Pauhun alle jäi viisas hiljaisuus

Aleksander Solženitsyn. Elokuu neljätoista.

Kotikirjastoni hyllyiltä löytyy enää muutama Iso K, joka on minulta lukematta. Muutamia niistä, kuten Aleksander Solženitsynin kirjoja, olen karsastanut jo kauan ennakkoluulojeni takia. Aavistelin, että ainakin puolet hänen maineestaan on silkkaa politiikkaa.

Näin ei sitten ollutkaan. Elokuu neljätoista on upea kirja ja kunnianosoitus venäläisille klassikoille. Lähes yhtä vangitseva kuin Leo Tolstoin Sota ja Rauha. Kirjoissa on samantapainen rakenne, kotirintaman rauhasta uppoudutaan syvälle sotilaan mieleen. Eikä Tolstoi jää vain kirjalliseksi viitteeksi, hänen hahmonsa jopa näyttäytyy Solženitsynin kirjan sivuilla.

Jos sattumoisin et ole lukenut näitä kahta kirjaa, tee se pian. Lue ensi Sota ja rauha ja heti sen jälkeen Elokuu neljätoista. Tolstoin eepoksessa Venäjä sotii Napoleonia vastaan vuonna 1812. Kirjaa pidetään venäläisen yhteiskunnan läpivalaisuna. Saman tekee Elokuu neljätoista vuosisataa myöhemmin.

Elokuu neljätoista ei tarkoita päivää vaan puolitoistaviikkoista ajanjaksoa elokuussa 1914 (tarkemmin 10.-21.8.1914). Silloin Venäjä ympärysvaltioiden liittoutumassa hyökkää Saksaa vastaan tukeakseen Ranskaa ja slaavilaiskansoja. Tavoitteesta, Berliinin valtaamisesta, jäädään kauas. Kirjan viime sivuilla suuri osa joukoista perääntyy raskaita tappioita kärsineenä Pietariin.

Elokuu neljätoista on klassinen venäläinen epookki. Tyypillisen venäläisdraaman tavoin yhden tai muutaman keskushenkilön sijasta lukijan keskittymiskykyä koetellaan käsittömättömän lukuisalla henkilökavalkaadilla. Heti alun moniäänisissä kotirintamakuvauksissa kertojina vuorottelevat omia murheitaan hautovat äidit, sisaret, salaiset ihastukset ja rintamakutsua epätodellisissa tunnelmissa odottelevat miehet. Lukijaan luotetaan kuitenkin se verran, ettei henkilögalleriaa löytynyt kirjan lopusta - vaikka totutusta paikasta sitä etsinkin. Silti Solženitsynin henkilöissä on sellaista särmää ja psykologista syvyyttä, ettei yhtäkään heistä voisi tiputtaa kirjasta pois.

Solženitsyn on valinnut kirjalleen taidokkaan ajanjakson, joka enteilee keisarivenäjän ja uusien aatteiden lopullista yhteentörmäystä. Kirjan kymmenet henkilöt edustavat murentuvan yhteiskunnan lukuisia kansanrivejä ja lukemattomia aatteita.

Keisarillinen armeija on uskollinen keisarivallalle ja sen suosikkijärjestelmään perustuvalle johtamisjärjestelmälle. Armeijan upseereissa ja sotilaissa itää uusia aatteita sosialismista tolstoilaisuuteen, hegeliläisyyteen ja individualismiin.

Kirjan naiset ajelehtivat uskonnon, uusien taiteiden, emansipaation ja kommunismin ristiaallokossa. Politiikka on äkkiä kaiken keskipisteenä: tärkein puheenaihe jopa perheiden ruokapöydissä. Nuoret uhkuvat vallankumousta ja tulevat vanhempien varoituksista huolimatta pettymään. Kun suuret mullistukset nuolevat ilmaan, ajattelee moni kaiken pauhun keskellä kuten Ksenja: äkkiä ei voi tietää varmuudella mistään mitään, ei tunne omia mielipiteitään. Joten on parasta vai nostella kulmakarjoja ja pudistella päätä toivottavasti oikeassa kohdassa.

Kaiken sekasorron keskellä astuu esille venäläinen omatunto, rehellinen eversti Vorotyntsev. Hänellä on kykyä nähdä sodan mielivaltaisuus ja keisarivallan ahdinko. Vorotyntsevin vankka hahmo raportoi sotilasjohdolle rintamalla näkemästä venäläisarmeijan ja sotajohdon hajaannuksen.

Valhe. Siitä Solženitsynin halusi kirjoittaa tämän hienon kirjan. Ja valheen pauhun alle jää monien viisas hiljaisuus.