tiistai 26. kesäkuuta 2012

Mies, joka elää historiaa

W. G. Sebaldin ensimmäinen romaani suomennettiin viimeisenä, viime vuonna, 11 vuotta Sebaldin kuoleman jälkeen. Huimaus on huikaiseva tarina synkkyyden kanssa kamppailemisesta. Rakennusaineina taide, kulttuurihistoria, matkustaminen, pysähdyspaikat, muistot, satunnaiset kohtaamiset tai mitkä tahansa Sebaldin kohtaamat fragmentit. Sekä kuten muissakin Sebaldin kirjoissa, natsi-Saksan synkeä perintö.

W. G. Sebald: Huimaus
Huimauksessa ollaan jälleen kerran Sebaldille tyypillisesti matkalla. Kertoja, joka identifioituu vahvasti Sebaldiin itseenså, tekee matkoja omista syistään. Yksi niistä on kiinnostus muiden matkoista. Kirjailija Stendhal ylitti Alpit Napoleonin joukoissa, Franz Kafka matkusti Rivaan hoidattamaan pahenevaa synkkyttään ja hurmureiden ykkösesikuva Casanova kykeni kestämään vankityrmän kauhut ennen pakoa. Kaikissa näissä jalanjäljissä Sebald vaeltaa myös itse.

Synkkämielisyys yhdistää kertojan ja nämä sankarit. Aina ei Sebaldkaan pääse sängystä ylös, joskus valvottaa vuorokausia ja vaelteleminen ei oikein tahdo loppua. Sebald vaihtaa paikkaa jatkuvasti, jos vain voimat sallivat, joten junareitit käyvät tutuiksi. Hotelleita, majataloja, outoa oudompia hotellivirkailijoita ryöppyää kirjan sivuilta.

Välillä matkailija-Sebald on oikein puhelias ja saa selville kiinnostavia yksityiskohtia. Mutta välillä sosiaalisuus herättää hämmennystä kuten silloin, kun Sebald ostaa kadunmiehiltä valokuvia itselleen tai pyytää lapsi-Kafkaa muistuttavien kaksospoikien kuvaa heidän vanhemmiltaan.

Kirjan koskettavin retki on Kafkan matka Prahasta Wieniin, Venetsiaan ja Veronaan, josta matka päätyy Garda-järven rannalle rivalaiseen parantolaan. Monenlaisten hoitojen keskellä Franz pohtii rakkauden olemusta, hankalaa suhdettaan ruumiilliseen rakkauteen ja saa kuulla venäläiskreivittären ennustuksessa omistavansa ehkä oudoimman kohtalon parantolassa koskaan asuneista. Sellainen, jonka pelinmerkit ovat hyvin, hyvin vähissä.

Kirjan loppuosassa Sebald yrittää Alpit ja matkustaa synnyinkyläänsä, joka esiintyy kirjassa nimellä W. Sebald ei ole käynyt W:ssä yli 30 vuoteen, niin suurta häpeää ja tuskaa saksalaisjuuret hänelle tuottavat. Hän kirjautuu asumaan entiseen asuinpaikkaansa, joka jo silloin ja myös edelleen, toimi majatalona. W:ssä oman menneisyyden kohtaaminen on varmasti ollut lamaannuttavaa, mutta Sebald päättää tällä kertaa olla pakenematta suruun vaan keskittyy ihmisiin. W:stä löytyy enää yksi tuttu, pahanevan jalkakuolion takia kotiinsa vangituksi jäänyt majatalon vanhaisäntä. Ja kaukaisten w-läisten tarinat ovatkin kovin inhimillisiä, niissä on rohkeutta, selviytymistä ja jopa hyvää tahtoa.

Sebald lopettaa kirjansa unikuvaan Lontoon palosta:
Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tuhkasade.
Sebald on mies, joka elää historiaa itsessään. Voin vain hiukkasen käsittää, millainen taakka se mahtaa olla.

Toivon, että olisin lukenut Sebaldin esikoisen ensimmäisenä. Silloin olisin ihastunut tähän lakonisen analyyttiseen tyyliin enkä kaipaisi viipyilevästi mutkittelevia lauseita, jotka tekevät kirjallisesti kokeneemmasta Sebaldista ihailemani mestarin.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Amoz Oz pakeni aavikkokaupunkiin

Amoz Oz: Älä kysy yöltä.
Amos Ozin uusin Älä kysy yöltä herättää samanlaisia tunteita kuin Orhan Pamukin tuorelikko Viattomuuden museo. Alkavat miehet ikääntyessään muuttua lempeämmiksi. Yhteiskunnallisuus jää mies- ja naissuhteiden pohtimisen jalkoihin. Sanomisen palo kuihtuu nostalgiaksi.

Oz astahti tunnekäyrällä Pamukiakin arkisempaan suuntaan. Viattomuuden museossa on sentään kyse elämän suurimmasta rakkkaudesta. Älä kysy yössä tavanomainen pariskunta Noa ja Theo elävää arkipäivää aavikkokaupungissa. Eihän arkipäivässä tietenkään mitään vikaa ole, mutta sellaisen kirjoittaminen kiinnostavaksi onkin jo toinen haaste.

Noan ja Theon asustama pieni siirtokunta on varmasti esteettisesti täydellisen masentava. Tällaisia historiattomia paikkoja Ozin romaanit vilisevät. Näihin arkkitehtoonisesti mitättömiin kulisseihin on hyvä paeta sellaisen, joka ei haikaile menneisyyttä eikä odottele liikoja tulevaisuudelta. Kunhan elellään päivästä toiseen kuten aikoinaan nimekäs arkkitehti Theo. Hänellä oli vähän suurempia visioita siirtokuntien rakennuttamisesta, mutta rahoittajien puuttumisen takia hänenkin arkkitehtitoimistostaan tuli työelämän kulissi.

Kirjassa käydään oikeastaan läpi yhtä kesää, joskin muutamia taustoittavia takautumia löytyy. Toisin kuin kulissi-arkkitehti Theon elämä, saa opettajana toimivan Noan kevätlukukausi uusia käänteitä. Noan itsemurhan tehneen oppilaan isä pyytää Noaa pojan kunniaksi perustettavan huumekeskuksen projektipäälliköksi. Tai ehkä puuhanainen olisi projektipäällikköä sopivampi ilmaisu, sen verran epämääräisestä puuhasta hankkeesta on kyse.

Hanke, joka enemmän muistuttaa aavikon kangastusta kuin todellista keidasta, tuo Noa elämään toivottua säpinää. Ainakin yhdeksi kesäksi. Samalla pohditaan pariskunnan tarinaa: ollako vai eikö olla, siis yhdessä. Rakenteellisesti ihan hauska ratkaisu antaa joka toisen luvun ääni Noalle tai Theolle. Se vie lukijan todella lähelle arkisia aatoksia ihan kuin kenen tahansa perhe-elämää katselisi.

Älä kysy yöltä on suuren kirjallisen rakkauteni Amoz Ozin heikoin teos. Toivottavasti Amoz, jos vielä kirjoitat jotain, pakenet kulissikaupungeista elämänkuhinaan.