lauantai 18. elokuuta 2012

Kirjani, rakkaani

Elias Canettin Sokeiden lukemista olen odottanut vuosia. Canettin Pelastunut kieli on loistokirja. Yksi niistä harvoista, jotka olen lukenut useasti. Sokeiden piti olla jotain uskomattoman hienoa. Sitähän, ja monesti vain sitä, filosofit ja psykologit lainailevat esitelmissään. Lausuvat sitaatteja, joita seuraa merkitsevä hiljaisuus.

Elias Canetti: Sokeat.
Harvoin olen tuntenut kirjojen parissa sellaista petetyn raivoa kuin nyt. Mistä ne sitaatit löytyvät, jotka tekevät Canettin sanoista vuosituhansia kestäviä, ylivoimaisia yhteenvetoja ihmisluonteesta? Raadoin tämän kirjan loppuun niitä etsien, mutta löytämättä. En ole tavannut montakaan näin suuresti ylistettyä kirjaa, joka olisi tuntunut yhtä tyhjänpäiväiseltä ja kiinnottomalta alusta alkaen. Luin Sokeat loppuun vain tämän blogin takia. Ensi vuonna valikoin kesälomalukemiseni taatusti tarkemmin!

Ensinnäkin nämä henkilöt. Mistä ihmeen saksalaisen sielunmaisen tylsänsynkeistä syövereistä Canetti on heidät kaivanut. No onhan se tietty totta, että humanististen tieteiden ihmemaasta löytyy varmasti runsaasti maailman johtavan sinologin Peter Kleinin tapaisia karikatyyrejä. Huippujätkiä, jotka omistavat elämänsä tieteelle ja julkaisemiselle. Ei naisia, ei rakkautta, ei vähäjärkisiä opiskelijoita ja typeriä kollegoita, ei tunteita vaan ainoastaan logiikkaa ja hohdokas kirjasto. Saksan suurin yksityiskirjasto, joka söi kaikki isän perintörahat.

Sitten nämä muut tapaukset: rahanhimoinen taloudenhoitajatar sinisessä, tärkätyssä hameessaan, impenä vielä viisissäkymmenissä. Tähän sitten tämä Peter, joka myös on välttänyt kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen, haksaksahtaa. Kahden päivän onni päättyy Peterin seksikammoon. Ja siitä alkaaa taistelu omaisuudesta.

Ja sitten lukija tutustuu shakkimestari Fisherleen, jolle omistetaan kolmiosaisen kirjan kakkososa lähes kokonaan. En ymmärtänyt tämän kyttyräselkäisen kääpiöälykin funktiosta tai ylipäätään puuhasteluista "Taivaassa" ja "panttilainaamossa" yhtään mitään. Olisi vaan Canettin kustannustoimittaja vetänyt punakynän koko kakkosluvun päälle, niin olis tätäkin teosta saatu vähän siedettävämmän kokoisesti.

Entäpä nyrkkejään rakastava portinvartija. No hänet ja hänen väkivallankaipuunsa jotenkin tunnistan, varsinkin kun kirja on kirjoitettu hieman ennen toista maailmansotaa. Portinvartijan jatkuvasti punaiseksi paisuvan, jättikokoisen nyrkin symboliikka on ainakin tässä muutoin seksuaalisuutta kaihtavassa - se näyttää olevan itse kullekin aika pelottavaa - kirjassa ilmiselvä.

Varmaankin on niin, että Canetti on kirjoittanut Sokeansa jonkinlaiseksi psykologiseksi tutkielmaksi saksalaisesta traumaperinteestä. Niin pakkomielteisiä ja yksipuolisia hänen henkilönsä ovat. Varsinkin, kun teoriaa ja logiikkaa rakastavan tohtori Peter Kleinin veli Georg on naisia villitsevä, mielisairaille omistautunut psykologi. Joka ei omia valintojaan epäillessään kykene näkemään oman veljensä harhaisia piirteitä.

Ihan pikkaisen meinasi naurattaa tohtori Kleinin rakkaus, jopa sotatoveruus, näiden kirjojen kanssa. Harmi vaan kun kirjankansi jo paljasti kupletin juonen: lopussa koko helahoito, Saksan arvokkain yksityiskirjasto, palaa. Canettin kunniaksi täytyy sanoa, että loppukohtaus olikin huipputason dramatiikkaa. Näky palavasta kirjastosta ja tikkailla nauravasta Peteristä jäi varmasti Sokeista muistoksi loppuelämäkseni.

torstai 9. elokuuta 2012

Parasta Paul Austeria

Paul Auster: Sunset Park
Olen kirjoittanut tähän blogiin kahdesta Paul Austerin kirjasta, Oraakkeliyöstä ja Näkymättömästä. Kummankaan parissa en viihtynyt. Nyt on toinen ääni kellossa. Sunset Park on todella vaikuttava aikalaiskirja, jossa on vangitseva tarina ja erittäin koskettavia henkilöitä.

Kuinkahan näin on päässyt käymään? Edellisiin verrattuna kuvittelen, ettei Sunset Park ammenna täyslaidallista Austerin omasta elämästä vaan siihen on upotettu muitakin maailmoja. Kuten esimerkiksi Floridassa asustavat kuubalaissiskokset kulttuuriristoriitoineen ja päähenkilö Miles Heller sisäperkaamassa eli tyhjentämässä hylättyjä asuntoja ja myöhemmin asumassa yhdessä sellaisessa.

Milesin lisäksi kirjaa on kirjoitettu monen henkilön näkökulmasta. Vaikka Miles yhdistää heidät kaikki, eikä tällaisessa rakenteessa ole mitään mykistävää, olin aivan myyty heistä jokaisesta. Ihmisiä, joilla on kaikki lahjat menestyä, mutta jotka eivät osaa olla rikkomatta itseään.

Ne, jotka ovat rikkoneet eniten, kykenevät myös korjaamaan eniten. Heistä etunenässä kolmeakymmentä lähentelevä Miles. Velipuolen surmaaja. Mitä sitä kieltelemään, vaikka vahingosta olikin kysymys. Miles pitää totuuden sisällään eikä pojan umpimielisyys ainakaan helpota isä-Morrisin ja äitipuoli-Willan uusioperheen arkea. Sisäperkaajaksi Miles päätyi Floridassa, jonne hän pakeni aiheuttamaansa sotkua. Yllättäen Miles löytyää itsestään taas tulevaisuudenuskon ja mahdollisuuden sovitukseen rakastuttuaan vähän liian nuoreen kuubalaistyttöön Pilariin.

Rakkaussuhde alaikäiseen tekee arjesta hankalan. Sitä Miles pakenee ystävänsä Bingin pyynnöstä vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkissa. Talossa asustelee joukko kiinnostavaa vaihtoehtosakkia: vanhojen tavaroiden sairaalaa ylläpitävä, raskasta musiikkia soittava Bing, masennuksen kanssa kamppaileva ja sisäistä taiteilijuuttaa etsivä Ellen sekä väitöskirjan ja tylsän rakkaussuhteen parissa pyristelevä älykkö-Alice.

Tämän epäamerikkalaisen joukkion kuvittelisi kohtaavansa pikemmin vanhalla mantereella, vaikkapa Berliinissä, mutta annetaan Austerille oikeus sijoittaa heidät New Yorkiin. Austerin ratkaisun taustana on talousromahdus, jonka tuloksena oma kiinteistö, oma yritys tai oma menestys kyseenalaistui ennen näkemättömällä tavalla.

Kirjassa yllättää se, ettei kadonneen ja nyt uudelleen läheisiään etsivän Milesin haasteita ymmärrä parhaiten yksinhuoltaja-isä vaan äiti. Äiti, Mary-Lee, sai lapsen aivan liian nuorena, jätti pojan isän huomaan ja säntäsi luomaan nättelijäuraa. Entisellä hulttiolla Mary-Leellä tuntuukin menevän paljon paremmin kuin kustannusjohtaja-isällä, joka on menettämässä kirjabisnestään ja äitipuoli-Willalla, joka ei enää suostu kohtaamaan lapsensa tappanutta poikapuolta.

Miles elää 2000-luvulla, mutta hän on samanlainen hahmo kuin tutkija-Alicen sodasta palaavat miehet: vaitonaisuuden kuristama, vähäpuheinen ja vaitelias. Austerin kirja onkin myös tutkielma trauman psykologisista vaikutuksista.

Tuntuu ihanalta lukea kirjaa kun Milesin solmut vähitellen aukeavat ja nuori elämä on jälleen kääntymässä raiteilleen. Viimeisillä sivuilla kuvataan sellaista ekstaattista onnea, kun Miles saa Pilarin hetkeksi luokseen New Yorkiin, jota kirjallisuudessa harvoin kohtaan. Tuntuu järisyttävän väärältä, että Milesin sisällä asuva väkivaltaisuus leimahtaa jälleen talonvaltaajia häätävien poliisien edesssä. Tuhlaajapoika tuotti jälleen pettymyksen ja uhrauksena luopuu uudelleen tulevaisuudesta.