lauantai 20. lokakuuta 2012

Vanhoja miehiä pimeässä

En tiedä, mikä näissä Ison K:n paljon julkaisseissa miehissä nykyään oikein riepoo. En jaksaisi lukea heitä enää ollenkaan, en Saramagoa, en Irvingiä enkä varsinkaan Paul Austeria. Kun etukäteen tietää, että tässä on taas sitä tälle kirjailijalle tunnusomaista tekniikkaa ja juonenpätkää. Sanotaan nyt vaikka Austerin tapauksessa intertekstuaalisuutta ja jotain ihanaa Pariisista!
Paul Auster: Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijankammiossa.

Tällä kertaa Iso K. oli julkaissut yksissä kansissa kaksi Austeria: Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan-
kammiossa. Ihan somasti ne sopivatkin yksiin kansiin. Molemmissa nimittäin käsitellään vanhuutta.

Mutta menivätkö nimet kustantajalta tai Austerilta sekaisin? Mies pimeässä sopisi nimeksi sille jälkimmäiselle, jossa kuvataan dementoituneen miehen tuskaa yhden vuorokauden aikana, yhdessä pienessä huoneistossa. Mieheltä on muisti mennyt ja tuska on varmasti todellista. Juuri tuolta voi tuntua, kun näyttää siltä, että omassa menneisyydessä on jotain hämärää eikä niin kovin kunniallista. Hätäpäissään mielensä pimeydessä kamppaileva mies kirjoittelee ylös huoneessaan vierailevien henkilöiden nimiä ja yrittää rakennella juonenpätkää.

Auster-faneille tiedoksi, että vanhuksen luona vierailevat henkilöt ovat tuttuja aiemmista teoksita. Näppärää ja austermaisen omahyväistä sulkeutua oman tuotantonsa ja lukijoidensa sisäpiiriin.

Toinen vanhempi mies on parhaassa sielun, mutta ei niinkään hyvissä ruumiin, voimissa. Hän on menestynyt kirjailija August Brill, joka asustaa ainakin väliaikaisesti tyttärensä  ja tyttärentyttärensä kanssa saman katon alla. Ihmissuhdesuruja kolmessa polvessa tässä talossa.

Tämän kirjan nimen pitäisi olla Matkoja kirjailijakammioissa, koska huonosti liikkumaan pystyvä August viihdyttää itseään kirjoittamalla kirjaa yksinäisestä sotilaasta Amerikan sisällissodassa. Ei siis siinä tunnetussa vaan nyt tapahtuvassa. Absurdi ja kaoottinen tarina, joka on sisällytetty päätarinan sisälle.

Ja tämäkin ratkaisu on niin austermaista tekniikkaa, tarinoita ja sisätarinoita. Jos Auster olisi ollut rohkea, hän olisi voinut valita minimalistisen reitin ja keskittyä vain isoisän ja tyttärentyttären suhteeseen. Siinä oli aitoa sukupolvirajat ylittävän kohtaamisen ja lohdutuksen tuntua, hellää lämpöä ja välittämistä.

No, vanhuus ei välttämättä ole parhaiten myyvä aihe kirjallisuudessa. Joten siitä pisteitä Austerille. Ja varmasti, jos omassa lähipiirissä on tällaisia vanhuksia, voi näillä tarinoilla olla jopa terapeuttista voimaa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Nyt se löytyi: Ison K:n vastenmielisin kirjailija!

Martin Walser:
Pakeneva hevonen ja Rakkauden tuolla puolen.
Ennen kuin pääsin tutustumaan herraan nimeltä Martin Walser, taistelivat Viktor Pelevin ja Peter Høeg tasaväkisesti minua eniten tylsistyttävän Iso K -kirjailijan tittelistä. Nyt heidät on lyöty laudalta. Ison K:n ehdottomasti masentavimman kirjalijan kunnia-arvo on myönnetty Martin Walserille.

En luovuta tätä kunniaa herra Walserille kevein perustein (ka. kirjoitukseni Pelevin ja Høegin kirjoista) . Olen lukenut tänä kesänä jo kaksi hänen kirjaansa, Rakkauden tuolla puolen ja Pakeneva hevonen. Ensimmäisen luin jo jokin aika sitten, mutten halunnut kirjoittaa siitä sanaakaan. Nyt luettuni Pakenevan hevosen voin niputtaa ne yhteenvetoon.

Walser kirjoittaa maailman tylsimmästä aiheesta: keski-ikäisistä pikkuporvarimiehistä. Ja nimittää heitä pikkuporvareiksi itsekin! Näillä miehillä on ongelmia mielenterveyden, mieheyden, alkoholin ja ihan kaiken kanssa. Turvonneen ruumiin sisällä asuu ilkeä ja kateellinen mieli, ahdas ja inhottava. Oman talon ja Bodenseejärvellä vietetyn loman lisäksi lähinnän lukemista, viinilasillisia, sikareita ja muiden kadehtimista.

Voit olla varma, että nämä tyypit vahvistavat kaikki yksinkertaistetut mielikuvasi saksalaismiehistä. Ja kaiken huipuksi kirjojen takakannen kirjailijapotretista katseleva häijynnäköinen ilmestys näyttää ilmielävältä pikkuporvarihyypiöltä itsekin. Tiedän, ettei kukaan naamallaan kirjoita, mutta kuva on kaikkinensa vastenmielinen. Vai onko kirjailijan tuimanivallinen katse suunnattua kostoksi kaikille niille maailman kammottaville pikkuporvareille, joita Walser sivaltaa kirjojensa sivuilla?

Jos ehdottomasti haluat, varoitteluistani huolimatta, tutustua Walseriin, valitse näistä kahdesta kirjasta Pakeneva hevonen. Siinä on kuitenkin jonkinlainen tarina: pikkuporvaripariskunta tapaa miehen boheemin koulukaverin ja tämän puolta nuoremman naisystävän kesälomallaan. Siitä löytyy klassinen deus ex machina. Koulukavereista se boheemi on oikeastaan aika sekopäinen, minkä takia hän nauttii purjehtimisesta myrskyävällä Bodenseellä. Käännekohdassa koulukavereista se pikkuporvari riuhtaisee boheemilta peräsimen, jolloin tämä tippuu aaltoihin. Seuraavaksi odottamaton loppu. Se boheemi selviää ja yllättäen kolkuttaa ovelle. Sitä ennen nuori naisystävä on shokissaan kertonut hänestä pikkuporvaripariskunnalle ei niin mairittelevia faktoja. Mikä oivallus: sitä pikkuporvaria ei sittenkään kannattanut kadehtia!

Olin lainannut kirjastosta Walserin kolmannenkin kirjan. Vein sen takaisin kirjastoon. Kolmatta kertaa tätä anemiaa samana kesänä en sentään enää kykene kestämään.