kihloissa. Lukijaa kaihertaa kovasti suuri kysymys: oliko kaikki tapahtunut rakkautta vaiko vain olosuhteiden nuorelle tytölle järjestämä kepponen?

Siskon yllättävän kuoleman takia Eilisin tie vie takaisin Enniscorthyyn. Kotikonnuille saapunut neitonen astuu outoon tilanteeseen. Äitiä ei kiinnosta tyttären elämä Brooklynissä, mutta sitäkin enemmän sopeutus  takaisin vanhaan kyläyhteisöön. "Maailmannaisen" aurasta nauttiva Eilis on paikallinen nähtävyys, josta myös kylän seurapiiri kiinnostuu. Eikä aikaakaan kun Eilistä alkaa liehitellä, tositarkoituksella, Jim Farrell. Äitiä hykerryttää. Farrelissa on todellista vävyainesta: ulkonäköä, arvostetut sukujuuret ja varakkuutta, jolla noustaan pikakaistaa seuraavalle luokkatasolle.

Ja voih: vaikka olisin toivonut satumaista loppua, tietäähän sen, etteivät valheen siivet kanna loputtomiin. Viimeisillä sivuilla on repäistävä itsensä irti sadusta ja tyydyttävä todellisuuteen.
"Eilis on lähtenyt takaisin Amerikkaa, äiti sanoisi...Eilis kuvitteli tulevia vuosia, kun niiden sanojen merkitys vähenisi vähenemistään miehelle, joka ne kuuli, ja kasvaisi kasvamistaan hänelle itselleen".

Colm Tóibín kuvaa Eilisin elämää niin vangitsevasti, että hämmästyin kovasi kun kirjailija olikin mies! Useimmille kirjailijoille aikakauden vaihtaminen on ruisleipää, mutta sukupuolen vaihtaminen vakuuttavasti on jo astetta haastavampaa. 


Brooklynin jälkeen koin tunteiden dejá vu:n. Tuntui kuin olisin palannut takaisin Runotytön maailmaan, joka oli, tietysti aikanaan niin ihmeellinen. Ymmärrän hyvin, miksi Brooklyniä on arvoisteluissa kutsuttu tyttökirjaksi. Muiden arvosteluja ja postauksia lisää Kirjaseurannassa >>

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kolmekymmentäkolme askelta lentämiseen

Erityiskyky ei ole erityislahja. Sen saattaa löytää, kun lakkaa olemasta. Näin oppi haihtumisen taidon Paul Austerin Mr Vertigossa räkänokkainen Walt, myöhemmässä elämässään myös ihmepoikana tunnettu.
Paul Auster. Mr Vertigo.

Ihmepoika oppi lentämään, täsmällisemmin levitoimaan. Eipä ollut levitointi Saint Lousin kaduilla jazzkintuilla vipeltävän kääpiöscattailijan aivan ensimmäinen urasuunnitelma. Mutta niin siinä käy, kun oppipoika kohtaa mestarinsa, mystisen mestari Yehudin.

Levitaatioharjoituksia varten oudosti yhteensopiva kaksikko matkaa Kansasista löytyvään Wichitaan, jonka Walt nimeää herkullisesti Amerikan persläveksi. Siellä nököttävät talorähjä, sikala, kanala sekä vähitellen Waltin ensimmäinen oikea perhe: entinen siouxprinsessa Sue ja kyttyräselkäinen, mutta ihmeellisen sivistynyt Aesop. Tämän moniäänisen orkesterin kapellimestarina toimii Unkarista paennut mustalainen Yehudi.

Maatilalla tehdään kummallisia ja taianomaisia lentoharjoituksia, joissa ensin murretaan henkinen selkäranka ennen kuin uusien taitojen oppiminen on mahdollista. Walt kiroilee, äksyilee, pakoilee ja viimein alistuu käymään läpi kaikki kolmekymmentäkolme lentotaidon oppivaihetta. Harjoitukset sisältävät elävältä hautaamista, ruoskimista, nälkäkuureja, eläinten kusen ja paskan syömistä sekä muuta sellaista.

Lentokoulu on rakkauden koulu ja Waltin kasvutarina. Se opettaa pojalle nöyryyttä ja antaa ihan uuden todellisuuden: perheen, johon voi kiintyä ja rakastua. Pojan kieli ja tavat siistiytyvät, Aesopin sivistynyt seura tartuttaa tyhjäpäähän lukuhalut. Äiti-Sioux ei ole enää isoperseinen mykkä inkkari vaan tarunhohtoisen menneisyyden omistava äitihahmo. Mestarista kehittyy palvottu isäpuoli, molemminpuolisin tunnesitein.

Mr Vertigo sijoittuu 1920-luvulle, iloisuuden ja vallattomuuden vuosikymmenelle. Amerikkalaiset unelmat ovat mahdollisia ja niitä kohti rynnätään pelotta. Amerikkalaiset hullaantuvat jazzista, elokuvista ja baseballista. Jälkimmäinen on tunnetusti yksi Austerin suurista rakkauksista, joten ei ole ihme, että baseball on tuotu kirjaan sekä rakenteeksi että kielikuviksi. Kirja jakaantuu kolmeen lukuun, hyvin erilaiseen pesään, joita kohti on sinnikästä yrittämistä ja monia paloja. Waltkin rakastaa peliä ja jäsentää elämäänsä baseballin käsittein. Kotipesälle taidetaan ehtiä, vaikka kunnaria ei tullut. Yleisö oli tosin siinä vaiheessa siirtynyt muille areenoille.

Waltin monista elämistä levitointiaika oppipoikana ja sitten menestyvänä taiteilijana on kaikkein kiinnostavin. Walt kohoaa ylemmäs sentti sentiltä, kolmeen metriin pitää päästä ja viidessä metrissä ollaan jo enkelten seurassa. Matka ei ratkaise vaan kesto. Walt lentää kuin Lindbergh, joka samanaikaisesti onnistuu ensimmäisenä ihmisenä ylittämään Atlantin yksinään. Ihmepojalta katkeavat siivet, kun toukasta kuoriutuu perhonen: levitointia seuraavat päänsäryt ovat viedä Waltilta hengen. Lapsuuden leikit ovat ohi ja ihmepojasta tulee Mr Vertigo, herra-pelkään-korkeita-paikkoja.

Menestys herättää kateutta ja vihamiehiä riittää. Unelmien vuosikymmenellä on synkeät demoninsa.  Äiti-Sioux ja Aesop joutuvat Klux klux klaanin uhreiksi. Lehdistö on Waltin tukena myötä- muttei  vastoinkäymisissä. Waltin mestarille myynyt isäpuoli Sly haistaa dollareita ja on monet keinot käytettyään valmis siihen pahimpaan: murhaan. Näihin ansoihin kaatuu mestari. Walt jatkaa matkaansa haavoittuneena, mutta viimein omillaan.

Mr Vertigo on kirjallinen road movie. Kirjan sivuilla on vauhdin huumaa, kun  maisemat vilistävät ja karavaani kulkee ennen kuin pöly ehtii laskeutua. Menossa on usein mukana myös Marion Witherspoon. Rouva Witherspoon edustaa 1920-luvun epäsovinaista naishahmoa. Ei ole sattumaa, että gin tonic -pöhnässä hillitömmästi autoileva rouva on myös piinkova liikenainen, joka käyttää miehiä sopivasti omaksi edukseen. Ensin hän oli mestarin rakastajatar, lopussa muutaman miessuhteen taakseen jättäneenä Waltin elämänkumppani.

Tuntemani Paul Auster on aiemmin tuottanut tukun aikalaisromaaneja, joissa on kuvattu amerikkalaista sivistyneistöä myötä- ja vastoinkäymisissä. Mr Vertigo muistuttaa vähintäänkin siitä, että tuotteliaalla amerikkalaiskirjailijalla on muuntautumiskykyä. Sadan vuoden takainen aikaloikka onnistui yli odotusten ja sai aikaan yhden Ison K:n ikimuistettavimmista sankareista, ihmepoika Waltin.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Katkeruuden kasvumaa

Outoa, mutta totta. Doris Lessingin Ruoho laulaa toistaa monessa äsken lukemaani Graham Greenen Hiljaista amerikkalaista. Rhodesialaisen farmarin vaimo Mary Turner löydetään murhattuna kotitalonsa kuistilta. Nopea ja tehokas poliisitutkinta kuittaa teon ryöstönä, vaikka Turnerien apulaisena työskentelevä Marston on motiiveista aivan toista mieltä. Ja mitäs seuraa? No tietysti takautuva tarina!

Ruoho laulaa. Doris Lessing.
Olen hämmästynyt myös siitä, että Hiljainen amerikkalainen ja Ruoho laulaa on kirjoitettu täsmälleen samana vuonna 1950. Tässä vaiheeseessa herra Greene oli ehtinyt laulattaa painokoneita tiuhaan. Neiti Lessingille Ruoho laulaa oli esikoinen. Siksikö Hiljainen amerikkalainen tuntuu vanhalta, mutta "ruoho laulaa" kasteenraikkaasti?

Raikkaasta kerronnasta huolimatta Ruoho laulaa on rankka tarina. Päähenkilö, Mary Turner, on  umpikujassa itsensä ja yhteisön vaatimusten kanssa.

Nuori Mary asuu kaupungissa ja elää marymaisen ihanasti. Viehättävä neiti nauttii koko paketista: toimistotyöstä, monista ystävistä, vauhdikkaasta vapaa-ajasta ja itsenäisyydestä. Pitää sopivaa etäisyyttä inhottavaan miesten-ja-naisen-väliseen. Kaikki on mainiosti, kunnes ikää kertyy ja naimattomuudesta tulee säälin asia.

Muutoksen on tapahduttava. Tielle osuu maatilallinen Richard Turner ja avioliitto solmitaan pikavauhtia. Elämän mukavuuksista nauttineesta Marystä tulee jotain käsittämätöntä: "koyhä valkoinen". Sellainen voi kohdata vain afrikaaneja, muttei brittejä. Jopa Turnereiden lautamökki on yhtä kehno kuin maaseutuneekereiden.

Maryn elämä maatilalla on tuskaista. Aluksi rouva on tosin kovinkin sitkeä: sisustelee, kasvattaa kanoja ja keksii puuhasteltavaa. Mutta muutoin elämä on kamalaa. Miehen ja seksiä kammoavan vaimon välit muuttuvat jäätäviksi ja ylpeä Mary erakoituu yhteisöstä. Vuodet kuluvat lautamökissä, josta Mary poistuu vain pakon edessä. Lisätaakkana hänellä on tilanjohtotaidon aviomies, jonka viljelykokeilut ajavat pariskunnan velkakierteeseen.

Kaikkein vaikeinta Marylle on tottua mustaan rotuun, pelloilla ja kotiapulaisina työskenteleviin neekereihin. Siinä missä tilalliset sentään arvostavat maaseutuneekereitä arvokkaana työvoimana, tuntee Mary vain kieroutunutta, vaikeasti hallittava vihaa. Ja vihan takana on, totta kai, selvittämätön vyyhti lapsuuden nöyryytyksiä, seksuaalista turhautuneisuutta ja sukupuolista alistamista.

Mary Turner ja surkea kohtalo. Puuttoman tilan helleaallot kiduttavat naista, joka eksyi itseensä ja elämäänsä. Doris Lessing antaa rotusorrolle monet kasvot: on ihmisiä, jotka siihen syyllistyvät ja aikakausia, jotka eivät anna vaihtoehtoja. Ruoho laulaa on vahva puheenvuoro paitsi rotusortoa vastaan, myös naisen oikeuksista omiin valintoihin. Sellaisen teki Doris Lessing omassa elämässään hylätessään avioliittonsa ja valitessaan kirjoittamisen.

Muita blogikirjoituksia
Kati Tervola nimittää osuvasti avioparin suhdetta ankeaksi maratonjuoksuksi >>

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Sodassa ja rakkaudessa

Graham Greene on kiinnostunut "amerikkalaisista Pariisissa", läsimaisista ihmisistä vieraalla maaperällä. 1950-luvulla kirjoitetussa Hiljaisessa amerikkalaisessa on vuorossa jälleen uusi maa, Vietnam. Saigoniin on päätynyt englantilaisen sotareportteri Thomas Fowler.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen.
Vaikka maa on outo, on tarinassa paljon tuttua Greeneä. Tuttu on etenkin Fowlerin hahmo. Kyyninen mies, menneisyyttä paossa. Nähnyt maailmaa, kokenut elämää. Yksinäisen suden arkkihahmo.

Kun ottaa huomioon herra Fowlerin emotionaalisuuden rajoittuneisuuden, on yllättävää, että juoneltaan Hiljainen amerikkalainen on paitsi rakkaus- myös jännitystarina. Tämä ei välttämättä tule lukijalle yllätyksenä, sillä kirja on filmattu ainakin kahdesti.

Rakkaustarinassa kaksi miestä kilpailee vietnamilaisnaisesta, Phuongista. Katolilaisen kanssa naimisissa oleva Fowler ei pysty tarjoamaan nuorelle Phuongille sitä, mitä neito haluaa: avioliittoa vauraan ulkomaalaisen kanssa ja mielellään muuttoa Yhdysvaltoihin. Phuong tyytyy ulkomaalaiseen rakastajaan, kunnes kuvioihin astuu tyttöön hullaantuva jenkki, Alden Pyle. ”Taloudellisen avun valtuuskunnassa” työskentelevä Pyle on halukas täyttämään Phuongin unelman: viimeinkin kunnialliseksi amerikkalaisvaimoksi!

Hiljaisessa amerikkalaisessa Phuongin hahmo jää etäiseksi. Onko kyseessä määrätietoinen nuori nainen vai nukkeneito, jota parempaa tulevaisuutta rakentava isosisko näppärästi ohjailee. Tunteensa Phuong paljastaa vain kerran, itkiessään äänettömiä kyyneleitä nukkuvan Fowlerin vierellä. 

Hiljaisen amerikkalaisen rakkaustarinalla on jyrisevät kulissit. Vietnamissa käydään sisällissotaa, jota vanha siirtomaaisäntä Ranska pyrkii torjumaan. Amerikkalaiset haluavat jälleen kerran esiintyä maailmanmahtina ja sekaantuvat sotaan avustamalla Vietkongia vastaan taistelevaa kenraalia. Euroopan mahtimaa Britannia osallistuu sotaan sivustakatsojana viisauksia kommentoiden.

Hiljainen amerikkalainen ei kaihda sotakuvia. Hyytävissä kuvauksissa vain siviilit kärsivät, kun vietnamilaisia pommitetaan napalmisuihkuin, kranaatein ja muovipommein. Aluksi jossain kauempana tapahtuvasta sodasta vain luetaan lehtijuttua. Todellisuutta siitä tulee Fowlerin ja Pylen sisämaareissulla, josta kaksikko selviää hengissä vain täpärästi. Järkyttävimmältä sota tuntuu tullessaan kaupunkiin. Saigonin keskustassa räjähtää pommi amerikkalaisten järjestämän paraatin aikana. Hauskasta ideasti tulee verilöyty. Greene järkyttää lukijaa riipaisevilla sotakuvilla: silvotuilla ruumiilla ja päätön lapsi sylissään kantavalla itkevällä äidillä. 

Itsekin sotareportterina työskennelyt Greene ennakoi kirjassa hienosti Vietnamin tulevaisuutta. Sisällissodan tapahtumat ovat alkusoittoa amerikkalaisten lopulliselle poistumiselle Vietnamista. Britti-jenkki -akselilla kokenut Fowler päihittää idealisti Pylen 2-0 ymmärryksessä ja naisrintamalla. Fowlerin voitolla on kuitenkin verenpunaiset kasvot: sisällissotaan ja amerikkalaisten vaikutusmahdollisuuksiin sinisilmäisesti suhtautuva Pyle päätyy murhattuna jokeen. 

Kerrontatekniikakseen Greene on valinnut takauman. Heti alussa kerrotaan Pylen kuolema ja itse kirja selvittää sivu sivulta, kuinka siihen päädyttiin. Hiljainen amerikkalainen on pieneksi kirjaksi yllättävän vaikuttava. Ehkä siksikin, ettei sitä voinut lukea nopeasti. Kieli tuntui kankealta ja sanajärjestys oli käännetty. Välillä jouduin lukemaan lauseet jopa kolmesti ennen kuin ymmärsin, mistä oli kyse.

PS. Hiljainen amerikkalainen on jo kolmas "hiljainen" Iso K: Hiljainen talo ja Hiljainen tyttö. Kuinkahan helppo tai vaikea haaste olisi lukea, vaikkapa, 13 kirjaa, joiden nimestä löytyy "hiljainen"?

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Yhdeksän vuoden ja viiden päivän kvintetto

Jayne-Anne-Phillips. Kiuru ja Termiitti.
Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti on mielipiteet jakava kirja. Katso vaikka Goodreadsista, siellä ei juurikaan keskivertotähtösiä jaella.

Ostin Kiurun ja Termiitin heti suomennoksen ilmestyttyä. Luotan Phillipsiin kuin suomalaiseen peruskallioon. Olin varma: nainen on taas kirjoittanut jotain poikkeuksellisen upeaa. Hetki olisi valittava tarkoin. Kannatti odottaa: Kiuru ja Termiitti on upea, luomoava, taidokas ja vaikka minkä superlatiivin arvoinen! Ehdottamasti parhaita Iso K -kirjoja.

Kirjan nimeen päätyneet Kiuru ja Termiitti ovat sisarukset. Heillä on sama äiti, joskin jo kuollut, mutta eri isä. Termiitin osalta van kuollut, Kiurun osalta myös tuntematon. Sisarusten suhde on erityinen. Melkein täysi-ikäinen isosisko Kiuru on ottanut elämäntehtäväksi huolehtia vaikeasti kehitysvammaisesta pikkuveljestään.

Aloitan kirjan ylistyksen sen äänistä. Niitä on kaikkiaan viisi. Termiitin isä Leavitt 1950-luvulla Korean sodassa ja äiti, yökerholaulajatar Lola jossain päin Floridaa. Sisarusten huoltajuuden omistava sisar Nonni sekä tietysti Kiuru ja Termiitti. Koko kirja tapahtuu viiden päivän sisällä, vaikka Leavittin ja Lolan tarinat erottaa muista yhdeksän vuotta. Kuullostaako vaikealta? Ei haittaa. Jayne-Anne Phillips on luovan kirjallisuuden professori ja hallitsee haastavat rakenteet mestarin ottein.

Kertojaäänet, ja tarinat niiden takana, ovat kaikki kiinnostavia ja taidokkaasti toisiinsa punottuja. Liikuttavin kaikista kuuluu Termiitille. Poika ei osaa puhua, mutta ajatuksissaan hän havainnoi maailmaa omalla tavallaan. Termiitti tunnistaa vain mahtavat äänet ja isot esineet, rakastaa ohikiitävän junan meteliä ja paksuja liitujen suhinaa.  

Kaunista kirjassa on myös sisarusten vahva side. Kiuru rakastaa veljeään ja saa omalla asenteellaan koko pikkukaupungin ihastumaan vetokärryn kyydissä kulkevaan pikkuveljeen. Sama syvä välittämisen sanoma kuin raskaana olevan tyttären ja kuolevan äidin siteestä kertovassa Äidin ajassa. Luin Äidin ajan raskaana ollessani ja ehkä senkin ansiosta ymmärsin vielä hitusen syvemmin uuden elämän ihmettä.

Samanlainen intuitiivinen, lähes mystinen yhteys on Kiurun ja Termiitin Korean sodassa kuolemaa tekevän isän, korpraali Leavittin ja tämän saman aikaisesti Länsi-Virginiassa syntyvän pojan, Termiitin välillä. He eivät koskaan tapaa toisiaan, mutta isä tiedostaa poikansa kohdatessaan oman kuolemansa evakuoidessaan siviilejä sodan jaloista.

Olin tyytyväinen, kun Kiurussa ja Termiitissä Phillips palasi alkumaisemaansa, kotiseuduilleen. Unelias kylänen Länsi-Virginiassa, Amerikan takamailla. Siellä asuvat elämänsä pienille unelmille rakentavat vähävaraiset yksinhuoltajaisät, lapsettomat naiset ja itsensä kasvattamat lapset. Karua, mutta erityistä. On tainnut amerikkalainen unelma poiketa reitiltä tässä kohtaa.

Viiden päivän tarinat ja yhdeksän vuoden takaiset henkilöt saavat aikaan hienon juonikuvion, jossa päähenkilöiden suhteita raotetaan yksityiskohta kerrallaan. Koukeroiseen tarinaan tuo klassiset ainekset dramaattinen käännekohta, kohoava myrky ja sitä seuraava tulva, jonka jälkeen elämä paljastaa uudet kasvonsa. Kiuru osaittaa jälleen henkisen kypsyytensä ja ottaa rohkeasti vastuun tulevaisuudestaan.

Phillipsin kirjassa kaikki on kohdallaan. Vaikkapa esineet, joita ei kuvata turhan yksityiskohtaisesti. Nonnin himottu rannekello, liian kallis ja liian suurella rakkaudella annettu. Lolan perintöarkku, josta löytyvät selitykset Kiurun kysymyksille.


Jayne Anne Phillips on ollut osa koko aikuista elämääni. Ensimmäiset, sovinnaisuudelle ilkkuvat kirjat Mustat kuviot ja Koenunia, solahtivat tärkeäksi osaksi omaa aikuistumistani. Sittemmin Phillips on julkaissut kirjoja harvemmin, suunnilleen kirjan vuosikymmenessä. Phillips kirjoittaa edelleen ihanasti. Vaikka vimma on vaihtunut syvemmiksi tunteiksi, on jäljelle jäänyt runollisuus. Ja liikuttamisen vaikea taito.

**
Plazasta löytyy Riitta Kylänpään hieno kirja-arvio, joka on nivottu Jayne-Anne Phillipsin haastatteluun.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Toni Morrisonin café au lait

Tervanukkea on vaikea uskoa Toni Morrisonin kirjaksi. Sykähdyttävä ja runollinen mustan Amerikan syväkurkku päätti jostain syystä 1980-luvulla kirjoittaa aikalaisromaanin. Kun rouva Morrison on aiemmin lumonnut sukupolvia suuremmilla tarinoilla, pysähtyy Tervanukke syrjäiselle saarelle setvimään  ihmissuhteita.

Toni Morrison. Tervanukke.
Saari sijaitsee Karibian merellä, Dominiquen lähellä ja on nimeltään Isle des Chevaliers. Siellä viettää eläkepäiviään makeismiljonääri Valerian Street ja hänen parisenkymmentä vuotta nuorempi vaimonsa, aikoinaan "Mainen johtaja kaunotar" Margaret. Pariskunnan apuna häärii uskollinen palvelijapariskunta Sydney ja Ondine.

Isäntien ja palvelijoiden suhteessa kukin tietää paikkansa ja tehtävänsä. Isäntä hellii kasvihuonetta, vaimo unelmaa poikansa Michaelin mahdollisesta vierailusta ja iäkäs palvelijapariskunta ylpeilee veljentyttärestään Jardinesta. Häkellyttävän kaunis Jardine on kasvatettu ja sivistetty Streetien rahoilla.

Pohdiskelevalle lukijalle selviää pian, että Tervanukke on paitsi kirja selvittämättömistä ihmissuhteista, myös kirja vääristyneistä luokka-, rotu- ja sukupuolisuhteista. Vääristymä on nimeltään tervanukke (Tar Baby), "mustavalkoinen" Jardine. Jardine on omaksunut valkoisen rodun koulutuksen, elämäntavan, puhetyylin ja huolettomuuden. Kuvaus rakastajansa lähettämällä hylkeennahkaturkilla kieriskelevästä, nautinnosta värisevästä kaunottaresta puhuu paljosta. Luokkaero köyhyyden, epätasa-arvon ja kouluttamattomuuden noidankehässä eläviin rotuveljiin tuskin voisi olla suurempi.

Viisikon huoleton lomailu sekoaa, kun Margaretin vaatekaapista tupsahtaa esiin ruokottoman näköinen musta mies Son. Son luokitellaan samantien pahimmanlaatuiseksi nekruraiskaajaksi: vaikka Margaret päästelee ilmoille pahimmanlaatuiset nekruherjat, tuomitsevat sala-asukin vielä jyrkemmin Sydney ja Ondine - sentään Philadelphian koulutettuja neekereitä eikä mitään pohjasakkaa.

Valerian haluaa uhmata talon hysteriaa ja kutsuu Sonin vieraakseen. Tätä hän joutuu sittemmin synkeästi katumaan, kun Sonin ja Jardinen välille leimahtaa intohimoinen rakkaus. Ongelmia on tiedossa ja pian. Edes intohimosta ei riitä voimaa ylittää mustien sisäistä luokkarajaa: Jadinen tottumusta kustannettuun ylellisyyteen ja Sonin ylpeää itsenäisyyttä. Sonin mielestä Jadine on unohtanut juurensa. Jadinesta Son haluaa paluuta mustille tuttuun kurjuuteen, josta hänen ei ole koskaan tarvinnut kärsiä. Ristiriita käy selväksi nuorenparin matkatessa Sonin lapsuudenkotiin Eloeen. Pikkuruiseen floridalaiskylään ei pääse lentäen, ei junalla, ei bussilla, tuskin edes taksilla. Asuntoina toimivat verkko-ovin varustetut lautamökit - kuin kanahäkit. 

Tervanukessa on kaksi mieleenpainuvaa käännekohtaa.

Toinen on katastrofaalinen joulupäivällinen Isle des Chevaliersissa. Vieraat, mukaan lukien Margaretin hartaasti odottama Michael, eivät saavu paikalle. Joulupöytään päätyy sekalainen sakki paikallaolijoita. Ensimmäistä kertaa myös Sydney ja Ondine.

Räjähtävälle draamalle antaa merkityksen kirjan alkusanoiksi korinttolaiskirjeestä pomittu jae: "olen saanut teistä kuulla, veljeni, että teillä on riitoja keskuudessanne". Margaretin menneisyydestä löytyy julma salaisuus, joka selittää sitkeästi poissa pysyvän Michaelin käyttäytymisen ja valinnat.

Toinen on Jardinen takaisintulo. Neitonen saa tarpeekseen Sonista ja päättää palata Pariisiin malliksi. Saarelle tehty välilasku jättää julman jäljen: 

"Tytär on nainen, joka välittää siitä mistä on lähtöisin ja pitää huolta niistä, jotka huolehtivat hänestä", muistuttaa Ondine. Turhaan. "Luuletko, että Jadine hautaa meidät Ondine? Luulen, että joudumme hautaamaan itse itsemme."

Veikkaan, että Morrisonin on luonut Jardinen herätelläkseen mustaa nuorisoa ja heidän kasvattajiaan. On aika herätä ennen kuin kaikesta tulee "mustavalkoista". 

Löysin kaksi blogikirjotusta Tervanukesta. Kummankaan kirjoittaja ei pidä kirjasta:
Kirjanainen >>
Sallan lukupäiväkirja >>
Vaikka Tervanukke ei yllä muiden Morrisonin kirjojen tasolle, se on kuitenkin sujuva ja viihdyttävä. Minä pidin tästäkin.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kun leirituli sammuu

Yashar Kemalin Tuhannen härän vuori kertoo yörukien viimeisestä paimentolaisvuodesta. Samanlaisissa tunnelmissa on romanialainen Zaharia Stancu mustalaisromaanissaan Niin kauan kuin leirituli palaa.

Zaharia Stancu. Niin kauan kuin leirituli palaa.
Mustalaispäällikkö Him basa on ylpeä heimostaan. Päitä sata tai vähän alle. Tulisesti rakastavia nuorukaisia, hedelmällisiä naisia, lastensa kauneudesta ja rohkeudesta ylpeitä vanhemipia. Vapaata maata vaeltaa ja elää leiskuen. 

Kunnes kohtalon korpinsiipi sivaltaa. Toinen maailmansota ympäröi heimon ja elämäntavalle tulee loppu. Vapaus vaeltaa, valita ja pysytellä muusta maailmasta sopivasti erillään. Viranomaiset siirtävät heimon talvehtimaan autiolle arolle, jossa sitä kiusaa nälkä, kylmyys, sotapakolaiset ja yltyvä keskinäinen eripura. Lasinkirkkaan taivaan alla jylisivät tykit ja lentokoneet lentelevät leirin yllä sylkien sisuksistaan satunnaisia pommeja.

Bulibasan heimo elää suurella liekillä. Sen antaa voimaa, mutta myös syö heimoa sisältäpäin. Kun ulkoiset olosuhteet koettelevat, kannattaa vahvistua sisäisesti. Siihen heimo ei kykene. Niin kauan kuin leirituli palaa on kokoelma toisiinsa surullisesti kietoutuvia, traagisia hetkiä ja ihmistarinoita. Jos tämä kirja olisi elokuva, vaatisi leffavarustus nipullisen nenäliinoja.

Ensimmäinen merkki on raju kolmiodraama. Gosun ihana vaimo, toisheimolainen Lisandra, on rakastunut palavasti Aristoniin. Välit ratkotaan ruoskin, jotka välähtelevät ilmassa kuin taiotut hyrrät ja viiltävät ihoa kuin tikarit. Piina on pitkä, sillä vasta kirjan lopussa Gosu saa Aristonin hengiltä. Kun kuihtunut heimo kevään tultua hyvästelee leiripaikan, jättäytyy Lisandra rakkaansa haudalle kukkivan pellavan lailla kaartuvan taivaan alle.

Vanhan Bulibasan suuri haave, "kohta meitä on yli sata", ei koskaan toteudu. Raskaana olevia naisia ja lapsia kuolee, onnettomuudet ovat kuolemaksi, tulonlähteenä toimineet karhut tapetaan ja sotapakolaiset kiusaavat arolla talvehtivia mustalaisia. Surullisin tarina kaikista oli Keran ja bulibasan pojan Alimutin hääilta. Juhlien loputtua nuoripari hiipii lähiluontoon nauttimaan toisistaan. Siellä heidät yllättää roskasakki ja Keran neitsyys viedään joukkovoimin.

Leiriin saapuessa him basan heimo oli käsittänyt kolmekymmentä vankkuria. Poislähtevällä heimolla niitä on jäljellä kuusi ja seitsemäs, jonka omistivat sovinnon tehneet Alimut ja Kera. Vanha bulibasa tuntee tehneensä tehtävänsä, lähtee metsään nukkumaan ja sammuu maaailmasta pois kuin taivaan kukat.
Kun ihminen on saanut tietoonsa, mitä kuolema merkitsee, hän ei enää elä.
Niin kauan kuin leirituli palaa on kunnianosoitus mustalaisten perinteiselle elämäntavalle, uskomuksille ja sen hiiltyvälle roviolle. Jäljelle jäävät muistot ja heimopäällikön sokean vaimon näkymättömät kyyneleet. Ja sodan jylisevät äänet, jotka lähenevät poislähtevää heimoa.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Viimeinen veripisara

William Faulkner on rotusorron ja eriarvoisuuden Suuri Ääni. Amerikkalainen omantunto, jonka tarinoissa ihmiset kantavat itseään suurempaa sanomaa.

Liekehtivä elokuu, yksi Faulknerin pääteoksista, on kirjoitettu 1930-luvulla. Se sijoittuu syvälle etelään, jossa elämää varjostavat rasistiset asenteet ja orjaplantaasien rauniot. Kiihkeässä kirjassa kohdataan uskonnollista fanatiikkaa, tunnevammaista väkivaltaa ja kieroutunutta seksuaalisuutta.

William Faulkner: Liekehtivä elokuu.
Kirjan keskushahmo on nuoriherra Christmas. Hänet hylätään, häntä kasvatetaan, häntä etsitään ja häntä rakastetaan. Tarina alkaa rakastamisesta. Isoa vauvavatsaa kantava, entinen heila Lena taivaltaa avojaloin Alamasta Mississippin Jeffersoniin, josta hän luulottelee löytävänsä Christmasin ja perheonnen.

Christmas, nimineen kaikkineen, on salaperäinen hahmo. Nuorimies majailee huomattavasti iäkkäämmän neiti Burdenin alivuokralaisena vanhassa neekerimajassa. Christmas käy töissä sahalla ja siinä sivussa salakauppaa viinaa. Vuokraemännän kanssa syntyy outo ja kieroutunut seksisuhde.

Aina parhaimpiinsa pukeutuva Christmas on hauskannäköinen, vaarallisen viekoitteleva ja jollain lailla määrittelemätön. Hän on valkoinen neekeri, joka nautiskellen shokeeraa ihmisiä etnisellä alkuperällään. Mustavalkoinen maailma ei sulata sekarotuista ja paheksuu ajatustakin erirotuisten intiimistä suhteesta. Faulknerille sekarotuisuus on poltinmerkki, johon on kirjoitettu ratkaisematon sisäinen ristiriita ja rajähdysherkkä kohtalo. Chritmasille peruuttamaton kuohahdus tapahtuu sinä elokuisena iltana, kun hän  tappaa rakastajattarensa ja polttaa tämän talon. Jäljelle jää naisen irtileikattu pää ja harmaantuva hiuspehko.
"Musta veri syöksi Chritmasiin...hänen omasta halustaan...mustaan viidakkoon, missä elämä lakkaa jo ennen kuin sydän pysähtyy ja kuolema merkitsee toivetta ja täyttymystä."
Kiinnostavan, ja ehkä myös haastavan, Liekehtivästä elokuusta tekee kerronnan aikarakenne. Murha paljastuu melkein alussa. Sitä seuraa takaa-ajo ja useita retrospektiivejä, joissa henkilöiden toimintaan ja motiiveihiin syntyy vähitellen selvyyttä.

Ensimmäinen takauma sijoittuu Christmasin lapsuuteen ja orpokotiin, jossa häntä tarkkailevat hoitajatar ja talonmies. Ei mitään ulospäin näkyviä merkkejä, mutta kumpikin sen huomaa: neekeriverta. Valkoinen lapsi, joka syntyi musta varjo yllään.

Pojan adoptoi vähintäänkin hämmentävä McEachern, joka ruoskalla, saarnalla, nälällä ja eristyksellä yrittää pitää pojan inhimillisistä synneistä erossa. On vain ajan kysymys, koska ja millaisin teoin poika nousee kasvatti-isäänsä vastaan.
Vaikka olen viikossa kulkenut pidemmälle kuin kolmeenkymmeneen vuoteen...En ole kuitenkaan päässyt ulos ympyrästä. En ole rikkonut kehää, jonka muodostavat peruuttamattomat tekoni.
Neiti Burdenin murha ei ole ainoa peruuttamaton teko, joka kertyy Christmasin syntilistalle. Kun lopullinen ratkaisu lähenee, paljastuu lukijalle viimeinen salaisuus. Ottoisä, joka seuraa vangitsemissa katse täynnä salamyhkäistä kiihkoutta ja hulluutta, paljastuu Christmasin isoisäksi.

Kun vertaa William Faulkneria aikalaisiinsa Ernest Hemingwayhyn ja John Steinbeckiin, luokittelee jälkimmäiset herrat melko suoraviivaisiksi tarinankertojiksi ja Faulknerin taitavammaksi rakentelemaan tarinakerroksia. Vaikeatajuisempaa ja vaativampaa, mutta samalla mykistävän upeaa kirjallisuutta. 

Liekehtivä elokuu on Faulknerin kirjan uusi suomennos. Ensimmäinen oli nimetty kohtalokkaaksi veripisaraksi.Ymmärrän hyvin, miksi.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Liekeissä

Richard Fordin Roihu yllättää. Olen aiemmin tottunut löytämään Fordin kirjoista keski-ikäisiä miehiä, vähän sydänsuruissaan, mutta kuitenkin aika tyytyväisinä tyylikkäissä autoissaan, merenrantataloissaan ja lomailemassa itärannikolla.

Richard Ford. Roihu.
Golf kuuluu yleensä kuvioihin. Siltä osin Roihu on tuttua Fordia. Roihussa golfataan ranchilta toiselle Jerry-isän työn perässä. 1960-luvulla golfopettajan urakehitys on poukkoilevaa. Työtä saa yhtä nopeasti kuin potkutkin.

Tällä kertaa tukikohtana on pikkukaupunki Montanassa. Elokuisina päivinä Montanassa roihuaa monella taholla. Taas kerran potkut saanut Jerry vetelehtii ensin hetkisin ja lähtee sitten hakemaan seikkailua osavaltiossa riehuvien maastopalojen sammutusjoukoissa. Äiti Jeannettekin roihahtaa, kohteena varakas poikamies Warren.
"Syksyllä 1960, kun olin kuusitoistavuotias ja isä oli vähän aikaa ilman työtä, äiti tapasi miehen nimeltä Warren Miller ja rakastui tähän."
Kiinnostavaa pikkukirjasessa on näkökulma. Aikuisten puuhia seurataan kertojana toimivan melkein täysi-ikäisen pojan näkökulmasta. Aluksi poika Joe ei oikein ymmärrä, mitä tapahtuu, mutta elämää kokeneempi lukija haistaa palaneen käryä sitäkin selvemmin. Isä haluaa hyväksyntää sammutuskeikalle ja äiti uudelle suhteelle.

Vanhempiinsa kiintynyt poika vedetään ristiriitaisten tapahtumien keskelle. Naivi Joe rekisteröi tapahtumia ja yrittää olla uskomatta sitä, mitä silmät näkevät. Että potkut ovat vieneet isän elämänhalun ja Jeannette-äidillä on sutinaa vieraan miehen kanssa. Sympaattinen ja hyväsydämminen nuorimies ei tuomitse äitiään edes silloin, kun tämä uuden miessuhteen houkuttelemana muuttaa äkisti pois kotoa ja huomaa olleensa tälle pelkkä seikkailu, tilaisuus, jota ei voinut olla käyttämättä.
"Ja kaikkialla ympärilläni paloi. Kukkulanrinteillä kummallakin puolella ja edessä ja takana...Sehän on vain pieni joukko tulia jotka aina silloin tällöin yhtyvät suuremmaksi paloksi.
Kun suhde selviää, Jerry sytyttää oman roihunsa. Kostoksi hän yrittää polttaa Warrenin talon. 
"Kun elämä kääntyy ihmistä vasten, ja tekee sen yhdellä iskulla, niin kuin isälle kävi, lienee suuri kiusaus luopua siitä..."
Hetkisen Joekin miettii kaaoksesta pakenemista, mutta peruu aikeensa nopeasti:
"Olin ajatellut matkustaa pois sinä päivänä, mutta huomasin etten pysty siihen, koska vanhempani olivat täällä, ja olin liian nuori. Ja vaikka en pystynyt heitä auttamaan jäämällä heidän luokseen, me kuuluimme yhteen jollain peruuttamattomalla tavalla."
Fordille perheessä on jotain pyhää, olipa se kuinka rikkonainen tahansa. Kolmen J:n kopla löytää lopulta taas toisensa. Uudessa kaupungissa, jossa he eivät taaskaan tunne juuri muita kuin toisensa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Valkea vuosisata

Mark Helprin on kunnianhimoinen kirjailija. Talvinen tarina -kirjasta hän on loihtinut koko 1900-luvun kattavan kronikan New Yorkista. Sivuja on yli seitsemänsataa ja henkilöitä - mitä veikkaisin - kolmattasataa. Ihmiset, ja kirjan kannalta tärkeä kansiokuvasta löytyvä uljas marmorinvärinen hevonen, voivat vaivatta käväistä toisessa todellisuudessa ja palata takaisin.

Mark Helprin. Talvinen tari
Kirja oli ilmestyessään 1983 kohtalainen tapaus. Fantasiaromaani todellisen elämän hippusilla, visuaalisesti rikas valkokankaalle sopivaan tyyliin. Eletään outoa aikaa, talvien vuosisataa, ja vuosituhannen vaihteen käännekohtaa ennakoidaan oraakkelimaisin sävyin.

Osasyynä tapahtumiin on mekaanikkonero Mootfowlin rakentema aikakone ja suuruudenhullut suunnitelmat silloittaa Iso Omena. 2000-lukua lähestyttäessä New York ehtii kokea monet loistokkaat talvet ja melkein palaa ja pimentyä. 

Minusta Helprin sai aikaiseksi kakofonisen järkäleen, joka laukkaa kuin väsymätön ihmehevonen Anthansor vuosikymmenistä ja sukupolvista toiseen. Helprinin kirja ryöppyää adjektiiveja ja metaforia, joilla kuorrutetaan eriskummalliset henkilöt ihmetarinoineen. Löytyypä kirjasta  vanharouva Gamely, joka on kehittänyt oman amerikanenglantinsa: "Hän puhui akeenoista, kaprönikoista, arkesibusieereista, värkööteistä, kaveista, kippunnoista, opuntioista ja kulpeista."

Kirjan ja vuosituhannen alussa New Yorkia hallitsevat Marskimaan jengit. Yhteen näistä kuuluu orpo siirtolaispoika Peter Lake, taitavakyntinen varas.

Peterin elämä keikahtaa kertaheitolla hänen törmätessä ryöstäretkellään rikkaan Penn-suvun tyttäreen Beverlyyn. Beverly on käsittämättömän spesiaali ja kaunis, kuten kaikki muutkin sadunhohtoiset sankarittaret ja enimmäkseen sankaritkin. Beverly on mykistyttävän ujo, huikea pianisti, elää ja nukkuu hyisessä huoneessa pysyäkseen hengissä ja jäädyttää ihmisiä. Ja kuolemansairaana mukana vain muutamankymmentä sivua.

Otetaampa pari hahmoa lisää. Todellisuuden yläpuolella liitävä, upean sanavaraston ja loputtomat sääret omistava Virginia Gamely. Hardesty Marratta, Virginian tuleva aviomies, jonka miehistymisriitteihin kuuluu eriskummallinen trekking harmaakarhujen luolissa, suonsilmäkkeillä ja vesiputousmatkailua kuukuspuvuissa. Heille syntyy tytär Abby, joka kaivetaan mullasta ja herätetään takaisin elävien kirjoihin.

Ja sitten on tämä Peter Lake, joka muistinmenestyksestä kärsivänä palaa takaisin vuosituhannen alusta sen lopun näyttämölle. Hän löytää Anthansorin, isäntäänsä odottavan kuolemattoman ratsun. Lopussa he lähtevät ihanasti lentoon kohti taivaalla kiiltäviä meriä ja pilviä. Mahdollista kultaista kaupunkia. Pääsikö Peter takaisin menneisyyteen? En tiedä, eikä pahemmin kiinnosta.

Tuloksena on karaktäärikokoelma, jonka henkilöistä ei missään vaiheessa kasva ihmisiä kavutarinoineen ja ihmissuhteineen. Rakastumiset, rikastumiset, elämät ja kuolemat - kaikki kohtalon kirjaimia.

Ihanimmillaan Talvinen tarina vinkkaa lukijaa avokätisesti siitä, miten talveen voi rakastua. Retkeillä jäätyneillä järvillä purjehtien, nuotiotulia sytyttäen, jääjärvillä yöpyen. Hyyryisen kylmyyden ja talvisen valkeuden maalailu, Coheeriesjärven pakkasen purevuus ja sädehtivä tähtitaivas.

Kerrompa, miten tällaiset kirjat selätetään. Ensin joutuu valitettavasti kapuamaan ylämäkeä. Sitä helpottaa hyvä (luku)kunto. Kun ajoittain lukee joka sanan, voi seuraavilla sivuilla loikata joka kolmannen sanan tai joka toisen virkkeen yli. Henkisesti helpottaa kun puolimatkan lakipiste on saavutettu. Huipun jälkeen voi heittäytyä alamäkeen ja antaa mennä kierien täyttä vauhtia. Taktiikasta kiitos Virginia Gamelyllä, joka ylitti Coheeriesjärveä ja Hudsonin lahtea ylittävän lumivuoren samalla tyylillä.

Talvinen tarina on samanlainen kirja kuin toinen yhtä "fantastinen" tiiliskivi Oscar ja Lucinda. Siihen taisin aikanaan tuhlata nääntyneen kuukauden. Nyt on onneksi hallussa Virginia Gamelyn kiipeilytaktiikka, joten jatkossakaan ei vastaavaa vaaraa ole.

Blogeissa Talvinen tarinaa kerää lähes pelkkää ihastusta. Silti blogikirjoituksian vaivaa sama tauti kuin kirjaa - vaikeasti määriteltävää on hankala selostaa. Illuusiosta löysin parhaan - sen avulla voit rakastua kirjaan lukemattakin.

Taidan olla mielipiteineni jäätävää vähemmistöä. Varmaan tämä kertoo jotain minusta. En ole koskaan kyennyt lukemaan Tarua sormusten herrasta eivätkä Harry Potteritkaan kiinnosta.

Ja sitten uutinen. Winter's Talesta kuvataan elokuvaa. Tulossa ensi-iltaan 11. lokakuuta 2013. Vaikka en kirjasta pitänytkään, saatan hyvinkin pitää elokuvasta.