tiistai 26. kesäkuuta 2012

Mies, joka elää historiaa

W. G. Sebaldin ensimmäinen romaani suomennettiin viimeisenä, viime vuonna, 11 vuotta Sebaldin kuoleman jälkeen. Huimaus on huikaiseva tarina synkkyyden kanssa kamppailemisesta. Rakennusaineina taide, kulttuurihistoria, matkustaminen, pysähdyspaikat, muistot, satunnaiset kohtaamiset tai mitkä tahansa Sebaldin kohtaamat fragmentit. Sekä kuten muissakin Sebaldin kirjoissa, natsi-Saksan synkeä perintö.

W. G. Sebald: Huimaus
Huimauksessa ollaan jälleen kerran Sebaldille tyypillisesti matkalla. Kertoja, joka identifioituu vahvasti Sebaldiin itseenså, tekee matkoja omista syistään. Yksi niistä on kiinnostus muiden matkoista. Kirjailija Stendhal ylitti Alpit Napoleonin joukoissa, Franz Kafka matkusti Rivaan hoidattamaan pahenevaa synkkyttään ja hurmureiden ykkösesikuva Casanova kykeni kestämään vankityrmän kauhut ennen pakoa. Kaikissa näissä jalanjäljissä Sebald vaeltaa myös itse.

Synkkämielisyys yhdistää kertojan ja nämä sankarit. Aina ei Sebaldkaan pääse sängystä ylös, joskus valvottaa vuorokausia ja vaelteleminen ei oikein tahdo loppua. Sebald vaihtaa paikkaa jatkuvasti, jos vain voimat sallivat, joten junareitit käyvät tutuiksi. Hotelleita, majataloja, outoa oudompia hotellivirkailijoita ryöppyää kirjan sivuilta.

Välillä matkailija-Sebald on oikein puhelias ja saa selville kiinnostavia yksityiskohtia. Mutta välillä sosiaalisuus herättää hämmennystä kuten silloin, kun Sebald ostaa kadunmiehiltä valokuvia itselleen tai pyytää lapsi-Kafkaa muistuttavien kaksospoikien kuvaa heidän vanhemmiltaan.

Kirjan koskettavin retki on Kafkan matka Prahasta Wieniin, Venetsiaan ja Veronaan, josta matka päätyy Garda-järven rannalle rivalaiseen parantolaan. Monenlaisten hoitojen keskellä Franz pohtii rakkauden olemusta, hankalaa suhdettaan ruumiilliseen rakkauteen ja saa kuulla venäläiskreivittären ennustuksessa omistavansa ehkä oudoimman kohtalon parantolassa koskaan asuneista. Sellainen, jonka pelinmerkit ovat hyvin, hyvin vähissä.

Kirjan loppuosassa Sebald yrittää Alpit ja matkustaa synnyinkyläänsä, joka esiintyy kirjassa nimellä W. Sebald ei ole käynyt W:ssä yli 30 vuoteen, niin suurta häpeää ja tuskaa saksalaisjuuret hänelle tuottavat. Hän kirjautuu asumaan entiseen asuinpaikkaansa, joka jo silloin ja myös edelleen, toimi majatalona. W:ssä oman menneisyyden kohtaaminen on varmasti ollut lamaannuttavaa, mutta Sebald päättää tällä kertaa olla pakenematta suruun vaan keskittyy ihmisiin. W:stä löytyy enää yksi tuttu, pahanevan jalkakuolion takia kotiinsa vangituksi jäänyt majatalon vanhaisäntä. Ja kaukaisten w-läisten tarinat ovatkin kovin inhimillisiä, niissä on rohkeutta, selviytymistä ja jopa hyvää tahtoa.

Sebald lopettaa kirjansa unikuvaan Lontoon palosta:
Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tuhkasade.
Sebald on mies, joka elää historiaa itsessään. Voin vain hiukkasen käsittää, millainen taakka se mahtaa olla.

Toivon, että olisin lukenut Sebaldin esikoisen ensimmäisenä. Silloin olisin ihastunut tähän lakonisen analyyttiseen tyyliin enkä kaipaisi viipyilevästi mutkittelevia lauseita, jotka tekevät kirjallisesti kokeneemmasta Sebaldista ihailemani mestarin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.