lauantai 27. elokuuta 2011

Rotta - ihmisen pahin ystävä

Tämä piristävä, uuvuttava, raivostuttava, loistava, hauska ja kerta kaikkiaan järkyttävä romaani kertoo ihmiskunnan lopusta, juonen lopusta, syntaksin lopusta
- näin on lainattu kriitikko Janette Turnerin sanoja Günter Grassin Rottarouvan takakanteen.

Kriitikon sanat kuvaavat ytimekkäästi Grassin romaanin kompleksisuutta. Sanoisi kriitikko. Mutta lukija voisi myös allekirjoittaisi kriitikon yhteenvedon, sillä se kiteyttää romaanin sekavuuden. Minusta kirja oli sisäänpäinkääntynyt. Sellainen, joita omaan päänsisäiseen maailmaansa eksyneet kirjailijat kirjoittavat itselleen ja sisäpiirilukijoilleen.

Günter Grass. Rottarouva.
Olen lukenut, että uusimmassa romaanissaan Grass on mennyt vielä pidemmälle. Siinä hän kirjoittaa Saksan kielen uusiksi, joten kirjaa on mahdotonta kääntää muille kielille. Sitä ei siis julkaista, eikä tarvitse lukea, Isossa K:ssa!

Olin kauhean tuskastunut Grassiin ja hänen tyyliinsä. Otetaan vaikka tuo kriitikon mainitsema syntaksin, eli sanojen kieliopillisen luokittelun, loppu. Lukeminen on hidasta kun sanajajärjestykset kääntyvät ja vääntyvät. Huomasin, että lauseiden katsominen kokonaisuutena oli ainoa tehokas lukustrategia. Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu, jos kirjan sisältö ei olisi näin tylsistyttävä.

Rottarouvassa sisäkkäistarinoita riitti. Välillä olin aivan ymmälläni niiden keskinäisistä riippuvuuksista.

Ensinnäkin oli joululahjaksi saatu rotta. Kertoja keskustelee rotan kanssa ajoittain unissa, välillä maata kiertävässä avaruusaluksessa. Unissa rotta antaa kertojalle ihmissuvun kasvatusta käsitteleviä runoja [!]. Rottarouva ei siis ole ihan perinteinen lemmikki vaan selvännäkijä, jonka tarinoissa käydään läpi rottien ja ihmisten symbioottista historiaa. Ja ajaudutaan ihmiskunnan, ei rottakunnan, loppuun.

Sitten tähän kirjaan on saatu Peltirummun Oskar, jo korkeaa ikään ehtineenä. Ja Kampela, joka puhuu merentutkimusaluksen naisille. Käsitellään ympäristökysymyksiä ja ihmiskunnan tilaa ja monia muita aiheita. Sain jotain kiinnostavaa irti merielämän ja Itämeren kuvauksista. Rügen ja Visby olivat keskeisesti esillä, tarinanarvoisia paikkoja molemmat. Suomesta mukaan pääsi maailmankuulu arkkityyppimme humalainen merimies.

Ja sitten oli se sisäkkäistarina, jota kammoksuin syvästi. Oskar tuottaa elokuvaa Grimminveljeksistä ja heidän hahmoistaan. Juonta selostetaan laajasti kun Hannu ja Kerttu pakenevat käsikädessä, Ruususen uni loppuu, Tähkäpää skalpeerataan, Lumikki on kääpiöiden seksilelu...ja sitä rataa.

Tämä lukukesä Ison K:n seurassa oli upea Høegin jälkeen ja ennen Grassia. Onneksi Grassilta taitaa olla lukematta enää Sipulia kuoriessa. Taidan pitää todella todella pitkän tauon ennen sitä kirjaa.

tiistai 23. elokuuta 2011

Älä rakasta vaimoa liikaa, siitä ei hyvää seuraa

Mielenkiintoinen konsepti: miniatyyrinovellit. Yli viisikymmentä sellaisia mahtuu Yasumari Kawabatan Kämmenenkokoisiin tarinoihin.

Kämmentarinat on ryhmitelty sujuvasti kronologiaan. Ensimmäiset ovat orvon, isoisän kasvattaman Kawabatan nuoruusvuosilta. Kun isoisä kuolee, herättää enemmän uteliaisuutta kuin surua arvailla, kuinka orvon nyt maailmassa käy. Viimeisessä tytär tarkkailee vanhenevaa, ehkä dementoituvaa, isäänsä, joka näkee oudoissa ihmisissä tuttavia vuosien takaa.

Kaikki kämmentarinat ovat ihmistarinoita. Ja tottahan se on, että pariin sivuun saa taitava kirjailija hyvin mahdutettua jopa ihmiskohtaloita. Ja peruskaava on Kawabatalla hallussa: hetki, joka saa näkemään tutun uusin silmin, vanha tunne tai tunnelma katosi, ihminen rohkaistui johonkin uuteen.

Osaksi kämmentarinoista tekee kiinnostavia vieras kulttuuri. Ihmisten motiivit ja päätökset ovat kummallisia. Totutusta poiketen kirjan japanilaiset eivät ole pidättyväisiä eivätkä konservatiisivia. Helposti kyllästytään ja hypätään tuntemattoman rakastajaan matkaan. Ollaan kevytmielisiä geishoja ja monen miehen naisia ihan avoimesti. Erotaan vaihtelunhalusta ja vaihdetaan kaupunkia. Ja vanhempien ja lasten välit ovat ihan yhtä mutkikkaat kuin lännessäkin.

Silti näissä muutoksissa ei ole liioiteltua dramatiikkaa, kohtalo vain punoo seittejään. Kertomuksia hallitsevat hienovireiset tunnelmat, sillä liiallisissa tunnekuohuissa on aina jotain kohtuutonta. Ei vaimoa voi rakastaa liikaa, siitä rangaistaan.

Vaikka Kawabata kuvaa novelleissaan eri aikakausia, on niissä kaikissa vahva menneen maailman tuntu. Ja onhan näiden tekstien kirjoittamisesta jo useita vuosikymmeniä, sillä vuonna 1968 Nobelilla palkittu Kawabata kuoli muutama vuosi palkitsemisen jälkeen.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Vaeltajan rengasmatkat

Ei ole aihetta, josta W. G. Sebald ei tekisi kirjallisuutta. Sillin fysiologiasta, orjataloudesta, Taipingin kapinasta ja monesta muusta luonnonhistoriallista episodista voi lukea Saturnukset renkaista. Sebaldin seurassa on mahdollista kokea lukijan flow, lukemisen huumaava toinen todellisuus.

Saturnukset renkaat on aivan yhtä loistava, ja tyylillisesti hyvin samankaltainen, kuin Sebaldin kaksi muuta aiemmin suomennettua romaania: Austerlitz ja Vieraalla maalla. Näiden lisäksi kymmenisen vuotta sitten auto-onnettomuudessa kuollut Sebald ehti kirjoittaa vain yhden romaanin.

Saturnukset renkaat on kuvitettu dokumentti ihmiskunnan mikrohistoriasta. Natsiupseerin jälkeläisen historiankäsitys on raadollisen fatalistinen:
Historia on pelkkiä onnettomuuksia ja viettelyksiä, jotka käyvät meidän kimppuumme, vyöryvät aalto aallolta niin kuin meren rantaan...niin että me emme maisten päiviemme ajan saa kokea ainuttakaan hetkeä, jossa ei ole lainkaan pelkoa.
Siteeraus on lainattu kovasti mieleeni painuneenlta hahmolta, leskikeisarinna Cixiltä, joka raaoin ottein hallitsi Kiinan keisari-istuinta vuosikymmeniä.

Tarinallisesti Saturnukset renkaat on matkakertomus vaelluksesta Suffolkin kreivikunnassa. Suffolk on Britannian Saturnukset renkaat: mystinen jäänne, joka on pölynä, hiekkana, kivikasoina ja rauniona jäänyt elämään omaa pysähtynyttä elämäänsä. Aiemmin vilkkaat rannikkokaupungit ovat autioituneet, kansainväliset satamakaupungit taantuneet ja kokonaiset rakennukset hävinneet eroosion voimasta meren hiekkaaan ja aaltoihin. Surumielistä, mutta ehdottomasti myös romanttisen nostalgista.

Sebald on intohimoisen kiinnostunut siitä, mikä joskus oli merkityksellistä. Sisäkkäiskertomus seuraa toistaan, kun matkalainen kertoilee tarinoita rauniokasoista ja niiden entisistä asukeista.

Usein kyse on omalaatuisista persoonallisuuksista, jotka eivät aivan ylitä virallisen historiankirjoituksen kynnystä. Tällainen on esimerkiksi umpimielinen Edward FitzGerard. Hän hylkää yläluokkaisen elämäntyylin ja seurapiirit, asustelee vaatimattomissa majoissa ja purjehtii yksinäisillä ulapoilla. Ja käy ikuista taistelua säännöllisesti kimppuun rynnistäviä raskasmielisiä sinisiä paholaisia vastaan. Tai sitten heidät nähdään toisin, hyvin inhimillisesti, kuten Joseph Konradina tunnettu Konrad Korzeniowski. Konrad joutui loppuelämänsä kantamaan valkoisen miehen taakkaa osallistuttuaan Kongon valtaamiseen.

Käsialaltaan Sebald on 1600-luvulla eläneen, siteeraamansa kirjailija Thomas Brownen jälkeläinen. Brownesta kirjailijana minulla ei tietenkään ole mitään käsitystä, mutta Sebaldin mukaan hän tuottaa jopa kahdenkin sivun mittaisia lauseita, jotka kuljettavat mukanaan uuvuttavan määrän oppineisuutta, sitaatteja, kielikuvia ja labyrinttimaisia rakenteita. Samanlaisella haarautuvien polkujen matkalla ollaan nytkin, mutta Sebaldia kiehtovampaa matkaopasta Suffolkista ei varmasti ole tarjolla.