torstai 27. joulukuuta 2012

Baskimaan lukupiiri

Iso K -lukuprojektin hienoin asia on tietysti mahdollisuus tutustua moniin maailman parhaista kirjailijoista. Välillä se tuntuu melkein henkilökohtaiselta. Tai vähintäänkin siltä kuin olisi kadonnut toisiin, vieraisiin aikakausiin, ja kirja jälkeen mystisesti palannut takaisin omaan elämään.

Bernardo Atxaga: Obabakoak.
Jotkut heistä saavat Nobeleita ja tulevat tutuksi mediasta monin tavoin. Mutta sitten on sellaisia, joista ei ainakaan suomeksi löydy oikein mistään mitään. Vaikka ehdottomasti pitäisi. Siksi tuntuu tärkeältä antaa blogitilaa hienoille kirjailijoille nimeltään James Dickey, Zaharia Stancu tai nyt lukemani, sisiliskotunnelmista kirjan kirjoittanut Bernardo Atxaga.

Bernardo Atxagalle vuonna 1988 julkaistusta Obabakoakista muodostui kansainvälinen läpimurtoteos. Baski Atxaga kirjoitti kirjan ensin euskaraksi, käänsi sen sitten itse espanjaksi ja siitä se on levinnyt noin 25 kielelle. 

Julkaisuvuonna ja sen jälkeenkin Obabakoak nostettiin intertekstuaalisen tyyliesimerkiksi. Viittauksia ilmeisesti riittää ties minne, mutta jätän nämä oivallukset perehtyneemmille lukijoille. Obabakoak on täynnä lyhempiä ja pidempiä kertomuksia ilman varsinaista kertojaa. Minusta kirja on vahvasti kaksiosainen, sekä sisällöltään, laadultaan että kiinnostavuudeltaan.

Obabakoak on kertomus tarinoista, kertomisesta ja paikallisuudesta. Atxagan alkutarinoissa nousee esiin omituinen Obaba. Googlettamalla löydän sellaisen Kongosta ja Pohjois-Espanjasta. Obaba on Atxaglle ainakin sisäinen mielenmaisema, jonne monet merkitykselliset muistot sijoitttuvat luontevasti.

Obaba ei ole keskellä mitään, eikä tärkeä kenellekään. Se on vain sijainti, syrjäinen ja pikkuriikkinen kaivoskylä, jossa hiemankin erilaiset ihmiset kohtaavat totaalisen eristyksen. Henkilökohtaisen Albaniansa.

Näillä tarinoilla ei ole kuulijaa, mutta onneksi Atxagan ansiosta on lukija. Nuori opettajatar viettelee oppilaansa jouduttuaan rakastettunsa hyljeksimäksi, ulkomaalaisen isän äiditön lapsi on ainoa ateisti ja kirkkoon kelpaamaton äpärä. Atxaga tietää, miten lukijan saa tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi. Silloin syntyy merkitykseellinen tarina siitäkin, miksen enää illalla lähde ulos kävelemään.

Obaban jälkeen Atxaga ylistää kertomuksella Villamedeaa. Ei siksi, että siitä olisi Sienaksi tai Firenzeksi, vaan siksi, että sekin on joku sellainen pikkuriikkinen Kiuruvesi tai Vaala, jossa asukkaat ihmettelevät silmät päästään, kun joku tulokas erehtyy sinne asumaan. Autiot kadut, ihmisistä tyhjentyneet talot, sumua ja vesipisaroita. Koiria ja lampaita ihmisiä enemmän. Mutta kirjailija löytää sieltä  kaksisataa ihmistä, joilla on kaksisataa erilaista tarinaa. Vähitellen tapaat heistä jokaisen ja tarinoihin päätyvät parhaat ja valitut.

Olen kirjan puolessa välissä ja rakastan jokaista minuuttia tämän kirjan kanssa. Kunnes tässä erikoisessa kirjassa vaihtuu idea, ja hurmioitunut lukija tiputetaan maankamaralle.

Oliko alku pelkkää tarinaa ja kuka sen kertoi? Kirjassa siirrytään nykyaikaan ja kirjailijanelämään. Nousee esiin päähenkilö, joka metsästää tarinaa, hänen ystävänsä sekä lukupiiriä vetävä, ikääntynyt setä. Tämä kaikki siirtää lukijan mystiikasta realistiseen asetelmaan. Olen pettynyt. Nyt kirja onkin tekniikkaa ja tarinoilla taistelua: kuinka niitä etsitään, kirjoitetaan, sepitetään, arvotetaan, ruoditaan ja ylläpidetään suhteita.

Jossain kansainvälisissä painoksissa kirjan kansi on kaksiosainen: toisessa näkyy baskikylä ja toisessa sisilisko.

Niin mikä sisilisko? Loppuosan tarinoinnin lomassa jahdattiin tarinaa. Kannattaa muistaa, että myös tarinanmetsästys voi joskus olla vaarallista, ei kirjailijantyö ole pelkkää paperihommaa.

Tai ehkä Atxaga, baskien oma Agricola, otti sisiliskon kulttuuriseksi symbolikseen. Voi olla voimia, joiden takia muisti, ja tarinat sen mukana, on mennyttä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.