tiistai 23. elokuuta 2011

Älä rakasta vaimoa liikaa, siitä ei hyvää seuraa

Mielenkiintoinen konsepti: miniatyyrinovellit. Yli viisikymmentä sellaisia mahtuu Yasumari Kawabatan Kämmenenkokoisiin tarinoihin.

Kämmentarinat on ryhmitelty sujuvasti kronologiaan. Ensimmäiset ovat orvon, isoisän kasvattaman Kawabatan nuoruusvuosilta. Kun isoisä kuolee, herättää enemmän uteliaisuutta kuin surua arvailla, kuinka orvon nyt maailmassa käy. Viimeisessä tytär tarkkailee vanhenevaa, ehkä dementoituvaa, isäänsä, joka näkee oudoissa ihmisissä tuttavia vuosien takaa.

Kaikki kämmentarinat ovat ihmistarinoita. Ja tottahan se on, että pariin sivuun saa taitava kirjailija hyvin mahdutettua jopa ihmiskohtaloita. Ja peruskaava on Kawabatalla hallussa: hetki, joka saa näkemään tutun uusin silmin, vanha tunne tai tunnelma katosi, ihminen rohkaistui johonkin uuteen.

Osaksi kämmentarinoista tekee kiinnostavia vieras kulttuuri. Ihmisten motiivit ja päätökset ovat kummallisia. Totutusta poiketen kirjan japanilaiset eivät ole pidättyväisiä eivätkä konservatiisivia. Helposti kyllästytään ja hypätään tuntemattoman rakastajaan matkaan. Ollaan kevytmielisiä geishoja ja monen miehen naisia ihan avoimesti. Erotaan vaihtelunhalusta ja vaihdetaan kaupunkia. Ja vanhempien ja lasten välit ovat ihan yhtä mutkikkaat kuin lännessäkin.

Silti näissä muutoksissa ei ole liioiteltua dramatiikkaa, kohtalo vain punoo seittejään. Kertomuksia hallitsevat hienovireiset tunnelmat, sillä liiallisissa tunnekuohuissa on aina jotain kohtuutonta. Ei vaimoa voi rakastaa liikaa, siitä rangaistaan.

Vaikka Kawabata kuvaa novelleissaan eri aikakausia, on niissä kaikissa vahva menneen maailman tuntu. Ja onhan näiden tekstien kirjoittamisesta jo useita vuosikymmeniä, sillä vuonna 1968 Nobelilla palkittu Kawabata kuoli muutama vuosi palkitsemisen jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.