sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kuulustelukirja

Herta Müller: Tänään en tavannut itseäni.
Herta Müller valitsi Isossa K:ssa viimeiseksi julkaistun kirjan Tänään en tavannut itseäni kehystarinaksi kuulustelut. Kuulusteluja riittää, sillä Müllerin päähenkilö on taas käyttäytynyt sopimattomasti.

Müllerin nuori nainen tempoilee kutsukierteen ja oman epätodellisuutensa välillä. Niistä syntyy hieno ristiriita ja selviytymistarina.

Jospa kirjoittaisin ensin alta pois ne kuulustelut. Eihän siihen tietenkään sen kummoisempaa syytä tarvittu kuin peruttu seksisuhde oman esimiehen kanssa ja päälle päätteeksi ei niin viisas idea pistää Italiaan lähtevien miestenpaitojen taskuun omat yhteystiedot. Siinä hötäkässä katosi jokakatytön unelmatyöpaikka vaatetehtaassa, turvalliset moottoripyöräajelut aviomiehen kanssa, läheisten ja omaisten tavalliset arkipäivät sekä oma nuoruus ja huolettomuuus. Kutsuja tulee yhä useammin ja aina täytyy pakata mukaan peseytymisvälineet.

Kun arki ei niin sanotusti nappaa, täytyy löytää selviytymiskeinoja. Müllerin nuoret naiset ovat tunnetusti neuvokkaita ja omistavat huikean mielikuvituksen. Sinne mystiseen maailmaan tämäkin nuori nainen pakenee politiikan saastuttamaa arkea. Ja jokainen sana ja sivu tarjoavat lukijalle satumaisen onnen ja kunnia päästä siitä osalliseksi. Miksi jotkut ihmiset erottelevat toisistaan ajatukset, esineet ja tunteet, ihmettelee nainen. Hänelle lumikellot voivat muttua linnunpäiksi ja Nelun kuulustellessa alkaa miettiä hänen varpusensensiipiä muistuttavia viiksenpäitään.
Laita suu kiinni, muuten sydän kylmettyy.
Lukijasta tulee väistämättä nuoren naisen liittolainen, jolle on kunnia kuulla koko tarina. Siitä ei niljakkaita käsisuudelmia jakeleva kuulustelija tiedä mitään. Ihana rakkaus Pauliin ja suuri suru pulloon pakenevan Paulin hiipumisesta. Hurja ystävätär Lili, joka veti miehiä puoleensa kuin mehiläiskuningatar ja ammuttiin rajalla yrittäessään maanpakoa. Ja se surullisen tylsittyvä työmatka, jonka pitkästyttävyyttä nuori nainen pakeni pomonsa Nelun sänkyyn. Tai oman isän lannistumaton himo lettityttöä kohtaan, joka oli särkeä tyttären sydämen.

Kun Herta Mülleristä on kyse, tämäkin kirja on pelkkää politiikkaa eikä sitä voisi olla olemassa ilman Romanian diktatuuria. Vakoilua, paljastuksia, silmiä ja korvia. Niin ajankohtaista todellisuutta vielä monin paikoin maailmassa. Mutta kaunista siitä tekevät inhimilliset selviytymistarinat ja hieno, aivan omanlainen kirjailijanääni, joka Müllerillä taatusti on. Olisikohan se aivan erilainen, jos Müller olisi elänyt vaikkapa Suomessa.

Olen nostanut kaikki Herta-rouvan aiemmat kirjat parhaiden Isojen K:den joukkoon. Tätä en sinne kuitenkaan nosta. Miksi? Müller on karsinut ja tiivistänyt kerrontaansa liikaa. Maaginen symboliikka on lakonisen totevaa. Unikuvat puuttuvat - haluan ne takaisin!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Oikukas tuoni

José Saramagon Kertomus sokeudesta oli suuren kirjailijan neronleimaus sekä aiheeltaan että "pilkkusääntöjä" karttavalta tyyliltään. Hieman ihnimillisempi ja vakavampi kuin poliittinen satiiri Kertomus näkevistä. Mutta kun sama sarja jatkuu temaattisesti ja jotenkin kevenee, on kyllästymispiste saavutettu. Kiitos ei enää näitä, herra Saramago!

Tämä kolmas, nimeltään Oikukas kuolema, kertoo vuodenvaihteesta, jolloin ihmiset eräässä kuningaskunnassa lakkaavat kuolemasta. Ihanaahan se on ensiksi, mutta odotettuja ja odottamattomia ongelmia ilmaantuu. Kuoleman porteilla odottelevat viruvat samassa tilassa tullen taakaksi itselleen ja läheisilleen. Armomurhaa ei ole eikä itsemurhakaan onnistu.

Jose Saramago: Oikukas kuolema.

Saramago olisi varmasti mahtava strategi mille tahansa valtiolliselle instituutiolle. Niin ihailtavasti hän kykenee kehittelemään tämän kuvitteellisen kuningaskunnan hätätilan laajuutta ja seurauksia. Kuningaskunnan ja eläkeyhtiöden skenaarioissa uhkaavat konkurssit, kun eläkemenojen kasvulle ei näy loppua. Kirkon uskottavuus on vaarassa, kun ikuista lepoa ei enää ole. Ja hautausurakoitsijat ne vasta liemessä ovat: ei enää ruumiin ruumista mullattavaksi. Ja sitten tästä kaikesta uhkaa tulla ulko- ja sisäpoliittinen ongelma kun omaiset ja maphia kuskaavat kuolevia toisiin valtioihin, joissa siirtyminen tuonpuoleiseen on yhä mahdollista.

Aikanaan ongelma häviää ja syykin selviää: rouva kuolema nimeltään tuoni vaan se siellä pelleili. Oli vähän kyllästynyt rutiineihinsa. Oikukas naikkonen järjesti kestävyyskokeen lahjoittamalla kaikille muutaman kuukauden ylimääräistä elinaikaa.

Kuolemisen alkaessa uudelleen ottaa tuoni käyttöönsä uudistuneen käytännön. Kirjekuolemat: jokainen saa tietää kuolemastaan etukäteen henkilökohtaisella kirjeellä. Paitsi eräs sellisti, jolle lähetetty kuolemanviesti palautuu takaisin yhä uudelleen.

Käykin niin, että lähtiessään selvittämään tämän ongelmatapauksen henkilöllisyyttä, kuolema rakastuu. Satiiri muuttuu rakkaustarinaksi ja aika tylsäksi sellaiseksi. Ja sinä päivänä kun tuoni hyppäsi sellistin sänkyy, loppui kuoleminen uudelleen.

Ainakin se on varma, ettei ikuinen elämä enää tämän kirjan lukemisen jälkeen yhtään houkuttele!