torstai 27. joulukuuta 2012

Baskimaan lukupiiri

Iso K -lukuprojektin hienoin asia on tietysti mahdollisuus tutustua moniin maailman parhaista kirjailijoista. Välillä se tuntuu melkein henkilökohtaiselta. Tai vähintäänkin siltä kuin olisi kadonnut toisiin, vieraisiin aikakausiin, ja kirja jälkeen mystisesti palannut takaisin omaan elämään.

Bernardo Atxaga: Obabakoak.
Jotkut heistä saavat Nobeleita ja tulevat tutuksi mediasta monin tavoin. Mutta sitten on sellaisia, joista ei ainakaan suomeksi löydy oikein mistään mitään. Vaikka ehdottomasti pitäisi. Siksi tuntuu tärkeältä antaa blogitilaa hienoille kirjailijoille nimeltään James Dickey, Zaharia Stancu tai nyt lukemani, sisiliskotunnelmista kirjan kirjoittanut Bernardo Atxaga.

Bernardo Atxagalle vuonna 1988 julkaistusta Obabakoakista muodostui kansainvälinen läpimurtoteos. Baski Atxaga kirjoitti kirjan ensin euskaraksi, käänsi sen sitten itse espanjaksi ja siitä se on levinnyt noin 25 kielelle. 

Julkaisuvuonna ja sen jälkeenkin Obabakoak nostettiin intertekstuaalisen tyyliesimerkiksi. Viittauksia ilmeisesti riittää ties minne, mutta jätän nämä oivallukset perehtyneemmille lukijoille. Obabakoak on täynnä lyhempiä ja pidempiä kertomuksia ilman varsinaista kertojaa. Minusta kirja on vahvasti kaksiosainen, sekä sisällöltään, laadultaan että kiinnostavuudeltaan.

Obabakoak on kertomus tarinoista, kertomisesta ja paikallisuudesta. Atxagan alkutarinoissa nousee esiin omituinen Obaba. Googlettamalla löydän sellaisen Kongosta ja Pohjois-Espanjasta. Obaba on Atxaglle ainakin sisäinen mielenmaisema, jonne monet merkitykselliset muistot sijoitttuvat luontevasti.

Obaba ei ole keskellä mitään, eikä tärkeä kenellekään. Se on vain sijainti, syrjäinen ja pikkuriikkinen kaivoskylä, jossa hiemankin erilaiset ihmiset kohtaavat totaalisen eristyksen. Henkilökohtaisen Albaniansa.

Näillä tarinoilla ei ole kuulijaa, mutta onneksi Atxagan ansiosta on lukija. Nuori opettajatar viettelee oppilaansa jouduttuaan rakastettunsa hyljeksimäksi, ulkomaalaisen isän äiditön lapsi on ainoa ateisti ja kirkkoon kelpaamaton äpärä. Atxaga tietää, miten lukijan saa tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi. Silloin syntyy merkitykseellinen tarina siitäkin, miksen enää illalla lähde ulos kävelemään.

Obaban jälkeen Atxaga ylistää kertomuksella Villamedeaa. Ei siksi, että siitä olisi Sienaksi tai Firenzeksi, vaan siksi, että sekin on joku sellainen pikkuriikkinen Kiuruvesi tai Vaala, jossa asukkaat ihmettelevät silmät päästään, kun joku tulokas erehtyy sinne asumaan. Autiot kadut, ihmisistä tyhjentyneet talot, sumua ja vesipisaroita. Koiria ja lampaita ihmisiä enemmän. Mutta kirjailija löytää sieltä  kaksisataa ihmistä, joilla on kaksisataa erilaista tarinaa. Vähitellen tapaat heistä jokaisen ja tarinoihin päätyvät parhaat ja valitut.

Olen kirjan puolessa välissä ja rakastan jokaista minuuttia tämän kirjan kanssa. Kunnes tässä erikoisessa kirjassa vaihtuu idea, ja hurmioitunut lukija tiputetaan maankamaralle.

Oliko alku pelkkää tarinaa ja kuka sen kertoi? Kirjassa siirrytään nykyaikaan ja kirjailijanelämään. Nousee esiin päähenkilö, joka metsästää tarinaa, hänen ystävänsä sekä lukupiiriä vetävä, ikääntynyt setä. Tämä kaikki siirtää lukijan mystiikasta realistiseen asetelmaan. Olen pettynyt. Nyt kirja onkin tekniikkaa ja tarinoilla taistelua: kuinka niitä etsitään, kirjoitetaan, sepitetään, arvotetaan, ruoditaan ja ylläpidetään suhteita.

Jossain kansainvälisissä painoksissa kirjan kansi on kaksiosainen: toisessa näkyy baskikylä ja toisessa sisilisko.

Niin mikä sisilisko? Loppuosan tarinoinnin lomassa jahdattiin tarinaa. Kannattaa muistaa, että myös tarinanmetsästys voi joskus olla vaarallista, ei kirjailijantyö ole pelkkää paperihommaa.

Tai ehkä Atxaga, baskien oma Agricola, otti sisiliskon kulttuuriseksi symbolikseen. Voi olla voimia, joiden takia muisti, ja tarinat sen mukana, on mennyttä.

Elefantin Alppimatka

José Saramago. Elefantin matka.
Herra Portugalin merkittävin nykykirjailija José Saramago osaa myös kirjoittaa kepeästi [!]. Kun muutama blogimerkintä sitten kerroin jo hieman kyllästyneeni herralle tunnusmerkilliseen poliittiseen tarinankerrontaan, yllättää Saramago Elefantin matkassa näyttämällä leppoisan puolensa.

Vuonna 2008 julkaistusta Elefantin matkasta tuli Saramagon toiseksi viimeinen romaani. Jo hieman kapisenoloisen, pilttuussaan makoileva hoviturhake nimeltään Salomo päätetään lähettää matkalle Lissabonista Wieniin. Hänestä tulee Juhana III:n suureellinen sukulahja Itävallan Maximilianille.

Joku on luonnehtinut Elefantin matkaa road movieksi. Miksei, mutta mitään vauhdikasta retkeä on turha odottaa. Matkanteko on löntystelevän hidasta kun päähuomio kohdistuu oikeasta marssijärjestyksestä huolehtimiseen ja univormujen siisteyteen.

Elefantti saattueineen taivaltaa kauniissa,välillä jylhissä ja välillä alavissa eurooppalaismaisemissa. Ligurian merenranta kimaltaa, Alpeilla kohdataan lumimyrksky ja sitten taas päädytään suojaisaan Tonavanrantaan. 
 
Salomo herättää kummastusta kaikkialla. No kerta se on ensimmäinen, kun ihminen Elefantin kohtaa. Matkalla elefantti matkaseurueineen pääsee yleisen ihmettelyn kohteeksi, osallistuu katolisen ihmeen toteutumiseen ja melkein aiheuttaa sodanpoikasen Itävallan ja Portugalin välille.

Ateistina tunnettu Saramago sivaltelee vuoroin kirkolle, vuoroin itsevaltiaille. Kaikkitietävä kertoja ja ilkikurinen kommentaattori on siis kirjoittanut itsensä tämänkin kertomuksen sivuille. Reportterikirjailija on kuin matkalle osallistuva bloggari, joka luo sivulauseissa tarinasta ihan oman tulkintansa.

Toisella-tavalla-katsojan rooli on varattu Salomon hoitajalla Subhrolle. Hän on elefanttia ratsastava kirjan keskushahmo, vekkuli elefantinhoitaja, jota ilman Salomo ei liikahda mihinkään. Keskiaikaiseksi ihmiseksi intialainen on nähnyt maailmaa paljon enemmän kuin kukaan kuninkaallisesta seurueesta. Helppoa sellaisen on ihmetyttää ja kummastuttaa rajoittuneempia kanssamatkailijoitaan.

Elefantin matka on varmasti Saramagon kepein kirja. Hyväntahtoista historiaviihdettä. Ainakin niiden, joille herran kirjallisuus on tuttua, on vaivatonsa seurata lauseiden mutkittelua ja hyväksyä täysin asiaankuuluvana kieliopin kyseenalaistaminen.

PS. Luin Elefantin matkan jo joitain viikkoja sitten, vaikka julkaisin postauksen vasta nyt. Tällä hetkellä luen, taas kerran Saramagoa, jouluun sopivasti Kristuksen viimeistä evankeilumia. Samaa sukua, mutta aivan eri maata!

torstai 6. joulukuuta 2012

Kartanon kummitus

Sarah Waters: Vieras kartanossa.
Sarah Watersin kirjailijakynässä asuu kiehtova menneen maailman henki. Vieras kartanossa on kirja, joka sisältää kaikki modernin klassikon ainekset. Tulee mieleeni toisen maailmansodan kynnyksellä kirjoitettu Rebecca. Vieras kartanossa on samanlainen hillitty, tyylikäs, lumoava ja nostalginen suku-, rakkaus- ja jännitysromaani.

Vieras kartanossa on kirja, joka etenee hitaasti, mutta määrätietoisesti kauhun ja monipolvisten tunteiden kudelmassa. Kuinkahan monelta kirjailijalta löytyy tänä päivänä uskallusta kirjoittaa näin rauhallista tekstiä?

Waters tuntuu siirtäneen osan tyynestä itsevarmuudestaan kirjan keskusnaiseen Caroline Ayresiin. Carolinesta löytyy tuttu nippu monien naiskirjailijoiden rakastamien antisankarittarien piirteitä. Hän on älykäs, periaatteissaan vahva, reipas toiminnan nainen, mutta fyysisiltä avuiltaan hieman vaatimaton.

Caroline asuu ikimuistoisesti kuvatussa kartannossa, Hundreds Hallissa. Komea kartano seisoo keskellä villiintynyttä puutarhaa, tapetit lerpattavat ja lattiat halkeilevat. Liian iso ja hankalasti ylläpidettävä talo komeaan elämäntapaan tottuneelle leskiäidille ja kasvavan kulutilin kanssa kamppailevalle, sodassa rampautuneelle Roderick-veljelle.

Kirjan varsinainen päähenkilö ja kertoja on Hundreds Hallista ja Ayresien perheestä lähes pakkomielteisesti kiinnostuva tohtori Faraday. Ayresin perhe edustaa taantuvaa yhteiskuntaluokkaa, hitaasti rapautuvaa maalaisaatelia. Faradaylla taas on koulutusta ja arvostettu ammattiasema, mutta auttamatta työväenluokkaiset sukujuuret. Tohtorille aatelisperheen saaminen asiakkaaksi on eittämättä suuri luokkahyppy varsinkin, kun hänen äitinsä työskenteli aikoinaan samassa kartanossa palvelijana. Samanlainen saalis on perheen tytär Caroline, josta tulee hetkiseksi Faradayn morsian ja yläluokkaisen elämäntavan pääsylippu. Vieras kartanossa on hyvin luokkatietoinen romaani, mutta elegantilla tavalla.

Huolimatta siitä, kuinka sitkeä Ayresin perhe on ja kuinka uhrautuvasti Faraday perhettä tukee, ei rappiolle ja etukäteen kirjoitetulle kohtalolle löydy vaihtoehtoja. Hundreds Hallissa alkaa tapahtua outoja asioita, joita järki ei selitä. Seiniin ilmestyy outoja palojälkiä ja kirjainmerkkejä, huoneissa, nurkissa ja puutarhassa tuntuu liikkuvan jotain muutakin, mutta näkymätöntä. Ensin pieninä alkavien paljastusten kaari laajenee ja synkkenee. Se jokin ei kummittele kiltisti vaan aikaansaa hyvin tuhmia ja julmiksi muuttuvia tapahtumia.

Mystisten voimien lisäksi talossa kamppailevat järki ja tunteet. Ayresit itse alkavat yksi toisensa jälkeen uskoa yliluonnollisiin selityksiin. Tohtori taas on vankkumaton järjen ja tieteen sanansaattaja, jolle oudot tapahtuvat selittyvät vain mielen sairauksilla. Juopa perheen ja Faradayn välillä syvenee hienovireisesti, mutta lopullisesti. 

Watersin Vieras kartanossa on yksinkertaisesti hyvä kirja. Kovin kamalaksi en sitä sanoisi, mutta taitavasti kirjoitetutuksi ja sitäkin kiehtovammaksi. Se kääntyisi yhtä hyvin elokuvaksi kuin Rebecca aikoinaan. Ne voisi katsoa samana iltana peräkkäin, vaikka jouluaattona. Rebeccan kartano tuhoutui tulipalossa, mutta Hundreds Hall  jäi seisomaan tyhjilleen, ehkä uusiokäyttöä tai museoimista odottaen.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Synti vai pelastus?

Graham Greene: Voima ja kunnia.
Graham Greene piti vuonna 1940 kirjoittamaansa Voimaa ja kunniaa parhaana teoksenaan. Samaa mieltä näyttää olevan myös nettiyhteisö: ammatti- ja harrastelijakriitikot ylistävät kerta toisen jälkeen kirjan hiottua tekstiä, upeita kohtauksia ja sisällöllistä voimaa.

Greenen kirjaa lukee kuin elokuvaa katselisi. Kuuma tuuli puhaltelee keskipäivänauringon plazalla, vuoritiet mutkittelevat tuskallisen hitaasti ja yöt täyttyvät äänistä ja silmistä. Joka kohtauksessa tunnelma on äärimmilleen virittynyt, ollaampa sitten kylissä, maastossa tai poliisiasemalla.

Voima ja kunnia on voimakkaasti päähenkilökeskeinen jännitysromaani. Ollaan Meksikossa, köyhässä ja syrjäisessä etelän osavaltiossa, jossa punapaidat ovat kaapanneet vallan. Kirkon toiminta on kielletty, pappeja jahdataan systemaattisesti  ja kiinnisaaneet tapetaan. Ollaan lähes onnistuttu: osavaltiossa on vain yksi mies, joka edelleen jatkaa toimintaansa pappina.

Viimeinen pappi uhmaa todenteolla poliittis-sotilaallista valtasysteemiä. Hän on etsintäkuulutuslistan kärjessä ja kaikkien kavahtama. Uhmakasta sankaria odottava lukija todella hämmästyy, kun hän viimein kohtaa osavaltion ykkösvainotun. Tämä onkin kapinen viinapappi - millainen antisankari! Viinan maistamistumiselle löytyy toki inhimillisiä syitä, lieventäähän se karmaisevaa kiinnijäämisen pelkoa. Mutta onko sitä pakko anella kuin kuolaava piski? Ja entä sitten menneisyys? Täynnä kunnian- ja vallanhimon syntiä, rahan ja vallan kanssa veljeilyä ja jopa avioton lapsi.

Nyt hän pakenee poliisia kuolema kannoillaan. Pappi on kuoleman varoitusmerkki ja suunnaton vaara kaikkille, joita hän kohtaa. Taistellessaan omasta elämästä pappi ottaa sokeria kuolleen lapsen suusta, kamppailee luunpalasta kuolevan koiran kanssa ja uhraa poliisin kidutettaviksi tapaamiaan ihmisiä. Miksei luopio jo antaudu?

Greene haluaa ravistella lukijansa moraalikäsityksiä ja siinä hän kyllä onnistuu. Kirja on omistettu synnin ja pelastuksen ristiriidalle. Onko viinapapissa jäljellä mitäään pyhää? Onko hän oikeutettu edustamaan pelastusta ja jotain itseään suurempaa?
Hän tunsi vain ääretöntä pettymystä, kun hänen oli astuttava Jumalan eteen tyhjin käsin, ihmisenä, joka ei ollut saanut mitään aikaan...Hänestä tuntui samalta kuin henkilöstä, joka on jäänyt osattomaksi onnesta tultuaan sovittuun paikkaan vain joitain sekunteja liian myöhään.
Ehkä nimettömästä papista tulee jokamies, joka kompastelee matkallaan jumalan - tai oman haavensa - luokse.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Morsiamet pukeutuvat punaiseen

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian.
Anilda Ibrahimi muistutti iloisesti siitä, kuinka modernien klassikoiden lisäksi Isossa K:ssa voi kohdata raikkaita yllättäjiä. Kun samojen, itseään enemmän tai vähemmän toistavien suurmiesten seura alkaa haukotuttaa, on piristävää löytää täysin tuore ääni. Ja kaupan päälle ekstrabonuksena aivan uusi maa!

Ibrahimin uusi maa on Albania. Sitä hän muistelee rajan takaa, Italiasta, jonne hän on loikannut. Ja vaikka Ibrahimi kirjoittaa ihan pätevästi, on tässä tapauksessa maa yli puolet tarinaa. Sillä mitäpä juuri kukaan meistä tietää Albaniasta ja sen kulttuurista, varsinkaan ennen kommunismia.

Punainen morsian jakaantuu kahteen osaa, isoäiti Saban ja tyttärentytär Doran tarinaan. Naisnäkökulma on vahva ja nettilähteiden perusteella kirja on erittäin  omaelämänkerrallinen.

Ensimmäisenä punaiseen pukeutuu teinimorsian Saba, joka 1930-luvulla naitetaan kuolleen sisarensa alkoholisoituneelle leskelle maksuna kunniavelasta. Myöhemmin Albanian lävistää tulipunainen vallankumous. Punaisia morsiamia kaivataan aatesisariksi.

Sukusaagan aloittava Saba elää syrjäisessä Kaltran vuoristokylässä. Kaltra ei ole yhteydessä mihinkään muuhun kuin aikaan. Albania on niitä pieniä Euroopan läpikulkumaita, joiden historiaa ovat muovanneet niin turkkilaiset, kreikkalaiset kuin italialaiset. Saba uskoo henkiin, mutta varmuuden vuoksi pyörähtää välillä kunnioittamassa niin Allahia kuin jumalaa.

Saban kasvutarina on melkoinen. Pöllähtäneeksi kanaseksi kutsutusta avuttomasta pikkunaisesta kasvaa suvun viisas pää ja matriarkka.

Punainen morsian koostuu monista episodeista. Kertoja - Ibrahimin kirjallinen minä - pyöräyttelee tarinoita, jotka hän on "kuullut sata kertaa, niin että niistä on tullut minun tarinoitani, osa omaa menneisyyttä". Sillä ainoa varma asia elämässä on "menneisyys, josta kiinni pitäminen varmistaa eloonjäämisen". Punaisen morsiamen vastuunaiset käyvät hautausmaalla kertomassa vainajille perheen asioista, jotta yhteys säilyisi. Kaikki se koostuu monesta pienestä tarinasta, joita naiset kertovat toisilleen ja jälkikasvulle. Osaa ylpeinä ja osaa häpeästä kuiskutellen.

Ibrahimin muistelot ovat ihmisläheisiä, toteavia, traagisia ja kauniita tarinanpätkiä. Ajan kulkua rytmittävät kuolemat, syntymät, avioliitot, häpeän- ja kunnianteot. Niistä pahin on kurvëria - ja tämän sanan Ibrahimi opettaakin lukijalleen tehokkaasti kymmeniä kertoja toistellen.

Tulipunainen vallankumous muutti Saban elämän. Se päästi  naiset miesten ikeestä. Saballa oli mahdollisuus muuttaa kaupunkiin, osallistua päätöksentekoon ja kouluttaa tyttärensä. 

Tyttärentytär Doralle ei elämä Hoxan lapsena ole ihan yhtä mukavaa. Mystisen ja sadunomaisen ensimmäisen osan jälkeen hyppäys realistiseen kakkososaan ja lähemmäs nykyaikaa tuntuu hivenen latistavalta. Se on sääli, vaikka aiheenvalinnan kannalta täysin perusteltua.

Doran tarina on Ibrahimin oma kasvutarina, taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja radikaali herääminen. Joka johtaa hänet lopulta maanpakoon, kiertolaiseksi ja asettautumaan oman perheen kanssa Italiaan.

Väkisin vertaan Ibrahimia Herta Mülleriin, toiseen kommunismin morsiameen. Müller pakenee kommunismin mielivaltaa unimaailmaansa. Toisaalta Ibrahimin Albaniasta ei löydy Müllerin maailmoista niin tuttua järjetöntä kauheutta vaan kaikenlaisen typeryyden kuvaamista puolueneuvoston huonekalu- ja koulutuspäätöksistä kiellettyihin kirjoihin ja puolisoihin.

Hauskinta Ibrahimin kirjassa onkin huumorintaju. Hienoa satiiria on esimerkiksi kuvaus Albanian vaihtuvista ystävistä, kun Euroopan kolmen miljoonan pikkujättiläinen keksii nakella niskojaan ties mille suurvallalle.

Tuntuu olevan aika tavallista pistää kaksi ihan erilaista ja -tyylistä romaania samoihin kansiin. Odottakaapas kun hieman myöhemmin kirjoistan Bernardo Atxagan Obabokoakista. Sen ensimmäisessä osassa kerrotaan eräänlaisesta Albanista, Obabasta, ja sitten toisessa osassa hypätään realismin puolelle isolla loikalla.

"Ehkä sen, mikä on kauempana näkee selkeämmin". Tämä lausahdus riittää kuvaamaan Ibrahimin kirjailijankatsetta kun se siirtyy isoäisin mystisistä maailmoista omiin kasvuvuosiin.

Juoksijasankari kylmänsodan stadioneilla


Jean Echenoz Pitkä jouksu
Kulttuuri ja urheilu eivät usein kohtaa Isossa K:ssa, jos vaeltamista, marssimista, pakenemista, rämpimistä ja ihan puhdasta kävelyä ei urheiluksi lasketa.

Jean Echenozin Pitkässä jouksussa kuitenkin urheillaan toden teolla. Kirjassa pinkoo Emil Zatopek, ensin vähän vastahakoisesti vasta nuoruudessa aloittaen, sitten toden teolla omat hurjat harjoitusmetodit keksien, ja viimein häviten vastentahtoisesti juoksumaailman tähtitaivaalta.

Haluaisin todella kysyä Echenozilta, miksi hän valitsi kirjaansa Zatopekin ja juoksemisen? Tunteeko hän suurta rakkautta itse lajiin vai saiko hän vain juoksijasankarista sopivan hahmon kuvata kommunismia ihmisperspektiivistä?

Ainakin jälkimmäinen, sillä Zatopek ei keskushenkilöydestään huolimatta ole kirjassa kovinkaan inhimillinen vaan aikakautensa peili. Kommunisteille huippu-urheilu oli propagandan parasta A-luokkaa, keino siirtää huomio pois yhteiskunnallisista epäkohdista. Silti sokeampikin huomasi, kuinka poliittinen ilmapiiri määritteli urheilua. Esimerkiksi kilpailu- ja matkustuskieltoja ja soveliasta kommentointia.

No, näitähän on jo kuultu eikä Echenozin minimalistinen kirjoitustyyli valitettavasti lisää tarinaan kirjallisia mausteita, joita ainakin minä kaipasin kovasti. Kirja jäi Zatopekin uratarinaksi, jossa itselleni oli uutta se, ettei kommunistihallinto sittenkään kyennyt hyödyntämään Zatopekin mainetta täysipainoisesti.

Päinvastoin: aktiiviuransa jälkeen Zatropek liittyi kansannuosuun. Hänet erotettiin armeijan palveluksesta ja passitettiin töihin uraanikaivokseen. Ja viimeinen sankarius Emililtä vietiin, kun hän pääsi uraanikaivokselta takaisin urheilun tiedotuskeskuksen kellarikerrokseen kieltämällä aiemmat aatteensa, toimintansa ja kärsimänsä vääryydet.

Jouksusta pitävälle kirja on ihan kiinnostava metodiopas. Tuskin sovellettavissa tähän päivään, sillä Emilin harjoittelu näytti perustuvan rasitukseen lepoa tuntematta. Hauskaa historiatietoa sikäli. Ja  kirjassa mainitaan moneen kertaan Viljo Hirvi, korpimetsien sankari, joka piti hallussa jopa maailmanennätyksiä. Sellainenkin suuruus meillä on joskus ollut?

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Virran viemää

Kim Echlinin Kadonneet on Ison K:n Tuulen viemää. Nostalginen muistelma ja vihan kyyneliin päättyvä kertomus poliittisesti mahdottomasta rakkaudesta. Taas yksi erinomainen osoitus siitä, kuinka politiikan ja rakkauden voi sekoittaa samaan kirjaan. Tällä kertaa Montreal on hyvä Pohjoinen ja Kambodža paha Etelä - ilman tätä vastakohtaa Kadonneet ei kelpaisi keltaisiin kansiin.

Kim Echlin: Kadonneet.
Tarinan alussa jo aikuinen Anne muistelee käänteentekevää hetkeä Phnom Penhissä, joka johdatti hänet rakkaan Sereynsä jäljille. Lyhyen johdatuksen jälkeen leikataan 16 vuotiaan Anne elämään Montrealissa. Eletään 1970-lukua, kun lähestyvästä aikuisuudesta ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta iloitseva teinityttö kohtaa ensirakkauden, kambodžalaisen Sereyn.

He ovat niin samanlaisia. Ikäisiään kypsempiä, sivistyneitä ja sovinnaisen kapinallisia. Intohimo musiikkiin ja toisiinsa huumaa nuoret. Isä paheksuu ennakoiden surullista loppua. Tästä isän minimalistiseen holhoukseen tottunut äditön Anne vähät välittää.

Jo alusta alkaen kirjassa on muistelun tunnelma. Annelle Serey on Sinä, palvottu rakastaja ja se-elämää-suurempi-rakkaus. Tässä ei tule käymään hyvin, eihän? - lukija epäilee. Ja kirjan imu on niin vahva, että kerralla on pakko saada selkoa siitä, miten (huonosti) heidän sitten kävikään.

Ja huonosti käy. Teinirakkaus ei kestä loputtomiin. Rajojen avauduttua Serey lähtee takaisin Kambodžaan etsimään perhettään. Anne ei anna periksi. Vuosien jälkeen jo aikuiseksi kasvanut, khmerin kielen opinnot päättänyt Anne matkustaa hänkin Kambodžaan ja löytää Sereyn. Ja tästä se alkaa, alamäki. Anne yrittää huijata itseään ja lukijaa rakkauden ja onnellisen lopun mahdollisuudella. Mutta lukija tietää Anne enemmän. Sereyn päivätyö on pelkkää vastarintapolitikoinnin peitettä.

Ei silti ole niin, että Anne sulkisi silmänsä Kambodžan todellisuudelta. Hän kerää tietoa niin paljon kuin mahdollista. Sereyn perheen surullisesta historiasta, jonka vaikeimmin kohdattava fakta on Sereyn veljen päätyminen lapsi- ja palkkasoturiksi. Luurankohaudoista ja kuolemanleireistä ja jokaisen kohtaamansa ihmisen kadonneista, surmatuista ja kidutetuista sukulaisista.

Ja sitten on kaikkea mykistävän kaunista ja kiinnostavaa. Kambodžassakin asunut Echlin hallitsee kulttuuristen ominaispiirteiden ripauttamisen tarinaan. Kadonneet on väistämättä eurooppalaiselle lukijalle myös eksoottinen matkakirja ja tutustuismatka outoon kulttuuriin.

Kadonneet on klassinen rakkaustarina, jonka erottaa Tuulen viemistä vain sivujen määrä. Echlin ei kirjoittanut epookkia, mutta kylläkin ikimuistoisen traagisen lopun. Annen ja Sereyn elämät lähtevät lopullisesti eri teille: raskaana oleva Anne haaveilee perheonnesta - samanaikaisesti merkityksellisen elämänsä vaimoltaan salaava Serey osallistuu täysillä vaalityöhön. Ja lopulta paljastuva totuus värjää Annen pilvilinnat verenpunaisiksi. Alkaa Annen oma via dolorosa. Se päättyy Ang Tasom -nimiseen kylään, jonka läpi kulkevasta virrasta löytyy luodin lävistämä pääkallo. Sereystä tuli yksi lukemattomista kadonneista, jonka virta vei mukanaan.

Maastakarkoitettu Anne palaa Kanadaan. Seuraa päiviä, kuukausia ja vuosia ja kalpea, etäinen elämisen haamu.

Echlinin Kadonneet on äärettömän koskettava ja surullinen kirja. Voi Anne, voi kambodžalaiset - kaikki kauhea tuli minunkin yöuniini. Silloin oli vaikea muistaa, etten ollut elänyt tästä mitään - luin vain kirjan.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Vanhoja miehiä pimeässä

En tiedä, mikä näissä Ison K:n paljon julkaisseissa miehissä nykyään oikein riepoo. En jaksaisi lukea heitä enää ollenkaan, en Saramagoa, en Irvingiä enkä varsinkaan Paul Austeria. Kun etukäteen tietää, että tässä on taas sitä tälle kirjailijalle tunnusomaista tekniikkaa ja juonenpätkää. Sanotaan nyt vaikka Austerin tapauksessa intertekstuaalisuutta ja jotain ihanaa Pariisista!
Paul Auster: Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijankammiossa.

Tällä kertaa Iso K. oli julkaissut yksissä kansissa kaksi Austeria: Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan-
kammiossa. Ihan somasti ne sopivatkin yksiin kansiin. Molemmissa nimittäin käsitellään vanhuutta.

Mutta menivätkö nimet kustantajalta tai Austerilta sekaisin? Mies pimeässä sopisi nimeksi sille jälkimmäiselle, jossa kuvataan dementoituneen miehen tuskaa yhden vuorokauden aikana, yhdessä pienessä huoneistossa. Mieheltä on muisti mennyt ja tuska on varmasti todellista. Juuri tuolta voi tuntua, kun näyttää siltä, että omassa menneisyydessä on jotain hämärää eikä niin kovin kunniallista. Hätäpäissään mielensä pimeydessä kamppaileva mies kirjoittelee ylös huoneessaan vierailevien henkilöiden nimiä ja yrittää rakennella juonenpätkää.

Auster-faneille tiedoksi, että vanhuksen luona vierailevat henkilöt ovat tuttuja aiemmista teoksita. Näppärää ja austermaisen omahyväistä sulkeutua oman tuotantonsa ja lukijoidensa sisäpiiriin.

Toinen vanhempi mies on parhaassa sielun, mutta ei niinkään hyvissä ruumiin, voimissa. Hän on menestynyt kirjailija August Brill, joka asustaa ainakin väliaikaisesti tyttärensä  ja tyttärentyttärensä kanssa saman katon alla. Ihmissuhdesuruja kolmessa polvessa tässä talossa.

Tämän kirjan nimen pitäisi olla Matkoja kirjailijakammioissa, koska huonosti liikkumaan pystyvä August viihdyttää itseään kirjoittamalla kirjaa yksinäisestä sotilaasta Amerikan sisällissodassa. Ei siis siinä tunnetussa vaan nyt tapahtuvassa. Absurdi ja kaoottinen tarina, joka on sisällytetty päätarinan sisälle.

Ja tämäkin ratkaisu on niin austermaista tekniikkaa, tarinoita ja sisätarinoita. Jos Auster olisi ollut rohkea, hän olisi voinut valita minimalistisen reitin ja keskittyä vain isoisän ja tyttärentyttären suhteeseen. Siinä oli aitoa sukupolvirajat ylittävän kohtaamisen ja lohdutuksen tuntua, hellää lämpöä ja välittämistä.

No, vanhuus ei välttämättä ole parhaiten myyvä aihe kirjallisuudessa. Joten siitä pisteitä Austerille. Ja varmasti, jos omassa lähipiirissä on tällaisia vanhuksia, voi näillä tarinoilla olla jopa terapeuttista voimaa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Nyt se löytyi: Ison K:n vastenmielisin kirjailija!

Martin Walser:
Pakeneva hevonen ja Rakkauden tuolla puolen.
Ennen kuin pääsin tutustumaan herraan nimeltä Martin Walser, taistelivat Viktor Pelevin ja Peter Høeg tasaväkisesti minua eniten tylsistyttävän Iso K -kirjailijan tittelistä. Nyt heidät on lyöty laudalta. Ison K:n ehdottomasti masentavimman kirjalijan kunnia-arvo on myönnetty Martin Walserille.

En luovuta tätä kunniaa herra Walserille kevein perustein (ka. kirjoitukseni Pelevin ja Høegin kirjoista) . Olen lukenut tänä kesänä jo kaksi hänen kirjaansa, Rakkauden tuolla puolen ja Pakeneva hevonen. Ensimmäisen luin jo jokin aika sitten, mutten halunnut kirjoittaa siitä sanaakaan. Nyt luettuni Pakenevan hevosen voin niputtaa ne yhteenvetoon.

Walser kirjoittaa maailman tylsimmästä aiheesta: keski-ikäisistä pikkuporvarimiehistä. Ja nimittää heitä pikkuporvareiksi itsekin! Näillä miehillä on ongelmia mielenterveyden, mieheyden, alkoholin ja ihan kaiken kanssa. Turvonneen ruumiin sisällä asuu ilkeä ja kateellinen mieli, ahdas ja inhottava. Oman talon ja Bodenseejärvellä vietetyn loman lisäksi lähinnän lukemista, viinilasillisia, sikareita ja muiden kadehtimista.

Voit olla varma, että nämä tyypit vahvistavat kaikki yksinkertaistetut mielikuvasi saksalaismiehistä. Ja kaiken huipuksi kirjojen takakannen kirjailijapotretista katseleva häijynnäköinen ilmestys näyttää ilmielävältä pikkuporvarihyypiöltä itsekin. Tiedän, ettei kukaan naamallaan kirjoita, mutta kuva on kaikkinensa vastenmielinen. Vai onko kirjailijan tuimanivallinen katse suunnattua kostoksi kaikille niille maailman kammottaville pikkuporvareille, joita Walser sivaltaa kirjojensa sivuilla?

Jos ehdottomasti haluat, varoitteluistani huolimatta, tutustua Walseriin, valitse näistä kahdesta kirjasta Pakeneva hevonen. Siinä on kuitenkin jonkinlainen tarina: pikkuporvaripariskunta tapaa miehen boheemin koulukaverin ja tämän puolta nuoremman naisystävän kesälomallaan. Siitä löytyy klassinen deus ex machina. Koulukavereista se boheemi on oikeastaan aika sekopäinen, minkä takia hän nauttii purjehtimisesta myrskyävällä Bodenseellä. Käännekohdassa koulukavereista se pikkuporvari riuhtaisee boheemilta peräsimen, jolloin tämä tippuu aaltoihin. Seuraavaksi odottamaton loppu. Se boheemi selviää ja yllättäen kolkuttaa ovelle. Sitä ennen nuori naisystävä on shokissaan kertonut hänestä pikkuporvaripariskunnalle ei niin mairittelevia faktoja. Mikä oivallus: sitä pikkuporvaria ei sittenkään kannattanut kadehtia!

Olin lainannut kirjastosta Walserin kolmannenkin kirjan. Vein sen takaisin kirjastoon. Kolmatta kertaa tätä anemiaa samana kesänä en sentään enää kykene kestämään.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kuulustelukirja

Herta Müller: Tänään en tavannut itseäni.
Herta Müller valitsi Isossa K:ssa viimeiseksi julkaistun kirjan Tänään en tavannut itseäni kehystarinaksi kuulustelut. Kuulusteluja riittää, sillä Müllerin päähenkilö on taas käyttäytynyt sopimattomasti.

Müllerin nuori nainen tempoilee kutsukierteen ja oman epätodellisuutensa välillä. Niistä syntyy hieno ristiriita ja selviytymistarina.

Jospa kirjoittaisin ensin alta pois ne kuulustelut. Eihän siihen tietenkään sen kummoisempaa syytä tarvittu kuin peruttu seksisuhde oman esimiehen kanssa ja päälle päätteeksi ei niin viisas idea pistää Italiaan lähtevien miestenpaitojen taskuun omat yhteystiedot. Siinä hötäkässä katosi jokakatytön unelmatyöpaikka vaatetehtaassa, turvalliset moottoripyöräajelut aviomiehen kanssa, läheisten ja omaisten tavalliset arkipäivät sekä oma nuoruus ja huolettomuuus. Kutsuja tulee yhä useammin ja aina täytyy pakata mukaan peseytymisvälineet.

Kun arki ei niin sanotusti nappaa, täytyy löytää selviytymiskeinoja. Müllerin nuoret naiset ovat tunnetusti neuvokkaita ja omistavat huikean mielikuvituksen. Sinne mystiseen maailmaan tämäkin nuori nainen pakenee politiikan saastuttamaa arkea. Ja jokainen sana ja sivu tarjoavat lukijalle satumaisen onnen ja kunnia päästä siitä osalliseksi. Miksi jotkut ihmiset erottelevat toisistaan ajatukset, esineet ja tunteet, ihmettelee nainen. Hänelle lumikellot voivat muttua linnunpäiksi ja Nelun kuulustellessa alkaa miettiä hänen varpusensensiipiä muistuttavia viiksenpäitään.
Laita suu kiinni, muuten sydän kylmettyy.
Lukijasta tulee väistämättä nuoren naisen liittolainen, jolle on kunnia kuulla koko tarina. Siitä ei niljakkaita käsisuudelmia jakeleva kuulustelija tiedä mitään. Ihana rakkaus Pauliin ja suuri suru pulloon pakenevan Paulin hiipumisesta. Hurja ystävätär Lili, joka veti miehiä puoleensa kuin mehiläiskuningatar ja ammuttiin rajalla yrittäessään maanpakoa. Ja se surullisen tylsittyvä työmatka, jonka pitkästyttävyyttä nuori nainen pakeni pomonsa Nelun sänkyyn. Tai oman isän lannistumaton himo lettityttöä kohtaan, joka oli särkeä tyttären sydämen.

Kun Herta Mülleristä on kyse, tämäkin kirja on pelkkää politiikkaa eikä sitä voisi olla olemassa ilman Romanian diktatuuria. Vakoilua, paljastuksia, silmiä ja korvia. Niin ajankohtaista todellisuutta vielä monin paikoin maailmassa. Mutta kaunista siitä tekevät inhimilliset selviytymistarinat ja hieno, aivan omanlainen kirjailijanääni, joka Müllerillä taatusti on. Olisikohan se aivan erilainen, jos Müller olisi elänyt vaikkapa Suomessa.

Olen nostanut kaikki Herta-rouvan aiemmat kirjat parhaiden Isojen K:den joukkoon. Tätä en sinne kuitenkaan nosta. Miksi? Müller on karsinut ja tiivistänyt kerrontaansa liikaa. Maaginen symboliikka on lakonisen totevaa. Unikuvat puuttuvat - haluan ne takaisin!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Oikukas tuoni

José Saramagon Kertomus sokeudesta oli suuren kirjailijan neronleimaus sekä aiheeltaan että "pilkkusääntöjä" karttavalta tyyliltään. Hieman ihnimillisempi ja vakavampi kuin poliittinen satiiri Kertomus näkevistä. Mutta kun sama sarja jatkuu temaattisesti ja jotenkin kevenee, on kyllästymispiste saavutettu. Kiitos ei enää näitä, herra Saramago!

Tämä kolmas, nimeltään Oikukas kuolema, kertoo vuodenvaihteesta, jolloin ihmiset eräässä kuningaskunnassa lakkaavat kuolemasta. Ihanaahan se on ensiksi, mutta odotettuja ja odottamattomia ongelmia ilmaantuu. Kuoleman porteilla odottelevat viruvat samassa tilassa tullen taakaksi itselleen ja läheisilleen. Armomurhaa ei ole eikä itsemurhakaan onnistu.

Jose Saramago: Oikukas kuolema.

Saramago olisi varmasti mahtava strategi mille tahansa valtiolliselle instituutiolle. Niin ihailtavasti hän kykenee kehittelemään tämän kuvitteellisen kuningaskunnan hätätilan laajuutta ja seurauksia. Kuningaskunnan ja eläkeyhtiöden skenaarioissa uhkaavat konkurssit, kun eläkemenojen kasvulle ei näy loppua. Kirkon uskottavuus on vaarassa, kun ikuista lepoa ei enää ole. Ja hautausurakoitsijat ne vasta liemessä ovat: ei enää ruumiin ruumista mullattavaksi. Ja sitten tästä kaikesta uhkaa tulla ulko- ja sisäpoliittinen ongelma kun omaiset ja maphia kuskaavat kuolevia toisiin valtioihin, joissa siirtyminen tuonpuoleiseen on yhä mahdollista.

Aikanaan ongelma häviää ja syykin selviää: rouva kuolema nimeltään tuoni vaan se siellä pelleili. Oli vähän kyllästynyt rutiineihinsa. Oikukas naikkonen järjesti kestävyyskokeen lahjoittamalla kaikille muutaman kuukauden ylimääräistä elinaikaa.

Kuolemisen alkaessa uudelleen ottaa tuoni käyttöönsä uudistuneen käytännön. Kirjekuolemat: jokainen saa tietää kuolemastaan etukäteen henkilökohtaisella kirjeellä. Paitsi eräs sellisti, jolle lähetetty kuolemanviesti palautuu takaisin yhä uudelleen.

Käykin niin, että lähtiessään selvittämään tämän ongelmatapauksen henkilöllisyyttä, kuolema rakastuu. Satiiri muuttuu rakkaustarinaksi ja aika tylsäksi sellaiseksi. Ja sinä päivänä kun tuoni hyppäsi sellistin sänkyy, loppui kuoleminen uudelleen.

Ainakin se on varma, ettei ikuinen elämä enää tämän kirjan lukemisen jälkeen yhtään houkuttele!

lauantai 18. elokuuta 2012

Kirjani, rakkaani

Elias Canettin Sokeiden lukemista olen odottanut vuosia. Canettin Pelastunut kieli on loistokirja. Yksi niistä harvoista, jotka olen lukenut useasti. Sokeiden piti olla jotain uskomattoman hienoa. Sitähän, ja monesti vain sitä, filosofit ja psykologit lainailevat esitelmissään. Lausuvat sitaatteja, joita seuraa merkitsevä hiljaisuus.

Elias Canetti: Sokeat.
Harvoin olen tuntenut kirjojen parissa sellaista petetyn raivoa kuin nyt. Mistä ne sitaatit löytyvät, jotka tekevät Canettin sanoista vuosituhansia kestäviä, ylivoimaisia yhteenvetoja ihmisluonteesta? Raadoin tämän kirjan loppuun niitä etsien, mutta löytämättä. En ole tavannut montakaan näin suuresti ylistettyä kirjaa, joka olisi tuntunut yhtä tyhjänpäiväiseltä ja kiinnottomalta alusta alkaen. Luin Sokeat loppuun vain tämän blogin takia. Ensi vuonna valikoin kesälomalukemiseni taatusti tarkemmin!

Ensinnäkin nämä henkilöt. Mistä ihmeen saksalaisen sielunmaisen tylsänsynkeistä syövereistä Canetti on heidät kaivanut. No onhan se tietty totta, että humanististen tieteiden ihmemaasta löytyy varmasti runsaasti maailman johtavan sinologin Peter Kleinin tapaisia karikatyyrejä. Huippujätkiä, jotka omistavat elämänsä tieteelle ja julkaisemiselle. Ei naisia, ei rakkautta, ei vähäjärkisiä opiskelijoita ja typeriä kollegoita, ei tunteita vaan ainoastaan logiikkaa ja hohdokas kirjasto. Saksan suurin yksityiskirjasto, joka söi kaikki isän perintörahat.

Sitten nämä muut tapaukset: rahanhimoinen taloudenhoitajatar sinisessä, tärkätyssä hameessaan, impenä vielä viisissäkymmenissä. Tähän sitten tämä Peter, joka myös on välttänyt kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen, haksaksahtaa. Kahden päivän onni päättyy Peterin seksikammoon. Ja siitä alkaaa taistelu omaisuudesta.

Ja sitten lukija tutustuu shakkimestari Fisherleen, jolle omistetaan kolmiosaisen kirjan kakkososa lähes kokonaan. En ymmärtänyt tämän kyttyräselkäisen kääpiöälykin funktiosta tai ylipäätään puuhasteluista "Taivaassa" ja "panttilainaamossa" yhtään mitään. Olisi vaan Canettin kustannustoimittaja vetänyt punakynän koko kakkosluvun päälle, niin olis tätäkin teosta saatu vähän siedettävämmän kokoisesti.

Entäpä nyrkkejään rakastava portinvartija. No hänet ja hänen väkivallankaipuunsa jotenkin tunnistan, varsinkin kun kirja on kirjoitettu hieman ennen toista maailmansotaa. Portinvartijan jatkuvasti punaiseksi paisuvan, jättikokoisen nyrkin symboliikka on ainakin tässä muutoin seksuaalisuutta kaihtavassa - se näyttää olevan itse kullekin aika pelottavaa - kirjassa ilmiselvä.

Varmaankin on niin, että Canetti on kirjoittanut Sokeansa jonkinlaiseksi psykologiseksi tutkielmaksi saksalaisesta traumaperinteestä. Niin pakkomielteisiä ja yksipuolisia hänen henkilönsä ovat. Varsinkin, kun teoriaa ja logiikkaa rakastavan tohtori Peter Kleinin veli Georg on naisia villitsevä, mielisairaille omistautunut psykologi. Joka ei omia valintojaan epäillessään kykene näkemään oman veljensä harhaisia piirteitä.

Ihan pikkaisen meinasi naurattaa tohtori Kleinin rakkaus, jopa sotatoveruus, näiden kirjojen kanssa. Harmi vaan kun kirjankansi jo paljasti kupletin juonen: lopussa koko helahoito, Saksan arvokkain yksityiskirjasto, palaa. Canettin kunniaksi täytyy sanoa, että loppukohtaus olikin huipputason dramatiikkaa. Näky palavasta kirjastosta ja tikkailla nauravasta Peteristä jäi varmasti Sokeista muistoksi loppuelämäkseni.

torstai 9. elokuuta 2012

Parasta Paul Austeria

Paul Auster: Sunset Park
Olen kirjoittanut tähän blogiin kahdesta Paul Austerin kirjasta, Oraakkeliyöstä ja Näkymättömästä. Kummankaan parissa en viihtynyt. Nyt on toinen ääni kellossa. Sunset Park on todella vaikuttava aikalaiskirja, jossa on vangitseva tarina ja erittäin koskettavia henkilöitä.

Kuinkahan näin on päässyt käymään? Edellisiin verrattuna kuvittelen, ettei Sunset Park ammenna täyslaidallista Austerin omasta elämästä vaan siihen on upotettu muitakin maailmoja. Kuten esimerkiksi Floridassa asustavat kuubalaissiskokset kulttuuriristoriitoineen ja päähenkilö Miles Heller sisäperkaamassa eli tyhjentämässä hylättyjä asuntoja ja myöhemmin asumassa yhdessä sellaisessa.

Milesin lisäksi kirjaa on kirjoitettu monen henkilön näkökulmasta. Vaikka Miles yhdistää heidät kaikki, eikä tällaisessa rakenteessa ole mitään mykistävää, olin aivan myyty heistä jokaisesta. Ihmisiä, joilla on kaikki lahjat menestyä, mutta jotka eivät osaa olla rikkomatta itseään.

Ne, jotka ovat rikkoneet eniten, kykenevät myös korjaamaan eniten. Heistä etunenässä kolmeakymmentä lähentelevä Miles. Velipuolen surmaaja. Mitä sitä kieltelemään, vaikka vahingosta olikin kysymys. Miles pitää totuuden sisällään eikä pojan umpimielisyys ainakaan helpota isä-Morrisin ja äitipuoli-Willan uusioperheen arkea. Sisäperkaajaksi Miles päätyi Floridassa, jonne hän pakeni aiheuttamaansa sotkua. Yllättäen Miles löytyää itsestään taas tulevaisuudenuskon ja mahdollisuuden sovitukseen rakastuttuaan vähän liian nuoreen kuubalaistyttöön Pilariin.

Rakkaussuhde alaikäiseen tekee arjesta hankalan. Sitä Miles pakenee ystävänsä Bingin pyynnöstä vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkissa. Talossa asustelee joukko kiinnostavaa vaihtoehtosakkia: vanhojen tavaroiden sairaalaa ylläpitävä, raskasta musiikkia soittava Bing, masennuksen kanssa kamppaileva ja sisäistä taiteilijuuttaa etsivä Ellen sekä väitöskirjan ja tylsän rakkaussuhteen parissa pyristelevä älykkö-Alice.

Tämän epäamerikkalaisen joukkion kuvittelisi kohtaavansa pikemmin vanhalla mantereella, vaikkapa Berliinissä, mutta annetaan Austerille oikeus sijoittaa heidät New Yorkiin. Austerin ratkaisun taustana on talousromahdus, jonka tuloksena oma kiinteistö, oma yritys tai oma menestys kyseenalaistui ennen näkemättömällä tavalla.

Kirjassa yllättää se, ettei kadonneen ja nyt uudelleen läheisiään etsivän Milesin haasteita ymmärrä parhaiten yksinhuoltaja-isä vaan äiti. Äiti, Mary-Lee, sai lapsen aivan liian nuorena, jätti pojan isän huomaan ja säntäsi luomaan nättelijäuraa. Entisellä hulttiolla Mary-Leellä tuntuukin menevän paljon paremmin kuin kustannusjohtaja-isällä, joka on menettämässä kirjabisnestään ja äitipuoli-Willalla, joka ei enää suostu kohtaamaan lapsensa tappanutta poikapuolta.

Miles elää 2000-luvulla, mutta hän on samanlainen hahmo kuin tutkija-Alicen sodasta palaavat miehet: vaitonaisuuden kuristama, vähäpuheinen ja vaitelias. Austerin kirja onkin myös tutkielma trauman psykologisista vaikutuksista.

Tuntuu ihanalta lukea kirjaa kun Milesin solmut vähitellen aukeavat ja nuori elämä on jälleen kääntymässä raiteilleen. Viimeisillä sivuilla kuvataan sellaista ekstaattista onnea, kun Miles saa Pilarin hetkeksi luokseen New Yorkiin, jota kirjallisuudessa harvoin kohtaan. Tuntuu järisyttävän väärältä, että Milesin sisällä asuva väkivaltaisuus leimahtaa jälleen talonvaltaajia häätävien poliisien edesssä. Tuhlaajapoika tuotti jälleen pettymyksen ja uhrauksena luopuu uudelleen tulevaisuudesta.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kesämieheni jälleen kerran, John Irving

John Irvingistä on tullut kesämieheni  [viime kesänä Oman elämänsä sankari, edelliskesänä Neljäs käsi, sitä edellisenä Vesimies ja Leski vuoden verran]. Yksityiskohtaisen henkilökuvauksen mestaria onkin mukava lukea kesämielellä. Silloin on aikaa ja voimia keskittyä Irvigin yltäkylläisiin hahmoihin.

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä
Viimenen yö Twisted Riverissä kertoo kolmen sukupolven tarinan. Ensin oli loistokokki Dominic Baciagalupo, joka muonitti tukkimiehiä Twisted Riverillä. Siinä ympäristössä Dominic oli vähän erilainen: ontuva, aika lailla pikkuruisempi kuin äijämäisen raamikkaat tukkimiehet. Myös lukijana sivistynyt ja ehdottoman raitis. Ja poikansa Dannyn yksinhuoltaja.

Danny vei kirjarakkauden vielä pidemmälle ja onnistui pääsemään huippukouluihin ja kansainvälisesti menestyväksi kirjailijaksi [Leski vuoden verran -kirjasta löydät hänen naispuolisen inkarnaationsa Ruthin]. Mutta kuten isällään, naishaasteita oli myös Joe-pojan yksinhuoltajaisäksi päätyvällä Dannyllä. Ja Joe puolestaan oli riehakas, vauhdikas ja huoleton. Kohtalonomaisella tavalla edellisen sukupolven miehiä erillainen.

Ja sitten on vielä mainittava melkein päähahmojakin elävämpi tukkimies Ketchum, joka seuraa Dominicin uskottuna ystävänä ja Dannyn varaisänä halki tarinan. Elkämässän arvaamaton, mutta sydämmessään uskollinen jässikkä, hieman toisenlainen suojelusenkeli.

Kirjan nimen mukaisesti kaikki alkaa, ja yllättäen myös lähes päättyy, Twisted Riverille. Irving on viehtynyt absurdeihin sattumuksiin ja tässä niistä käänteentekevin. Joenmutkassa asuvan kokin pikkupoika tappaa paistinpannulla karhuksi luulemansa, parhaillaan isänsä päällä ratsastavan inkkari-Janen. Siitä ei kerrota poliisille vaan Janen ruumis raahatan sammuneen paikallispoliisin makuuhuoneeseen. Joka luulee tappaneensa juovuspäissään naisrukan. Salaisuuksilla on kuitenkin taipumus paljastua, joten Dominic päätyy pikkupoikansa kanssa elinikäiselle pakomatkalle eri puolille Amerikkaa ja Kanadaa.

Irving selvästi rakastaa tämänkin kirjansa henkilöitään, niin tarkalla kädellä hän heidät piirtää. Kirjan luettua Dominicin kokkaamat ruokalajit maistuvat kielellä ja Dannyn juoksulenkit tuntuvat omissa kintuissa. Myös herrojen pikkuruisesta hyvin kookkaaseen iän myötä kehittyvä naismaku tuli harvinaisen selväksi. Ekat kerrat on kuvattu yhtä elävästi kuin yksinjäämisen pelko myöhemmällä iällä.

Pidän todella paljon Irvingin kyvystä sijoittaa henkilönsä eri miljöisiin. Irving osaa värittää ympäristön kuin ympäristön eräämaaluonnosta suurkaupunkikortteleihin. Niissä elämän arvokkuus näkyy pienissä hetkissä ja tavallisemmissakin kohtaloissa.

Irvingillä on joukko pieniä teemoja, joita hän kierrättä kirjasta toiseen. Paini ja squash, pakkohan ne on jollekin sivulle mahduttaa. Käsi, sormet ja käsivarret kiehtovat kovasti - siksikö, että ne ovat kirjailijalle elintärkeä elimet. Karvaiset, haisevat ja massiiviset eläimet ja samanlaiset naiset - niissäkin riittäisi temaattista pohtimista. Raskaus, abortti, vanhemman tai lapsen ennenaikainen menetys - niitä ilman ei Irving kirjaansa lopeta. Sekä usein seesteinen loppu, joka kuitenkin tavalla tai toisella löytyy elämän myrskyjen ja pettymysten keskeltä.

Ja sitten se kuuluisa editorin punakynä, jota on ehdoteltu monia Irvigin paksuja kirjoja puolittamaan?  Ei missään tapauksessa, ainakaan Twisted Riverin kohdalla!

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Munrolla on onnelliset lukijat

Alice Munro: Liian paljon onnea
Liian paljon onnea ei ole ainoastaan Alice Munron novelikokoelman nimi vaan myös sitä, että pääse sukeltamaan Munron pienois-kertomuksiin heti Sebaldin jälkeen.

Pakko hetkeksi pysähtyä miettimään näitä maailmoja. Kummatkin saavuttivat menestystä, jos olen oikein ajastanut, keski-ikäisinä ja kykenivät kirjoittamaan yhä parempia teoksia vanhetessaan. Kypsää katsetta ja laajaa avaruutta. Sebaldin romanttinen, historiaa tulkitseva kirjoittaminen on aivan omanlaistaan. Munro on kiinnostunut ihmisistä, tunteista, käännekohdista ja saa tavallisempiinkin naiskohtaloihin koskettavaa syvyyttä.

Mutta empä olisi uskonut löytäväni näistä kahdesta kirjailijasta, iän ohella, muuta yhteistä. Nyt kuitenkin kävi niin, että sensaatiohakuinen rikosjournalismi tarjoaisi kirjallisia rakennusaineksia kummallekin. Sebaldille ne ovat fragmentteja, jotka ovat osoituksia eurooppalaisen kulttuurihistorian julmasta jatkumosta. Munrolle ne ovat, ehkäpä, kysymyksiä, jotka saavat etsimään inhimillisiä vastauksia.

Näitä selityksiä Munroen kovia kokeneet päähenkilöt, hänelle tyypillisesti yhtä lukuun ottamatta naisia, todella tarjoavat. Se mikä jää ymmärtämättä järjen tasolla, tulee ymmärrettyä myötäelettynä tunteena. Miksi Doreen käy yhä tapaamassa vankilassa kontrollifriikkiä miestään, joka ampui pariskunnan lapset. Miltä Joycestä tuntuu, kun mies hylkää hänet käytännöllisen ja maskuliinisen rakennusapparin takia. Mikä ailahtelevassa, perverssin suojelijansa kanssa elävässä Ninassa kiehtoo muun elämänsä siistissä järjestyksessä pitävää kirjallisuudenopiskelijaa.

Ja millaista on sellainen jäätävä kauhu, jota leskeksi jäänyt Nita kokee kun läheisensä tappanut psykopaatti murtautuu hänen taloonsa. Ja miksi, aivan oikeutetusti, äidillekin voi tulla sellainen piste, jossa hän kieltää lapsensa. Ja Munroe on nähnyt julmaa kylmyyttä pikkutytöissäkin, jopa niissä suloisissa ja hyvin kasvatetuissa.

Kaikista hienoin novelli, nimikkotarina Liian paljon onnea, on tarkoituksellisesti jätetty jäähyväistarinaksi. Upea, monitunnelmainen kertomus venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta ja hänen epäoikeudenmukaisesta kohtalostaan. Huippuälykkäälle naistutkijalle ei tartonut irrota professuuria eurooppalaisyliopistoista. Ei ennen kuin Tukholman yliopisto ja ruotsalaiskollegat ottivat Sofjan hyiseen syleilyyn. Vielä hankalammaksi elämä muuttui voimakkaasti tuntevalle naistutkijalle sen jälkeen kun hän alkoi saada arvostusta ja palkintoja. Tunteet ja elämä mutkistuivat, kun suhde suureen rakkauteen Maksim Kovalevskiin kävi ailahtelevaksi.

Käännekohdat seuraavat kuitenkin toinen toisiaan. Maksim kosii Sofjaan, joka iloitsee muutosta lumisesta Skandinaviasta Etelä-Ranskan lämpöön. Mutta sitä ennen on tehtävä viimeinen matka Tukholmaan talvikylmyyden halki. Sofja onnistuu kiertämään ruttotautisen Kööpenhaminan, mutta kuolee itse Tukholmassa matkalla saamaansa keuhkokuumeeseen. Hautajaisissa Maksim ei mainitse sanallakaan tunteistaan vaan ja tyytyy kiittämään Ruotsin valtiota tiedenaiselle myönnetystä turvapaikasta.

Ison K:n kirjojen takakansiteksteissä ylistetään usein kirjailijoiden suuruutta. Alice Munroa kehutaan Pohjois-Amerikan parhaaksi (eläväksi) kaunokirjailijaksi. Ehkä se jopa pitää paikkansa. Ainakin, jos vielä rajataan ylistys novellisteihin.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Mies, joka elää historiaa

W. G. Sebaldin ensimmäinen romaani suomennettiin viimeisenä, viime vuonna, 11 vuotta Sebaldin kuoleman jälkeen. Huimaus on huikaiseva tarina synkkyyden kanssa kamppailemisesta. Rakennusaineina taide, kulttuurihistoria, matkustaminen, pysähdyspaikat, muistot, satunnaiset kohtaamiset tai mitkä tahansa Sebaldin kohtaamat fragmentit. Sekä kuten muissakin Sebaldin kirjoissa, natsi-Saksan synkeä perintö.

W. G. Sebald: Huimaus
Huimauksessa ollaan jälleen kerran Sebaldille tyypillisesti matkalla. Kertoja, joka identifioituu vahvasti Sebaldiin itseenså, tekee matkoja omista syistään. Yksi niistä on kiinnostus muiden matkoista. Kirjailija Stendhal ylitti Alpit Napoleonin joukoissa, Franz Kafka matkusti Rivaan hoidattamaan pahenevaa synkkyttään ja hurmureiden ykkösesikuva Casanova kykeni kestämään vankityrmän kauhut ennen pakoa. Kaikissa näissä jalanjäljissä Sebald vaeltaa myös itse.

Synkkämielisyys yhdistää kertojan ja nämä sankarit. Aina ei Sebaldkaan pääse sängystä ylös, joskus valvottaa vuorokausia ja vaelteleminen ei oikein tahdo loppua. Sebald vaihtaa paikkaa jatkuvasti, jos vain voimat sallivat, joten junareitit käyvät tutuiksi. Hotelleita, majataloja, outoa oudompia hotellivirkailijoita ryöppyää kirjan sivuilta.

Välillä matkailija-Sebald on oikein puhelias ja saa selville kiinnostavia yksityiskohtia. Mutta välillä sosiaalisuus herättää hämmennystä kuten silloin, kun Sebald ostaa kadunmiehiltä valokuvia itselleen tai pyytää lapsi-Kafkaa muistuttavien kaksospoikien kuvaa heidän vanhemmiltaan.

Kirjan koskettavin retki on Kafkan matka Prahasta Wieniin, Venetsiaan ja Veronaan, josta matka päätyy Garda-järven rannalle rivalaiseen parantolaan. Monenlaisten hoitojen keskellä Franz pohtii rakkauden olemusta, hankalaa suhdettaan ruumiilliseen rakkauteen ja saa kuulla venäläiskreivittären ennustuksessa omistavansa ehkä oudoimman kohtalon parantolassa koskaan asuneista. Sellainen, jonka pelinmerkit ovat hyvin, hyvin vähissä.

Kirjan loppuosassa Sebald yrittää Alpit ja matkustaa synnyinkyläänsä, joka esiintyy kirjassa nimellä W. Sebald ei ole käynyt W:ssä yli 30 vuoteen, niin suurta häpeää ja tuskaa saksalaisjuuret hänelle tuottavat. Hän kirjautuu asumaan entiseen asuinpaikkaansa, joka jo silloin ja myös edelleen, toimi majatalona. W:ssä oman menneisyyden kohtaaminen on varmasti ollut lamaannuttavaa, mutta Sebald päättää tällä kertaa olla pakenematta suruun vaan keskittyy ihmisiin. W:stä löytyy enää yksi tuttu, pahanevan jalkakuolion takia kotiinsa vangituksi jäänyt majatalon vanhaisäntä. Ja kaukaisten w-läisten tarinat ovatkin kovin inhimillisiä, niissä on rohkeutta, selviytymistä ja jopa hyvää tahtoa.

Sebald lopettaa kirjansa unikuvaan Lontoon palosta:
Joka puolella häikäisevä valo, ja tummanpuhuvaa taivasta vasten kaarena kohoava mailinlevyinen tulirintama. Ja seuraavana päivänä hiljainen tuhkasade.
Sebald on mies, joka elää historiaa itsessään. Voin vain hiukkasen käsittää, millainen taakka se mahtaa olla.

Toivon, että olisin lukenut Sebaldin esikoisen ensimmäisenä. Silloin olisin ihastunut tähän lakonisen analyyttiseen tyyliin enkä kaipaisi viipyilevästi mutkittelevia lauseita, jotka tekevät kirjallisesti kokeneemmasta Sebaldista ihailemani mestarin.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Amoz Oz pakeni aavikkokaupunkiin

Amoz Oz: Älä kysy yöltä.
Amos Ozin uusin Älä kysy yöltä herättää samanlaisia tunteita kuin Orhan Pamukin tuorelikko Viattomuuden museo. Alkavat miehet ikääntyessään muuttua lempeämmiksi. Yhteiskunnallisuus jää mies- ja naissuhteiden pohtimisen jalkoihin. Sanomisen palo kuihtuu nostalgiaksi.

Oz astahti tunnekäyrällä Pamukiakin arkisempaan suuntaan. Viattomuuden museossa on sentään kyse elämän suurimmasta rakkkaudesta. Älä kysy yössä tavanomainen pariskunta Noa ja Theo elävää arkipäivää aavikkokaupungissa. Eihän arkipäivässä tietenkään mitään vikaa ole, mutta sellaisen kirjoittaminen kiinnostavaksi onkin jo toinen haaste.

Noan ja Theon asustama pieni siirtokunta on varmasti esteettisesti täydellisen masentava. Tällaisia historiattomia paikkoja Ozin romaanit vilisevät. Näihin arkkitehtoonisesti mitättömiin kulisseihin on hyvä paeta sellaisen, joka ei haikaile menneisyyttä eikä odottele liikoja tulevaisuudelta. Kunhan elellään päivästä toiseen kuten aikoinaan nimekäs arkkitehti Theo. Hänellä oli vähän suurempia visioita siirtokuntien rakennuttamisesta, mutta rahoittajien puuttumisen takia hänenkin arkkitehtitoimistostaan tuli työelämän kulissi.

Kirjassa käydään oikeastaan läpi yhtä kesää, joskin muutamia taustoittavia takautumia löytyy. Toisin kuin kulissi-arkkitehti Theon elämä, saa opettajana toimivan Noan kevätlukukausi uusia käänteitä. Noan itsemurhan tehneen oppilaan isä pyytää Noaa pojan kunniaksi perustettavan huumekeskuksen projektipäälliköksi. Tai ehkä puuhanainen olisi projektipäällikköä sopivampi ilmaisu, sen verran epämääräisestä puuhasta hankkeesta on kyse.

Hanke, joka enemmän muistuttaa aavikon kangastusta kuin todellista keidasta, tuo Noa elämään toivottua säpinää. Ainakin yhdeksi kesäksi. Samalla pohditaan pariskunnan tarinaa: ollako vai eikö olla, siis yhdessä. Rakenteellisesti ihan hauska ratkaisu antaa joka toisen luvun ääni Noalle tai Theolle. Se vie lukijan todella lähelle arkisia aatoksia ihan kuin kenen tahansa perhe-elämää katselisi.

Älä kysy yöltä on suuren kirjallisen rakkauteni Amoz Ozin heikoin teos. Toivottavasti Amoz, jos vielä kirjoitat jotain, pakenet kulissikaupungeista elämänkuhinaan.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Musiikin, lintujen ja luonnon pyhimys

Ajattelin, että Niko Kazantzakisin Pyhä köyhyys voisi olla siedettävää pääsiäislukemista. Varsinkin kun romaani Fransiskus Assisilaisesta on kirja, johon en varmastikaan olisi ilman tätä luku-urakkaa tarttunut.

Niko Kazantzakis, Pyhä köyhyys
Valitettavasti pääsiäinen vierähti muun lukeminen parissa ja aloin lukea Fransiskus Assisilaistani vapun aikoihin. Hullunkurinen sattuma, sillä tuskin mikään vuodenaika sopisi köyhyyttä ja pidättäytymistä rakastavalle pyhimykselle huonommin.

Otan tämän kaiken yleissivistyksen kannalta. Assisissa olisi hienoa käväistä ja nähdä kaikki Fransin merkitsemät paikat.

Mietin, ettei Fransiskus juurikaan eronnut Jeesuksesta. Alussa hän tosin oli neitosten ikkunoiden alla lauleskeleva trubaduuri, joskin uskonasiat nousivat sivuseikasta pääasioiksi jo varhaisella iällä. Jeesuksella oli opetuslapsia, ensin vähän vähemmän ja sitten laumoittain. Niin myös meidän Fransilla ja heistä yksi, frate Leone, on tämän kirjan kertoja.

Jeesuksenkaan lauma ei pysynyt kasassa, samoin Frans joutun kärsimään vallanhimoisesta opetuslapsesta - ei kuitenkaan Juudaksesta vaan Eliaksesta. Jeesuksella oli jonkinlaisia naiskontakteja, niitä Maria -nimisiä. Fransia palvoi Clara, ensin mahdollisena morsiamena ja myöhemmin nunnaluostarin perustajana. Fransille kävi sikäli Jeesusta paremmin, ettei häntä tapettu vaan tunnustettiin pyhimykseksi jo elinaikanaan. Assisilaisten riemuksi perugialaiset eivät sentään onnistuneet ryöväämään pyhimyksen ruumista vieraaseen kaupunkiin.

Kazantzakisin pyhimyksessä mielenkiintoisinta ovat ihmismielen kiemurat. Onko Fransin hurmiossa kyse uskosta vai mielisairaudesta, miettii lukija. Mies on uskossaan niin ehdoton, että löytää lohtua spritaalisten syleilystä ja kaupunkilaisten kivittämisen kohteena olemisesta. Mutta mikään ei tunnu riittävän vaan mies uppoutuu aina vain syvemmälle ruumiin ja tuskan kieltämisen mystiikkaan. Kun Frans vaipuu hämyisään transsiin alkaa jopa hänen ruumiinsa vuotaa verihaavoja Jeesuksen kunniaksi.

Kirjassa on kauniisti kuvattu musiikin, tanssin ja luonnon voima, jotka rakentavat Fransin ympärille rauhaa ja lohtua. Näistä jäi mieleen etenkin kiuru, jumalan vaatimaton sanansaattaja, ja varpunen, joka kuolleen Fransin hahmossa lennähti ruumishuoneen ikkunalaudalle.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Auster löysi sisäisen oraakkelinsa

Paul Auster: Oraakkeliyö - Keltainen kirjasto blogi
"Harvoin pettyy, vaikka uusi Paul Austerin romaani muistuttaa aina kovasti edellisiä", kirjoitti Helena Ruuska aloittaessaan Näkymättömän arvostelun.

Tämä tuli mieleeni, kun aloittelin Oraakkeliyötä. Kirja starttasi laahuisasti ja vaikutti ikäväkseni juuri tuollaiselta, kovin tutuntuntuiselta. Puolessaväliä kolmeakymmentä oleva brooklyniläismies Sidney Orr, joka on ammatiltaan - tietysti - kirjailija. Miehen elämä on vähän hakusessa - tällä kertaa pitkän sairauden takia - eikä kynä oikein luista. Mutta onneksi kotona odottaa ihanainen vaimo Grace, joka jaksaa helliä uravaikeuksissa olevaa kirjailijaa. Ihmeen onnekas mies kaikkinensa.

Paul Auster: Oraakkeliyö
Jotenkin pidän Austeria teennäisenä. Sivistynyttä blooklyniläis- elämää, valikoitu kaveripiiri, erityisiä esineitä ja ruokakulttuuria, Pariissa käyty jossain vaiheessa. Rahapulasta ja uranotkahduksista huolimatta todelliset elämänkuilut eivät pääse nielaisemaan. Tai ehkä vika on lukijassa, sillä absoluuttiseen köyhyyteen, julmuuteen ja sotiin tottunut Ison K:n lukija on vaarassa kylmettyä normaalin elämän pikkuselkkauksille.

Oraakkeliyön tärkeä hahmo on portugalilainen muistikirja. Paperipalatsista löytynyt vihko pistää kirjailijan luovuuden liikkeelle. Alkaa syntyä tarinaa tarinan sisälle ja selityksiä kirjallisille päätöksille. Sisäkkäistarinat nostivat ensin lukukarvani pystyyn, sillä sellainen tuntuu varsinkin Austerin tapauksessa liioitellun kirjalliselta. Ja entäs sitten alaviitteiksi merkityt selitykset: lainauksia opiskelijan tutkielmista?

Mutta kävikin niin, että kirjasta tuli kiinnostava. Ihmissuhdetarinana alkaneesta Oraakkeliyöstä kutoutui nimensä mukaisesti tarina selvästi näkemisestä. Portugalilainen muistikirja ei herätä eloon ainoastaan uinuneen kirjailijan vaan vaatii matkaa alitajuntaan. Nostamaan esille sen, joka on koko ajan ollut esillä, mutta jota ei ole katsottu silmiin.

Lisäksi tapahtuu selittämättömiä ja outoja asioita. Onkin niin, etteivät sanat vain tallenna totuutta vaan myös tekevät sitä. On vanhempi kirjailija John Trause, pariskunnan paras ystävä, jonka suhde Graceen ei ehkä aina ole ollutkaan pelkästään sukulaisrakkautta. On Sidneyn ja Gracen lapsi, jonka pitäminen tuntuu Gracesta yllättävän vaikealta. On Johnin narkkaripoika Jacob, joka ei olekaan pelkkä epätoivoinen hahmo menneisyydestä.

Ja vasta viimeisellä sivulla päähenkilö Sidney todella tuntee elossa olemisen ihanuuden - erittäin uskottavalla tavalla.

Auster vaikuttaa uskovan vakaasti herkkyyden voimaan. Tulevaisuus on jo sisälläsi: suostutko - tai uskallatko - herkistyä näkemään sen, mikä on tulossa. Löydätkö sisäisen oraakkelisi?

Katso myös:
Hannu Sinisalon arvio Oraakkeliyöstä >>
Janna Kantola sanoo hauskasti, että Auster kirjoitti maatuskanuken >>

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Syöpälandia

Miten voit lukea syöpäkirjaa, kyseli lapseni epäuskoinen ilme kasvoillaan. Vielä hämmentyneemmäksi ilme muuttui, kun hän huomasi Aleksander Solženitsynin synkistelevän kasvokuvan kirjan takakannessa.

Onko Solženitsynistä ikinä julkaistu iloista kuvaa? Sellainen ei tietenkään mitenkään sopisi hänen persoonaansa, onhan Solženitsyn, jos kuka, poliittisen kirjallisuuden ikoni. Elinaikanaan kirjailija sai totisesti kärsiä aiheistaan, jotka poimittiin suoraan neuvostotodellisuudesta ja Solženitsynin omasta elämästä. Miesparka vangittiin epämääräisten syiden nojalla, siirrettiin vankileirille ja sen jälkeen karkotukseen Kazakstaniin. Tarkkailtiin, syrjittiin, uhkailtiin ja karkotettiin maasta.

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1, Syöpäosasto 2.
Mutta näistä asioista löytyy netistä lisätietoa enemmän kuin itse kirjasta, Syöpäosasto 1-2:sta. Siitä piti tässä blogissa kirjoittaa. Ja kirja-arvioita Syöpäosasto todellakin ansaitsee, sillä se johdattaa lukijan suoraan Ison K:n ytimeen. Kirjallisuutta, joka muuttaa maailmaa.

Syöpäosasto on sopivasti valittu miljöö kirjailijalle, joka haluaa tarkastella henkilöitä suljetussa tilassa. Ja Solženitsynille myös hyvin tuttu paikka, sillä hän joutui viettämään syöpäosastolla aikaa itsekin.

Solženitsyn jatkaa sitä venäläiskirjallisuuden  klassista perinnettä, jossa kootaan henkilögalleria edustamaan yhteiskunnallisia voimia. Silkkaa taidepolitikointia. Mutta tämä ei lainkaan haittaa, sillä venäläistaiturit osaavat herättää henkilönsä eloon.

Henkilöistä kaikkein yllätyksettömimmältä tuntuu Pavel Nikolajevitš, joka kirjassa edustaa rehablitoitujen omaisuudesta nauttivaa puolue-eliittiä. Kuitenkin Solženitsynin aikalaisille saattoi olla varsin karmivaa luettavaa, kuinka periaatteessa luokattoman yhteiskunnan eliitti halveksi kansaa ja vaati itselleen jatkuvia etuoikeuksia.

Kirjan Solženitsyn Oleg Kostoglov on luonnollisesti Pavel Nikolajevitšin täysi vastakohta: vangittu, karkotettu, ihmisarvonsa raunioilla, mutta kuitenkin läpikotaisin rehellinen, tiedonhaluinen ja oikeudentuntoinen.

Syöpäosaston lukija saa varautua lukuisiin syöpädiagnooseihin ja tutustuu hoitomuotoihin. Syöpäsairaalassa on tietysti pulaa kaikesta, mutta siitä huolimatta henkilökunta laiminlyö oman elämänsä omaistautuen ammatilleen. Saamme kiittää onneamme siitä, että syövän hoitomenetelmät ovat noista ajoista huimasti kehittyneet. Etenkin kuvaukset röntgenhoidoista karmivat. 

Syöpää sairastava lukija voisi löytää jotain lohdullista tavasta, jolla kirjan henkilöt käsittelevät omaa kohtaloaan. Esimerkiksi tämä on hyvin kaunista:
Mutta joskus tunnen niin selvästi että minussa itsessäni ei kaikki ole minua. Että minussa on jotain häviämätöntä, jotain hyvin korkeaa! Jokin siru Maailman Hengestä.
Politiikasta ja diagnooseista viis, ennen kaikkea Syöpäosasto on raastava kirja ihmisraunioista. Sellaisiksi Stalinin neuvostoyhteiskunta taisi ihmiset muuttaa. Lämpö, kosketus, kiintymys, rakkaus - on surullista lukea, kuinka aikuiset ihmiset havahtuvat siihen, että tämän kaiken kokeminen voisi sittenkin olla ihmiselle mahdollista. Olegin ja lääkäri Vera Gangartin epävarma suhde on kuvattu niin lämpimästi, että lukija elää sen vaiheet läpi kuin osallistuisi suhteeseen itse. Ja Oleg on kuvattu niin ihanasti, että naispuolinen lukija ihastuu häneen varmasti. Ja vihastuu Olegille hänen ratkaisustaan. Etenkin siksi, että karkoitus oli päättynyt ja henkilökohtaiset ratkaisut olisivat taas paljon enemmän mahdollisia kuin hetkeä aiemmin.

PS. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi tieto, että jopa Barack Obama on viime aikoina lukenut Syöpäosastot ja pitänyt niistä kovasti.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Henkilöllisyyden kierrätyskeskus

Daniel Kehlmann: Maine
Uusi kirjailija Isossa K:ssa on aina ihastus. Ja uteliaisuutta lisää kirjan nimi, ammatillisestikin kovin tuttu, Maine.

Maineesta kirjoittaa Daniel Kehlmann. Odottelin aikalaisanalyysiä supertähdistä, poliitikoista tai muista maineenhallinnan ammattilaisista. Yhden tällaisen henkilön, näyttelijä Ralf Tannerin, Kehlmann onkin sisällyttänyt kirjaansa, mutta hänenkin kohdallaan on kyse aika lailla mainetta vakavammasta aiheesta - identiteetistä.

Erittäin hyvä kirja ylipäätään. Ei tyypisellä Iso K-maisella tavalla täynnä elämää suurempia tunteita tai historiaa kiteyttäviä ihmiskohtaloita. Vaan jotenkin sujuva ja viihdyttävä [ja varmaan ainoa Iso K, jota voin tällä sanalla kutsua!]. Mahtava töiden-jälkeen-kaveri.

Pidin kirjan kaikista henkilöistä. Jokaisella oli piristävästi toteutettu oma ääni ja julkisivun takainen elämä, joka uskottiin vain lukijalle. Heitä kierrätettiin tarinasta toiseen kekseliäästi. Tyypillinen episodiromaani, jonka voisi vaivattomasti kierrättää episodielokuvaksi.

Maineessa suuressa osassa ovat teknologia ja virtuaalielämä. Tämä oli virkistävää ja elämänläheistä, ovathan kirjallisuus ja teknologia yleensä kaukaisia kavereita kunnianhimoisemmassa [inhottava sana, mutten nyt perampaakaan keksi] kirjallisuudessa. Elämää eletään nettifoorumeilla ja ihmissuhteita hoidetaan teknologialla. Sanoma on kuin suoraan Tietoviikon varoituskolumnista: laitteesi on identiteettisi.

Kun puhelin katoaa, ip-osoitteita annetaan eteenpäin tai puhelinnumero siirtyy vahingossa jollekulle toisella, alkaa tapahtua vaarallisia asioita. Näin kävi sille näyttelijälle, Ralf Tannerille, jonka elämä ja omaisuus yksinkertaisesti kähvellettiin. Tai niin sattui kirjailija Maria Rubinsteinille, joka lähti toisen kirjailijan sijasta matkalle itäiseen Eurooppaan eikä saanut koskaan henkilöllisyyttään takaisin. Eikä kovin hyvin käynyt teleoperaattorilla työskentelevä ääliölle, joka pörräsi julkkisfoorumeilla 24/7 eikä hänen kaksoiselämää viettävälle pomolleen, joka valehteli ja ikään kuin kuoli.

Heille maine on sitä, että päätyy - halusi tai ei - kirjailijan tarinaan. Siinä voi äkkiä hypätä saattokodista tyttöikään tai huomata olevansa jonkun toisen inkarnaatio. Kirjailijalle kaikki henkilöt ovat käyttötavaraa eikä kirjoittamisesta siksi joudu edesvastuuseen. Ei pelkkä viihdekirjailija lopultakaan tämä uusi tuttavuus, Daniel Kehlmann.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Calvinon kurpitsa ja siitä syntyneet pikkukurpitsat

Googlaan kohta, onko Italo Calvino myös kirjallisuudentutkija. Veikkaan kyllä, sillä millainen kirjailija haluaisi kirjoittaa kirjan kirjoittamisen vastaanottamisesta, lukemisesta, lukijasta. Sellaisistakin kammottavista aiheista, joita varmasti monet kirjailijat pohtivat. Millanen on minun lukijani? Onko hän ihannelukijani vai aivan toisenlainen? Entä jos kirjani eivät olisi olemassa kirjallisuutena vaan vaikkapa vain kuvataiteena? Tai jos kirjoistani ovat kiinnostuneita vain kirjamarkkinat ja piraattiteollisuus?

Jo tässä olisi riittävästi aineksia yhteen kirjaan, mutta eihän tämä Calvinolle riitä. Kyllähän kirjassa pitää olla myös tarina, ja kun Calvinosta on kyse, mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Ensimmäisen kerran alkaa tapahtua sivun 17 paikkella, kun Jos talviyönä matkamies [se on Calvinon kirjan nimi] -kirjaa lukeva Lukija [hän on miespuolinen ja kirjan keskushenkilö] huomaa, että kirjaan on eksynyt toinen kirja. Kirjakaupassa Lukija törmää Lukijattareen [nainen], jolla on sama kirja ja sama ongelma. Vaihtaessaan kirjan uuteen he eksyvät uusiin ja sitten taas uusiin tarinoihin.

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies.
Näissä kirjatarinoissa seikkailemme maailmankirjallisuudessa. Yksinäisiä sieluja terveyskylpylässä, vallankumouksen jälkeistä petollisuutta, ihmissuhteiden hyväksikäyttöä, kolmiodraama japanilaisessa perheessä, intiaanireservaatin epäselvät sukulaisuussuhteet ja identiteettivarkaudet. Edellisen vuosituhannen tarinoiden arkkityyppejä, vai olisiko Calvino niin kekseliäs, että olisi lainannut nämä elokuvista?

Tarinat ovat oikeasti erinomaista kirjallisuutta! Ne voisi lukea ihan erikseen ja yksitellen, varsinkin kun ne on nimillä erotettu muista juonikuvioista. Monet tarinoista hyödyntävät takuuvarmaa  tehokeinoa: kuvaavat niitä merkityksellisiä hetkiä,  joiden ansiosta itsestäänselvyydet katoavat ja merkityksetön muuttuu merkitykselliseksi [I like!].
Tunsin heti että maailmankaikkeuden täydelliseen järjestykseen oli auennut halkeama, korjaamaton repeämä.
...löydän neljään osaan taitetun paperin johon on kirjoitettu mustekynällä nimeni petoksesta kuolemaantuomittujen nimien sarakkeeseen se on allekirjoitettu ja oikeaksi todistettu ja varustettu asianmukaisilla leimamerkeillä.
Ja näitä tarinoita sitoo yhteen Lukijan ja Lukijattaren tarina. Lukijatarta jahtaa entinen rakastaja, joka kostaakseen väärentää kirjallisuutta. Lukijatar rakastaa toisen kirjalijan kirjallisuutta ja vihaa siskoaa, joka tuottaa tietokoneohjelmilla tehokasta tekstianalyysia, loppuunvietyä lukemista. Lukijatar lukee vähän eri tavalla, niin kuin kurpitsasta syntyy kurpitsoja - mitä tämä arkisenoloinen vertaus sitten tarkoittaneekaan.

Jos talviyönä matkamies on myös kirja moninaisista tavoista lukea. Se vaatii lukijalta - tällä kertaa sinulta - vastausta siihen, mikä on sinun suhteesi lukemiseen. Ja samalla kirjailija on pakkomielteisesti kiinnostunut omasta lukijastaan, epäilee häntä, vakoilee häntä ja vapisee hänen edessään. Oletko sinä se ihannnelukija, jolle Calvino kirjoittaa? Miten voisit täyttää välimatkan kirjailijan kirjoittamisen ja lukijan lukemisen välillä?

Jos kirjallisuutta arvosteltaisiin kuin taitoluistelua, antaisin Calvinolle teknisistä ansioista huippupisteet. Yllättävää kyllä, kiemurakirjailija onnistuu myös taiteellisessa vaikutelmassaan ihan mukavasti. Joskin mihinkään ei pääse siitä, että Calvino on ensisijaisesti kiinnostunut tunteiden analysoimisesta, ei niinkään tuntemisesta. Millainen olisi Calvinon ihannelukija: viileä ennemmin kuin intohimoinen, sivistynyt ennemmin kuin käytännöllinen, kohde ennemmin tekijä. Mutta kuitenkin rohkea, ehdottomasti rohkea.

PS. Eipä tainnut Calvinolta löytyä tutkijataustaa.
PPS. Ibdrahimin todella hyvä, ja sarkastinen, arvio tästä samasta kirjasta >>

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Toisenlaisia, sopimattomia naisia

Viimeisen vuoden aikana olen Isossa K:ssa törmännyt useamman kerran julkaistuna harvinaiseen tarinointitapaan: miniatyyrikertomuksiin. Odotukset eivät välttämättä ole korkealla, sillä miniatyyreista tulee helposti kirjallisia harjoitelmia tai outoja kokeiluja.


Herta Müller: Matala maa.
Lukemastani miniatyyri-
kolmikosta Aleksander Solženitsyn, Yasumari Kawabata ja Herta Müller rouva Müller on, ehdottomasti, kaikkein taitavin. Matalan maan pikkutarinat ovat kaikki unohtumattomia lukuelämyksiä: timantinteräviä, lyyrisen kauniita tai yllätysvalmiita. Mestariteoksia joka ikinen.

Olen aivan lumoissani Müllerin surrealistisesta tajunnanvirrasta ja kielen neroudesta. Fyysinen maailma on Müllerille leikkikenttä, jossa lainalaisuuksia ei ole koskaan ollutkaan. Ikkunaruudut liukuvat alastomina talosta toiseen, pellot makaavat mahallaan, jalat kasvavat kaulasta...

Müller näkee ja kokee elämää aivan omanlaisesti. Tämä on mahdollista siksi, että elämää katsotaan aina toisen, aikuisten tyrannisoiman pienen tytön tai yhteiskunnan tyrannisoiman aikuisen, perspektiivistä. Müllerin kertoja ei koskaa ole yksi meistä vaan aina ulkopuolinen ja kodittoman oloinen.

Nämä näkökulmat johtuvat tietysti Müllerin historiasta, joka on hänen aiheenaan tai vähintäänkin niiden taustalla. Romanialainen Müller kuului saksankieliseen vähemmistöön, jota Nicolae Ceauşescun diktatuuri kohteli surkeasti. Müllerillä oli vaikeuksia saada teoksiaan julki sensuurin takia, mikä varmasti kehitti kykyä sanoa asioita totutusta poikkeavasti, vertauksin, symbolein ja valemerkityksin. Symbolismilla on ladattu muun muassa Kadunlakaisijat -kertomus, jossa luudat kääntävät kaiken ylösalaisin ja ajavat kaupungitkin muihin maisemiin.

Miniatyyrien joukossa on yksi laajempi novelli, kirjan nimikkoteos Matala maa. Siitä on hyvä aloittaa, sillä tässä tarinassa kertojana on kirkkaan selvänäköinen pikkutyttö ja miljöönä köyhä kylä. Isä ryyppää, äiti lyö ja lapsi hukuttaa tapahtuneen omiin mielikuvitusleikkeihinsä. Ja mielikuvitusta tytöllä todella riittää kun elämän havainnointi sekoittuu satuiluun ja silkkaan magiikkaan.

Kun nuorena tyttönä Herta ihmetteli ja pakeni fantasiaan, kävi aikuistuessa yhä selvemmäksi, että ulkopuolisuudesta ei ole pakotietä. "Mustassa puistossa" pelätään yllättävää vierailijaa ja kurkitaan ikkunaverhojen välistä:
Et voi juoda pelkoasi vastaan tyttö. Maistelet hieman lasistasi niin kuin kaikki naiset joilla ei ole elämää, jotka eivät sovi kuvioihin. Eivät edes omiinsa...On sääli sinua tyttö, on sääli.
Ja uskomatonta sekin, että Matala maa on Müllerin esikoisteos. Loistava kirja ja kirjailija - tämän laitan suosikkilistalleni aivan varmasti. Ihan niin kuin kaikki Müllerit.

Matalasta maasta löytyy lisääkin arvioita

Kostonkierre

Yashar Kemal: Suosta nousee uusi maa.
Jo kolmatta kertaa tänä vuonna olen Yashar Kemalin seurassa Tsukurovan maisemissa, Kemalin kotiseudulla. Aiheena tälläkin kertaa feodaalisen yhteiskunnan murros. Sitä olen jo katsonut puuvillankerääjien [Kuolematon ruoho] ja vaeltajaheimon [Tuhannen härän vuori] näkökulmasta.

Suosta nousee uusi maa -kirjassa maasta ja kunniasta taistelevat nousevaa business-luokkaa edustava aga Mahir ja perinteisen vallan feodaaliherra bei Dervis.

Näillä miehillä on valtaa ja varallisuutta, mutta aivan erilaista. Euroopassa koulutettu, liikemiesälyinen Mahir palaa kotiseuduilleen hankkimaan maaomaisuutta ja perustamaan teollisuutta. Dervisin valta perustuu Sarioglun sukumafiaan, kunniavelkoihin ja tyranniaan.

Erkaantuneiden historianhaarojen miehiä yhdistää maaomaisuus, vanhan vaurauden lähde ja talonpoikien pahotie köyhyydestä. Uutta maata saadaan kuivatettavasta suosta, jota kaivinkoneet ojittajat petomaisilla leuoillaan.

Mahirille vaurastumista tärkeämpää on kuitenkin vanhan bein syrjäyttäminen. Valtataistelua käydään ensin julkisesta tunnustuksesta ja yhdenvertaisuudesta. Monityylinen kirja alkaa komediallisesti kun lukija saa seurata Mahirin surkuhupaisia yrityksiä luikerrella bein suosioon, joka monien yritysten jälkeen päättyy Dervisin lavastamaan tradiotionaaliseen sovintorituaaliin.

Rituaalin jälkeen  kunniallinen Dervis ottaa liikemiehen sydänystäväkseen. Mahirille ystävyys on vain taktinen känne ja petollinen käärme alkaa luikerrella Sarioglun sukuun. Mahir tietää feodaalibein heikon kohdan ja se on kunnia. Sitä saa loukattua lahjomalla julkisen solvaajan, jolle Dervisin kunnia vaatii kostoa.

Kostajaksi valikoituu isätön pojanpoika Yusuf.  Omassa elämässään Kemal joutui viisivuotiaana  todistamaan, kuinka velipuoli Yusuf tappoi Kemalin isän. Kemalin velipuolen kohtalosta ei ole tietoa, mutta kirjan Yusufin kohtalo on karmivaa luettavaa. Poikaparka menettää järkensä, hortoilee joenuomissa ja piikkiohdakkeissa ja palaa murhapaikalle aina uudelleen. Omassa elämässän Yashar kieltäytyi kostamasta isämurhaa, mutta kirjan Dervisille kuolema on vaihtoehto muiden joukossa. 

Kemalin miehet elävät maailmassa, joka on käynyt liian ahtaaksi heille kaikille. Häviäjä on sekä ahneuteen sokaistunut, juonitteleva Mahir että tunteeton, kunniayhteiskunnassa elävä Dervis - sekä kaikki se, joita he edustavat. Heidän jalkoihinsa musertuu perinne, maa, suvut, rakennukset ja sivustakatsojanaiset.
Ja nuo kauniit hevoset lähtivät pois vieden nuo hyvät ihmiset mukanaan...
Julmankaunista, surumielistä luettavaa.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Kirjallisia kannikoita

Toivon, ettei Asian edun takana olisi se sama Aleksander Solženitsyn, joka kirjoitti mahtiromaanin Elokuu neljäntoista. Mutta kyllä hän on, valitettavasti, ja aika lailla sekalaista ääntä ja sisältöä tarjoillaan tällä kertaa.

Aleksander Solženitsyn: Asian etu.
Löytyy sosialismin pilkkaaja ja nostalginen romantikko. Ensimmäiseen johdattaa nimikkoteos, pienoisnovelli teknisen oppilaitoksen syyskauden avauspäivistä. Siellä koulutetaan tulevia televisio- ja radioteknikoita, uuden aikakauden neuvostokansalaisia, jotka välitunneilla lauleskelevat ylpeydestä pakahtuen elektronikkojen hymniä.

Oppilaat ovat juuri siinä iässsä, jossa ihminen on helppo käännyttää kaikkeen hyvään. Ja opettajat kasvattavat teinejään suurella sydämmellä ja aatteen palolla. 

Heillä on yhteinen projekti, opiskelija-asuntolan rakentaminen, ja yhteinen kysymys:  Milloin muutetaan?

Ilopillereiden joukosta löytyy kuitenkin kurttuotsa, rehtori Feodor. Ja syykin on selvä: kulisseissa politikoidaan. Tuskin koulun ovet on kesälomien jälkeen ehditty avata kun paikalle saapuvat paikkakunnan mahtiherra, reletehtaan johtaja ja ministeriön edustaja, jotka ovat keksineet pikkukaupungin kehittämiseksi jotain paljon opiskelija-asuntolaa kunnianhimoisempaa: tieteellisen tutkimusinstituutin.

Eivät auta Feodorin protestit, opettajien kyyneleet tai pedagogiset argumentit lasten kunniasta ja kasvatustehtävästä. Sitä se aatteen etu vaatii ja tunteet romunkeräykseen.

Loppuosa kirjaa on muutama pienoisnovelli ja minatyyrikertomuksia. Niistä useissa kohdataan ihan toisenlainen Solženitsyn, luontoa rakastava romantikko, joka polkee metsäteillä mystistä luostaria etsien tai kirkkokulkuetta ihaillen. Miniatyyreihin on tallennettu hetkiä nuotiolla tai ukonilmasta vuoristossa. Varmasti hyvin nuoren Solženitsynin kynänjälkiä, joilla on ehkä  dokumentaarista, mutta ei Isoon K:hon sopivaa kirjallista arvoa.

Vanhan Venäjän kaipuu ja Neuvostoliiton kritiikki on sen verran selväsanaista, että Solženitsyn odotetusti toimitti itsensa neuvostojohdon hampaisiin. Se kai on syy näidenkin julkaisemiseen: rohkeus, jota en todellakaan vähättele, mutta kirjallisuutena kuivakasta luettavaa alusta loppuun.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Pariisilainen pahis Amerikassa ja päinvastoin

Kun kirjailija kirjoittaa jostain muusta kirjailijasta kuin itsestään, lopputulos on yleensä keskinkertainen ja vaisu. Silloin ei avata syvästi koskettavaa taiteilijaksi kasvamisen traumaa tai vaikeita valintoja vaan tartutaan tuttuudessaan väljähtäneeseen aiheeseen.

Paul Auster: Näkymätön.
Tällaiseen kirjalliseen laiskuuteen sortuu Paul Auster Näkymättömässä. Kirjan lukeminen pitkästyttää, pitkästyttää ja pitkästyttää. Takakannen kriitikko hihkuu haluavan lukea tämän Austerin parhaan kirjan heti uudestaan. Tämän blogin kirjoittaja haluaisi jättää tämänkin lukukokemuksen postaamisen väliin kun tuntuu, ettei lukemisessa ollut mitään muistelemisen arvoista.

Runoilijaksi Näkymättömässä haluaa parikymppinen Columbian yliopistossa opiskeleva [jossa Austerikin opiskeli, kas vaan!] Adam Walker. Adam on kovin hyvätapainen ja sinisilmäinen, omissa haaveissaan elelevä viehättävä nuorimies, joka yllättäen katoaa opiskelijapiireistä.

Koska kirjan tarinassa sinänsä ei ole tarpeeksi taianomaisuutta lukijan viettelemiseksi, satsaa Auster näkökulmiin. Kronologialle näytetään takapuolta ja Adamin tarinaa ryhtyy selvittämään vanha opiskelukaveri Jim. Jim saa neljäkymmentä vuotta näiden tapahtumien jälkeen Adamilta pyynnön koota omaelämänkerrallinen käsikirjoitus kokonaiseksi kirjaksi. Palasista löytyy selitys siihen, miksi runoilijanalku käänsi selkänsä kirjalliselle uralle ja päätyi kansalaisoikeusjuristiksi.

Syyksi ja selitykseksi paljastuuu Columbiassa vierailevana professorina toiminut Rudolf de Born. Paha ja salaperäinen mies, jolla on ailahteleva naisystävä Margot. Kokeneemmassa Margotissa ja mesenaatiksi haluavassa de Bornissa on Adamille hulluutta koko loppuelämäksi. Oikeudentuntoisen Adamin maailma romahtaa, kun iltaisella kävelyretkellä de Born tappaa heidät yllättäneen ryöstäjän.

De Born pakenee maasta joutumatta tuomiolle, mutta Adam seuraa häntä Pariisiin. Amerikkalainen Pariissa -romantiikka kukoistaa ihmisjahdin keskellä. Siellä nuorimies joutuu kohtaamaan oman pienuutensa ja palaa häntä koipien välissä sisar Gwynin suojiin New Yorkiin. Kaikesta tästä seuraa torjumista, hyväksikäyttöä, insestiä, epätoivoa. Tai sitten ei, sillä Jimin tapaan lukijakin valitsee puolensa kovin löyhin perustein. Kuka keksi kenestä ja mitä - vastaukset päätyvät syöpäsairaan Adamin kanssa manalan tuolle puolen.

Ison K:n kirjailijoiden keskellä Paul Auster on kovin trendikäs ja brändikäs. Tätä aikaa hyvässä ja pahassa. Minulle liian pintapuolista suurmiesten ja -naisten joukossa. Ei voi mitään.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kun jotain sammuu, jotain syttyy Hidirellezin yönä

Tuhannen härän vuoren lukeminen on elokuvan näkemistä. Kaksikymmentäyhdeksän episodia ja yksi vuosi kokoaa yhteen kirjaan kaksi pyhän Hidirellezin yötä ja päivät niiden välissä. Hidirellezin yönä tähtitaivaalla kohtaavat meren suojeluspyhimys Ilyas ja Maan suojelija Hizir.

Ensimmäinen Hidirellez on toiveita täynnä kun tuhannet vuorilähteet kimmeltävät yövalossa. Seppämestari Hadar rukoilee talvipaikkaa, pojanpoika Kerem unelmoi haukasta ja neito Dzeren Halilin rakkaudesta. Vuoden päästä Lieden Mestari on kuollut, Kerem päästänyt haukkansa vapauteen ja Halilin menettänyt Dzeren heittää kiväärin olalleen ja jättää heimon.

Se vuosi on yörukien viimeinen paimentolaisvuosi. Sadoista kymmeniin kutistunut vaeltajakansa etsii talvehtimispaikkaa Tsukurovan ylängöiltä. Perinneasuisten ja teltoissa asuvien lammaspaimenten kontrasti kaupungistuvaan Turkkiin on valtava. Aloilleen asettuneet beit ja agat pitävät maankiertäjiä maarosvoina, eletteinä tai parhaimmassakin tapauksessa muinaisjumalina.

Kun yörukit pysähtyvät ja pystyttävät teltat, alkavat naapurit miettiä talouttaan. Aga ja bei kerrallaan käy verottomassa yöpymismaksuja, talvehtimisrahoja tai mitä tahansa suojelusrahaa. Ja heimo maksaa, kunnes omaisuus on mennyttä. Suojattoman heimon niskaan sataa vuorilta kivenjärkäleitä, tuhopolttoyrityksiä ja aseellisia hyökkäyksiä. Heimon vahvat nuorukaiset on merkitty tappouhkauksin ja kauniita naisia väijytään vaimoiksi kyliin ja kaupunkeihin.

Ylpeällä heimolla on yksi ase: sepän kymmeniä vuosikymmeniä valmistama miekka. Sellaisen nöhdessään vanhat beit menettivät järkensä. Ylpeyttä täynnä seppämestari Hadar vaeltaa ratsain Ankaraan uskoen, että häikäistynyt sukulaisbei lahjoittaa heimolle maata miekkaa vastaan. Niin tapahtui vuosikymmeniä sitten, mutta Ankaran hienostokortteleissa vanhus saa kouraansa vain sääliseteleitä.

Tuhannen härän vuori on surullinen ja välillä kyyneliin liikuttava kirja vuosisatojen yhteentörmäyksestä ja erilaisuuden hyväksymisen vaikeudesta. Silti epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden jälkeen on vielä toivoa, niin kuin jokaisena Hidirellezin yönä:
Ja sinä hetkenä, kun he liittyvät yhteen, kaikki elämä sammuu maailmassa, kaikki elollinen kuolee. Mutta seuraavana hetkenä kaikki herää taas henkiin, nuortuneena, väkevämpänä ja hedelmällisempänä kuin koskaan ennen...ja maan ylle lankeaa säkenöivä kirkkaus.

Jokainen alkuperäiskansa tarvitsee Yashar Kemalinsa tai jonkun, joka kirjoittaa koskettavat kohtalot maailmankirjallisuudeksi.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kosmonautti - ei varsinainen ihanneammatti

Viktor Pelevin hyllyttäisin heti johonkin toiseen kirjasarjaan tai toiselle kustantajalle. Omon Ralle pisteenpuolikas lyhyydestä.

Omon Ran parasta antia on aihe, Neuvostoajan Suuri Ylpeys, avaruusohjelma. Sille Pelevinin sudenhampaat antavat sen verran raatelevan uudelleentulkinnan, että omia kouluhistorian oppeja alkaa todella epäillä.

Päähenkilönä seikkailee jälleen itseään etsivä nuorimies: Omon (miliisijoukkojen lyhenne) Tunarila (kuten sukunimi Ra suomeksi kuuluu). Mukautuva ja innokkaasti muiden johdettavaksi heittäytyvä nuorimies on Pelevinin neuvostoajan arkkityyppi.  Ystävä Mitjonkin vanavedessä Omon alkaa  varhain haaveilla lentäjän urasta. Kaverusten unelma toteutuu kun kummatkin pääsevät ilmasotakouluun.

Koulutuksen draama alkaa jo ensipäivinä. Alkajaisiksi Omon ja Mitjok saavat iltapalan yhteydessä unilääkettä. Aamuun mennessä kaikilta muilta patsi Omonilta ja Mitjokilta on katkaistu jalat.

Viktor Pelevin: Omon Ra.
Valituiksi tulleet kaverukset kuljetetaan Moskovaan kosmonauttikoulutukseen. Tulevien kuumatkaajien reissuissa erikoista vain on se, ettei maahanpaluu kuulu suunnitelmiin.

Kuuraketin teknologia perustuu ihmisvoimaan. Eri osissa matkaavat eri kosmonautit, jotka osien irtautuessa suorittavat tehtävänsä antamalla isänmaalle henkensä. Omonin tehtävänä on kestää kyydisssä pisimpää. Hän polkee pitkin kuunpintaa päämääränään pystyttää radiolähetin, jonka viestii maailmalle  "CCCP, rauhaa". Lopuksi hänen pitäisi ampua itsensä.

Kauhistuneelle Omonille kerrotaan tarina - kirjan paras kohta minusta - isästä ja pojasta, jotka osoittivat neuvostosankaruutta esittämällä karhuja saaliinhimoisille valtionvieraille. Eipä Omonkaan sitten enää voinut kieltäytyä!

Monien käänteiden ansiosta lukija on varautunut yllätyksiin myös lopussa. Ampumahetkellä Omon havahtuu yllättävään paikanvaihtoon: avaruus on vaihtunut pimeään käytävään, jota pitkin Omon rynnistää moskovalaiselle metroasemalle takaa-ajajat perässään.

Pelevin kirja nauraa sekä idälle että lännelle: koko neuvostoaika suurine tarinoineen on pelkkää pilaa, eikä yhtään paremmin pärjätty lännessäkään, jolle bluffit menivät täydestä.