torstai 12. heinäkuuta 2012

Kesämieheni jälleen kerran, John Irving

John Irvingistä on tullut kesämieheni  [viime kesänä Oman elämänsä sankari, edelliskesänä Neljäs käsi, sitä edellisenä Vesimies ja Leski vuoden verran]. Yksityiskohtaisen henkilökuvauksen mestaria onkin mukava lukea kesämielellä. Silloin on aikaa ja voimia keskittyä Irvigin yltäkylläisiin hahmoihin.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
Viimenen yö Twisted Riverissä kertoo kolmen sukupolven tarinan. Ensin oli loistokokki Dominic Baciagalupo, joka muonitti tukkimiehiä Twisted Riverillä. Siinä ympäristössä Dominic oli vähän erilainen: ontuva, aika lailla pikkuruisempi kuin äijämäisen raamikkaat tukkimiehet. Myös lukijana sivistynyt ja ehdottoman raitis. Ja poikansa Dannyn yksinhuoltaja.

Danny vei kirjarakkauden vielä pidemmälle ja onnistui pääsemään huippukouluihin ja kansainvälisesti menestyväksi kirjailijaksi [Leski vuoden verran -kirjasta löydät hänen naispuolisen inkarnaationsa Ruthin]. Mutta kuten isällään, naishaasteita oli myös Joe-pojan yksinhuoltajaisäksi päätyvällä Dannyllä. Ja Joe puolestaan oli riehakas, vauhdikas ja huoleton. Kohtalonomaisella tavalla edellisen sukupolven miehiä erillainen.

Ja sitten on vielä mainittava melkein päähahmojakin elävämpi tukkimies Ketchum, joka seuraa Dominicin uskottuna ystävänä ja Dannyn varaisänä halki tarinan. Elkämässän arvaamaton, mutta sydämmessään uskollinen jässikkä, hieman toisenlainen suojelusenkeli.

Kirjan nimen mukaisesti kaikki alkaa, ja yllättäen myös lähes päättyy, Twisted Riverille. Irving on viehtynyt absurdeihin sattumuksiin ja tässä niistä käänteentekevin. Joenmutkassa asuvan kokin pikkupoika tappaa paistinpannulla karhuksi luulemansa, parhaillaan isänsä päällä ratsastavan inkkari-Janen. Siitä ei kerrota poliisille vaan Janen ruumis raahatan sammuneen paikallispoliisin makuuhuoneeseen. Joka luulee tappaneensa juovuspäissään naisrukan. Salaisuuksilla on kuitenkin taipumus paljastua, joten Dominic päätyy pikkupoikansa kanssa elinikäiselle pakomatkalle eri puolille Amerikkaa ja Kanadaa.

Irving selvästi rakastaa tämänkin kirjansa henkilöitään, niin tarkalla kädellä hän heidät piirtää. Kirjan luettua Dominicin kokkaamat ruokalajit maistuvat kielellä ja Dannyn juoksulenkit tuntuvat omissa kintuissa. Myös herrojen pikkuruisesta hyvin kookkaaseen iän myötä kehittyvä naismaku tuli harvinaisen selväksi. Ekat kerrat on kuvattu yhtä elävästi kuin yksinjäämisen pelko myöhemmällä iällä.

Pidän todella paljon Irvingin kyvystä sijoittaa henkilönsä eri miljöisiin. Irving osaa värittää ympäristön kuin ympäristön eräämaaluonnosta suurkaupunkikortteleihin. Niissä elämän arvokkuus näkyy pienissä hetkissä ja tavallisemmissakin kohtaloissa.

Irvingillä on joukko pieniä teemoja, joita hän kierrättä kirjasta toiseen. Paini ja squash, pakkohan ne on jollekin sivulle mahduttaa. Käsi, sormet ja käsivarret kiehtovat kovasti - siksikö, että ne ovat kirjailijalle elintärkeä elimet. Karvaiset, haisevat ja massiiviset eläimet ja samanlaiset naiset - niissäkin riittäisi temaattista pohtimista. Raskaus, abortti, vanhemman tai lapsen ennenaikainen menetys - niitä ilman ei Irving kirjaansa lopeta. Sekä usein seesteinen loppu, joka kuitenkin tavalla tai toisella löytyy elämän myrskyjen ja pettymysten keskeltä.

Ja sitten se kuuluisa editorin punakynä, jota on ehdoteltu monia Irvigin paksuja kirjoja puolittamaan?  Ei missään tapauksessa, ainakaan Twisted Riverin kohdalla!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Munrolla on onnelliset lukijat

Alice Munro: Liian paljon onnea
Liian paljon onnea ei ole ainoastaan Alice Munron novelikokoelman nimi vaan myös sitä, että pääse sukeltamaan Munron pienois-kertomuksiin heti Sebaldin jälkeen.

Pakko hetkeksi pysähtyä miettimään näitä maailmoja. Kummatkin saavuttivat menestystä, jos olen oikein ajastanut, keski-ikäisinä ja kykenivät kirjoittamaan yhä parempia teoksia vanhetessaan. Kypsää katsetta ja laajaa avaruutta. Sebaldin romanttinen, historiaa tulkitseva kirjoittaminen on aivan omanlaistaan. Munro on kiinnostunut ihmisistä, tunteista, käännekohdista ja saa tavallisempiinkin naiskohtaloihin koskettavaa syvyyttä.

Mutta empä olisi uskonut löytäväni näistä kahdesta kirjailijasta, iän ohella, muuta yhteistä. Nyt kuitenkin kävi niin, että sensaatiohakuinen rikosjournalismi tarjoaisi kirjallisia rakennusaineksia kummallekin. Sebaldille ne ovat fragmentteja, jotka ovat osoituksia eurooppalaisen kulttuurihistorian julmasta jatkumosta. Munrolle ne ovat, ehkäpä, kysymyksiä, jotka saavat etsimään inhimillisiä vastauksia.

Näitä selityksiä Munroen kovia kokeneet päähenkilöt, hänelle tyypillisesti yhtä lukuun ottamatta naisia, todella tarjoavat. Se mikä jää ymmärtämättä järjen tasolla, tulee ymmärrettyä myötäelettynä tunteena. Miksi Doreen käy yhä tapaamassa vankilassa kontrollifriikkiä miestään, joka ampui pariskunnan lapset. Miltä Joycestä tuntuu, kun mies hylkää hänet käytännöllisen ja maskuliinisen rakennusapparin takia. Mikä ailahtelevassa, perverssin suojelijansa kanssa elävässä Ninassa kiehtoo muun elämänsä siistissä järjestyksessä pitävää kirjallisuudenopiskelijaa.

Ja millaista on sellainen jäätävä kauhu, jota leskeksi jäänyt Nita kokee kun läheisensä tappanut psykopaatti murtautuu hänen taloonsa. Ja miksi, aivan oikeutetusti, äidillekin voi tulla sellainen piste, jossa hän kieltää lapsensa. Ja Munroe on nähnyt julmaa kylmyyttä pikkutytöissäkin, jopa niissä suloisissa ja hyvin kasvatetuissa.

Kaikista hienoin novelli, nimikkotarina Liian paljon onnea, on tarkoituksellisesti jätetty jäähyväistarinaksi. Upea, monitunnelmainen kertomus venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta ja hänen epäoikeudenmukaisesta kohtalostaan. Huippuälykkäälle naistutkijalle ei tartonut irrota professuuria eurooppalaisyliopistoista. Ei ennen kuin Tukholman yliopisto ja ruotsalaiskollegat ottivat Sofjan hyiseen syleilyyn. Vielä hankalammaksi elämä muuttui voimakkaasti tuntevalle naistutkijalle sen jälkeen kun hän alkoi saada arvostusta ja palkintoja. Tunteet ja elämä mutkistuivat, kun suhde suureen rakkauteen Maksim Kovalevskiin kävi ailahtelevaksi.

Käännekohdat seuraavat kuitenkin toinen toisiaan. Maksim kosii Sofjaan, joka iloitsee muutosta lumisesta Skandinaviasta Etelä-Ranskan lämpöön. Mutta sitä ennen on tehtävä viimeinen matka Tukholmaan talvikylmyyden halki. Sofja onnistuu kiertämään ruttotautisen Kööpenhaminan, mutta kuolee itse Tukholmassa matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Hautajaisissa Maksim ei mainitse sanallakaan tunteistaan vaan ja tyytyy kiittämään Ruotsin valtiota tiedenaiselle myönnetystä turvapaikasta.

Ison K:n kirjojen takakansiteksteissä ylistetään usein kirjailijoiden suuruutta. Alice Munroa kehutaan Pohjois-Amerikan parhaaksi (eläväksi) kaunokirjailijaksi. Ehkä se jopa pitää paikkansa. Ainakin, jos vielä rajataan ylistys novellisteihin.