tiistai 3. heinäkuuta 2012

Munrolla on onnelliset lukijat

Alice Munro: Liian paljon onnea
Liian paljon onnea ei ole ainoastaan Alice Munron novelikokoelman nimi vaan myös sitä, että pääse sukeltamaan Munron pienois-kertomuksiin heti Sebaldin jälkeen.

Pakko hetkeksi pysähtyä miettimään näitä maailmoja. Kummatkin saavuttivat menestystä, jos olen oikein ajastanut, keski-ikäisinä ja kykenivät kirjoittamaan yhä parempia teoksia vanhetessaan. Kypsää katsetta ja laajaa avaruutta. Sebaldin romanttinen, historiaa tulkitseva kirjoittaminen on aivan omanlaistaan. Munro on kiinnostunut ihmisistä, tunteista, käännekohdista ja saa tavallisempiinkin naiskohtaloihin koskettavaa syvyyttä.

Mutta empä olisi uskonut löytäväni näistä kahdesta kirjailijasta, iän ohella, muuta yhteistä. Nyt kuitenkin kävi niin, että sensaatiohakuinen rikosjournalismi tarjoaisi kirjallisia rakennusaineksia kummallekin. Sebaldille ne ovat fragmentteja, jotka ovat osoituksia eurooppalaisen kulttuurihistorian julmasta jatkumosta. Munrolle ne ovat, ehkäpä, kysymyksiä, jotka saavat etsimään inhimillisiä vastauksia.

Näitä selityksiä Munroen kovia kokeneet päähenkilöt, hänelle tyypillisesti yhtä lukuun ottamatta naisia, todella tarjoavat. Se mikä jää ymmärtämättä järjen tasolla, tulee ymmärrettyä myötäelettynä tunteena. Miksi Doreen käy yhä tapaamassa vankilassa kontrollifriikkiä miestään, joka ampui pariskunnan lapset. Miltä Joycestä tuntuu, kun mies hylkää hänet käytännöllisen ja maskuliinisen rakennusapparin takia. Mikä ailahtelevassa, perverssin suojelijansa kanssa elävässä Ninassa kiehtoo muun elämänsä siistissä järjestyksessä pitävää kirjallisuudenopiskelijaa.

Ja millaista on sellainen jäätävä kauhu, jota leskeksi jäänyt Nita kokee kun läheisensä tappanut psykopaatti murtautuu hänen taloonsa. Ja miksi, aivan oikeutetusti, äidillekin voi tulla sellainen piste, jossa hän kieltää lapsensa. Ja Munroe on nähnyt julmaa kylmyyttä pikkutytöissäkin, jopa niissä suloisissa ja hyvin kasvatetuissa.

Kaikista hienoin novelli, nimikkotarina Liian paljon onnea, on tarkoituksellisesti jätetty jäähyväistarinaksi. Upea, monitunnelmainen kertomus venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta ja hänen epäoikeudenmukaisesta kohtalostaan. Huippuälykkäälle naistutkijalle ei tartonut irrota professuuria eurooppalaisyliopistoista. Ei ennen kuin Tukholman yliopisto ja ruotsalaiskollegat ottivat Sofjan hyiseen syleilyyn. Vielä hankalammaksi elämä muuttui voimakkaasti tuntevalle naistutkijalle sen jälkeen kun hän alkoi saada arvostusta ja palkintoja. Tunteet ja elämä mutkistuivat, kun suhde suureen rakkauteen Maksim Kovalevskiin kävi ailahtelevaksi.

Käännekohdat seuraavat kuitenkin toinen toisiaan. Maksim kosii Sofjaan, joka iloitsee muutosta lumisesta Skandinaviasta Etelä-Ranskan lämpöön. Mutta sitä ennen on tehtävä viimeinen matka Tukholmaan talvikylmyyden halki. Sofja onnistuu kiertämään ruttotautisen Kööpenhaminan, mutta kuolee itse Tukholmassa matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Hautajaisissa Maksim ei mainitse sanallakaan tunteistaan vaan ja tyytyy kiittämään Ruotsin valtiota tiedenaiselle myönnetystä turvapaikasta.

Ison K:n kirjojen takakansiteksteissä ylistetään usein kirjailijoiden suuruutta. Alice Munroa kehutaan Pohjois-Amerikan parhaaksi (eläväksi) kaunokirjailijaksi. Ehkä se jopa pitää paikkansa. Ainakin, jos vielä rajataan ylistys novellisteihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.