perjantai 29. heinäkuuta 2011

Singerin varsovalainen välipala

Isaac Bashevis Singer on yksi Ison K:n tuottoisimmista ja laadukkaimmista kirjailijoista. Vaikka kaikki hänen kirjansa eivät välttämättä yllä valioluokkaan, ovat ne mutkattomia välipaloja. Juuri tällainen snack-kirja oli muutamassa tunnissa luettu Parantumaton.

Kirjassa yritetään parantua impotenssista ja ollaan kaikkien himojen vietävänä. Max Barabander palaa parinkymmenen vuoden kuluttua Argentiinasta Varsovaan, Singerin rakkaaseen kotikaupunkiin. Maailmanmiehen taskut pursuavat seteleitä ja muutenkin löytyy kiinteistöomaosuutta loppuelämää varten.

Max pyörii Varsovan juutalaiskortteleissa "lihassa ja turmelluksessa" ryhtäillen intohimosta toiseen. Varakas mies otetaan avosylin vastaan ja muutamassa päivässä Max onnistuu kihlautumaan, jättämään morsiamensa, solmimaan naiskauppaa koskeva liikekumppanuuden, hankkimana talon ja sotkeutumaan okkultismiin.

Max on parantumaton hamesankari ja elostelija, vähäoppinen ja uskonnoton. Tämän lisäksi Max on myös epätoivoinen, sillä Argentiinaa on jäänyt suuri määrä surua: ainoan lapsen yllättävä kuolema ja vaimon kylmettyminen. Mikä pahinta, Maxista on tullut impotentti.

Seksuaalisia iloja Varsovassa ei siis koeta, vaikka Max on flirtin mestari ja hameenhelma nousee ahkerasti. Kun viimein ollaan pääsemässä itse asiaan, Max laukeaa yllättävällä tavalla. Hänen taskussaan ollut ase tappaa naiskauppakumppanin ja Max päätyy vankilaan.

Maxin Varsovan-matka saa viimen tarkoituksen. Se on pahan sovitus.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Medeia - nainen aikaansa edellä

Kuinka pitkään pidät pääsi pystyssä ja uskot omaan vakaumukseesi, jos koko lähiyhteisö kääntyy sinua vastaan? Kuinka nopeasti tuomitset oudonlaiset, oman etusi nimissä, oman nahkasi pelastaaksesi?

Näitä, ja monia muita, toiseuteen liittyviä kysymyksiä joutuu pohtimaan lukiessaan Christa Wolfin hienoa kirjaa Medeia. Kysymyksiä on pohtinut varmasti itsekin entisestä Itä-Saksassa lähtöisin oleva Wolf.


Wolf entisöi taitavasti Euripideen klassisen Medeian. Rakenteellisesti Wolfin tekstistä löytyy uskollisuutta alkuperäiselle, mutta Medeian henkilöhahmo kirjoitetaan täysin uusiksi.
kaikki mitä olen tehnyt
on rakkauden työtä
Olen nyt Medeia
kärimyksestä syntynyt
Seneca: Medeia
Wolfin Medeia ei ole varsinainen draama, mutta siitä saa helposti näytelmäsovituksen. Kuusi ääntä ja kuusi henkilöä on äänessä vuorollaan.

Kiinnostavin ääni on varattu Medeialla. Kuninkaantytär, parantaja, kaunotar lähtee Kolkhiista, Mustanmeren rannalta argonautti Jasonin matkaan. Intohimoisen rakkauden liekki sammahtaa Korintissa, jossa laskelmoiva Jason huomaa suhteen virheliikkeeksi. Pystypäinen, omavaltainen ja osaava Medeia on aivan liian näkyvä hahmo korinttilaisille. He näkisivät mieluummin pakolaisen katoavan seinänvieruksiin.

Tarina on aito tragedia, jossa ylpeä Medeia kulkee päättäväisesti kohti omaa turmiotaan. Yksilöllisen tragedian rinnalla se on yhteisöllinen tragedia, sillä Medeian mukana tuhoutuvat hänen poikansa, Jason, kuninkaantytär ja koko Korintin kuningashuone.

Euripiden Medeia oli häikäilemätön lapsenmurhaaja, mutta Wolfen Medeia saa lukijan puolelleen. Nainen, joka oli ajastaan vuosisatoja edellä: syvästi tunteva, oikeudenmukainen ja periaatteilleen uskollinen. Syystäkin hän kysyy:
Entä minä. Onko jossain maailma, voisiko olla jokin aika johon minä sopisin.
Nautin tästä kirjasta erittäin paljon. Ja mietin, miksi Isossa K:ssa on julkaistu niin ällistyttävän vähän [kymmenesosa?] naiskirjailijoita.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Loppuunpalanut tapaus

Taas Afrikassa, tällä kertaa Graham Greenen Kongossa.

Olen lukenut Greeneä vain vähän, iäisyys sitten, mutta muistelen, että hän oli nuoruudessani Nimi. Joka tunnettiin dekkareista. Siksi hämmästyin, kun löysin hänet Isosta K:sta.

En hämmästele enää. Loppuun palaneessa on kaikki kohdallaan. Se on vangitseva kertomus kuuluisuuden kiroista ja kolonialismista mustassa Afrikassa. Kirjassa pohditaan maineen kiroja, valkoisen miehen ja kristinuskon moraalia, uhreja ja uhrautumista. Isoja, filosofisia teemoja.


Mieleen jäävät etenkin päähenkilö, maailmankuulu arkkitehti Querry, ja lepsarairaalaa ylläpitävä tohtori Colin. Kirjan helmiä ovat miesten keskustelut elämän tarkoituksesta ja hitaasti viriävä yhteisymmärrys.

Querry pakenee Afrikkaan kuuluisuutta ja mielen tyhjyyttä. Aluksi vaiteliaan muukalaisen motiivit vaikuttavat hämäriltä. Onko kyseessä rikollinen, kuolemansairas vai itsetuhoinen miesparka. Salaisia tarkoitusperiä ei olekaan vaan Querry on "burnt-out case" jo ennen 2000-lukua. Elämänhimosta, naisista ja kutsumuksesta on tullut hänelle inhottava taakka, jonka hän haluaa jättää menneisyyteen.

Tohtori Colin on eri mieltä. Kutsumuksesta ei vetäydytä syrjään. Ilman tarkoitusta Querry ei voi jäädä sairaalaan. Colinin kutsumuksesta ei ole epäselvyyttä. Hän haluaa teltan tilalle oikean sairaalan ja parantaa lepran. Mietin, onko Colinia kirjoittaessaan Greenellä ollut mielessään Albert Schweitzer.

Kun Querryn henkilöllisyys paljastuu, jokainen haluaa kuuluisasta miehestä osansa: Colin sairaalan piirrokset, toimittaja Parkinson menestysjuttunsa sankarin, tehtailija Rycker sydänystävän, viidakkoelämään kyllästynyt Ryckerin vaimo Maria henkilökohtaisen pelastajan ja leprasairalaa ylläpitävä papisto kuuluisuutta lähetysasemalle.

Querrystä löytyy viidakossa, omaksi yllätyksekseenkin, paljon hyvyyttä. Hän pelastaa orjansa itsemurhalta, ryhtyy piirtämään Colinille leprasairaalaa ja auttaa rouva Ryckerin kaupunkiin raskaustestiin.
Olipa onnen päivä meille kaikille, kun hän saapui tänne...Vielä onnekkaampi päivä hänelle...On paljon vaikeampi parantaa sielua kuin ruumista, ja kuitenkin luulen, että paranaminen on melkein täydellistä.
Kun kirjan loppupuolella juhlitaan sairaalan harjaannostajaisia on onni lähes täydellistä.
Olen luullakseni parantunut melko hyvin kaikesta, jopa inhostakin. Olen ollut täällä onnellinen.
Juhlatunnelman takana kulkee kuitenkin toinen tarina. Ryckerin raivo. Querry on tahtomattaan aiheuttanut kyläskandaalin, kun Maria Rycker ilmoittaa hänet, aiheettomasti, lapsensa isäksi.

Ensimmäisinä rangaistuksia ovat jakelemassa katoliset nunnat ja papit. Ja seuraavan kiven heittää herra Rycker, joka ampuu Querryn.

Yhden miehen menehtyminen toisen miehen luotiin on pieni tappio paikassa, jossa lepraan kuolee päivässä kymmeniä. Querry haudataan ja taistelu lepran voittamiseksi jatkuu. Epäilemättä oikeudenmukainen johtopäätös amputoitujen, norsutautisten ja typistyneiden keskellä. Tapaus Querry, loppuunkäsitelty.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Aivan ensimmäinen!

Hyvät lukijani ja tähän blogiin satunnaisesti eksyvät. Saanko esitellä: aivan ensimmäinen Iso K. Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Ilmestynyt 1953, kirjailija syntynyt vuonna 1903 Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan täytyy olla hyvin erityinen saadessaan tällaisen kunnian. Ja vaikket ole ikinä Alan Patonista kuullutkaan, saatika mitään mieheltä lukenutkaan [en ollut minäkään!], älä ole huolissasi. Kirja on avausosuuden arvoinen.

Vesipääsky käsittelee aihetta, jota eteläafrikkalaiselta romaanilta ensimmäiseksi odottaa. Rotukysymystä. Mutta kaikkien Nadine Gordimerien ja André Brinkin mahdollinen oppi-isä tekee sen erityisen koskettavasti.

Vesipääsky on inhimillinen tragedia kohtaloonsa sortuvasta miehestä. Kerronnassa riittää kiinnostavuutta, sillä kertojana on arvostetun van Vlaanderin perheen naimaton käly. Hän pistää tuhoutuneen perheen tuskan paperille. Tuhon syy on veljenpoika Pieter, jonka päiväkirjaotteet sekoittuvat tädin testiin.

Pieter itsessään on mystinen, janusmainen hahmo. Pieter on jumalaisen komea afrikaaneri, sotasankari, luutnatti ja rugbymestari. Joka ei siltikään voi päästä rangaistuksetta siveyslain, mustan ja valkoisen seksisuhde, rikkomisesta.

Koskettavinta kirjassa on Pieterin oma taistelu viettejään vastaan. Tie kohti henkilökohtaista romahdusta on vastustamaton. Siitäkin huolimatta, että henkilökohtaista ei ole ilman yhteisöllistä. Pieterin himo on vesipääskyn viimeinen lento myrskypilveen.

Yksilön ja yhteisön lisäksi Patonin kirjassa vastakkain ovat miehet ja naiset.Yhteisön näkökulmasta Pieterin ongelma on sielullinen outous ja liiallinen herkkyys - kaikki sellainen, jota naismaisuudeksi kutsuttiin. Kun vertailukohtana on edellisen sukupolven ja oman isän ehdoton patriarkaalisuus, itsetietoisuus, taipumattomuus ja ehdottomuus, on ristiriita väistämätön. Kun Pieterin teko käy ilmi, suljetaan isän talon etuovi ikiajoiksi ja pojan nimi pyyhitään perheraamatusta. Sen sijaan perheen naiset täti ja käly, surustaan huolimatta, ovat täynnä rakkautta, anteeksiantoa ja raastavia itsesyytöksiä.
Sinun on sanottava pojalleni, että laki tosin pakottaa hänet kärsimään, mutta ettei mikään laki voi kieltää häneltä meidän rakkauttamme...Hänen elämänsä kuuluu Jumalalle...ja niimpä hänen on pidettävä arvossa elämäänsä, eikä hän saa vajota epätoivoon.
Alan Paton itse toimi aktiivisesti rotuerottelua vastaan ja sai toiminnastaan kansainvälistä tunnustusta.

Valaiseva postaus Vesipääskystä Kirsimarian blogissa >>
Ja sitten huomasin, että joku muukin on lukemassa Isoa K:ta >>
Patonin bibliografia ja lisätietoa Apartheidistä 1940-50 -luvun Etelä-Afrikassa
Authors Calendarista >>

Baskimaan bussiromaani

Bernardo Atxagan Yksinäinen on ehdottomasti ollut yksi isoimmista Ison K:n löydöistäni. Baskikirjailijalta on julkaistu sarjassa kaksi muutakin kirjaa, ensimmäisenä oletettava läpimurtoteos Obababoak ja nyt lukemani Tuolla taivaalla.


Tuolla taivaalla on sellainen minieepos, jonka on vaikea uskoa yltävän lähellekään Yksinäisen tuskaista syvyyttä. Aihe on kuitenkin sama tuttu, baskiterrorismi. Ei kai vain tuore ihastukseni Atxaga ole yhden aiheen kirjailija!

Tuolla taivaalla on omalla pikkuruisella tavallaan liikuttava kirjanen. Kolmikymppinen Irene vapautuu neljän vankilavuoden jälkeen täyteen tyhjyyteen:
perhe, ystäväpiiri, jopa itse yhteiskunta - joka oli vain perheen jatke - olivan lapsuudessa olleet hyvä pakopaikka, jonkinlainen pehmeä matto jota pitkin saattoi kulkea huolettomastia, astua jäääkylmälle lattialle...mutta myöhemmin, sitä mukaan kun ihminen kasvoi ja aikuistui, tuo matto alkaa kulua tai purkautua tai vielä pahempaa...esti liikkumasta mihinkään suuntaan.
Kirja kattaa Irenen ensimmäinen vuorokauden vapaudessa ja pelonsekaisen bussimatkan Barcelonasta Bilbaoon. Bussimatkasta tulee raastava, kun Ireneä seuraavat poliisit tai terroristit, jotka kyseenalaistavat entisen vangin vapauden. Ja Yksinäisen jälkeen on valmis löymään suuriakin summia vetoa traagisesta lopusta. Mutta yllätys on suuri kun Bilbaon taivas ei olekaan harmaa vaan pilvien välistä pilkistää!

Tuolla taivaalla on kirja kirjallisuuden lohduttavasta voimasta. Vankilassa sellikaverit Irene, Margarita ja Antonia pitivät lohduttavaa, ja erittäin laadukasta, lukupiiriä. Lähtiessään vankilasta Irene valitsee mukaansa kymmenkunta kirjaa, joista tärkein ovat Stendhalin Punaista ja mustaa ja Emily Dickinsonin runot.
Ruoholla on niin helppoa:
vain olla vihreä
Mutta ei-kasvinkaltaisten ihmisten maailmassa ongelma on se sama, jonka Michelangelo kuvasi freskossaan: edes Jumala ei kykene koskettamaan Aatamia vaan aina väliin mahtuu pienenpieni yksinäisyys.

PS. Isoa K:ta voisi analysoida myös luettelemalla ja pohtimalla, mistä muista kirjoista kirjat kertovat. Ja sitten lukea ne. Jätän tämän tehtävän jollekulle toiselle.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Luojan ja ihmisen töitä

Hyvä John Irving. Kiitos, että pelastit lukukesäni kirjalla Oman elämänsä sankari! Kiitos John, että kirjasi on niin ihanasti vanhanaikainen. Olet kirjoittanut siihen kronologisesti etenevän tarinan, tunne-elämältään uskottavat henkilöhahmot, liikuttavat ihmiskohtalot ja mieleenpainuvat tapahtumapaikat.

Peter Høegin jälkeen tuntui upealta lukea kirjaa, joka on kirjoitettu lukijoille [Høegin kohderyhmää en rupea edes arvailemaan]. Ehkä jaksan sittenkin vetää tämän projektin, ja jäljellä olevat vajaat kaksisataa Isoa K:ta, loppuun.

Mitä tahansa negatiivisiä mielipiteitä olenkin kirjoittanut ensimmäisen huipputriplan jälkeisistä Irvingeistä [erit. Vesimies], perun sen nyt. Oman elämänsä sankari oli Irvingin neljäs kirja ja aivan yhtä hyvä kuin kolme edeltäjäänsä.

Hyvin ymmmärrettävää, että kirjasta on syntynyt menestyselokuva. Ensinnäkin, kirjan kaksi päätapahtumapaikkaa ovat suoraan lavastettavissa. St. Cloud'sin orpokoti ja synnytyssairaala Mainen kukkuloilla ja näkymät sumuisiin laaksoihin. Ocean View:n monilajikkeinen omenatila siideritaloineen lähempänä merta, myös Mainessa.

St. Cloud'sin sairaalassa eetteriaddiktoitunut synnytyslääkäri Wilbur Larch tekee jumalan ja ihmisen töitä, siis synnytyksiä ja abortteja [synnytyslääkäri? Mistäs tämä nyt tuli? Selityksistä löytyy tieto, jonka mukaan Irvingin isoisä toimi aikoinaan samassa ammatissa]. St. Cloudissa syntyy myös kirjan sankari, orpo Homer Wells. St. Cloud'sista Homer päätyy Ocean Viewiin abortoidun Candyn ja tämän poikaystävän Willyn matkassa. Kolmikko rakastaa toisiaan ratkaisemattomalla tavalla. Lojaalisti ja totuutta karttaen.

Teemaltaan Irvingin kirja onkin moraliteettipohdinta ihmisen ja luojan töistä. Oman elämänsä arvoja joutuu pohtimaan kukin kirjan henkilöistä vuorollaan, niin aborttilääkäri Wilbur kuin Candyn kanssa lapsen saava Homerkin. The Cider House Rules - kirjan alkuperäinen nimi - on pienyhteisön sanaton laki ompa sitten kyse poimijaneekereiden nokkimisjärjestyksestä, mustien ja valkoisen suhteista tai Wallyn ja Homerin käyttöoikeutta ihanaan Candyyn.

Ikuisia teemoja, kauniisti kirjoitettuna. Tämän kirjan ääreen kannatti pysähtyä.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Äänekästä hiljaisuutta

Peter Høegin Hiljainen tyttö on äänekäs kirja. Päähenkilö Kasper Kronea on siunattu ilmiömäisellä sävelkorvalla. Kasperin kuudes aisti kuulee sävellajit ja -asteikot, soinnut, teemat, modulaatiot ja jopa kappaleet aina tavatessaan ihmisiä. Niiden avulla on helppo nousta tilannetajun mestariksi.

Tilannetajua Kasper tarvitseekin. Hän on pikku nilkki, tai sittenkin sankariainesta. Kasperin ammatti on klovni, kansainvälisesti tunnettu sellainen. Mutta paradoksaalinen Kasper on sankari lain ulkopuolella. Verot maksamatta, poliisit perässä, vastuunotto omasta elämästä kateissa.

Hiljainen tyttö on toisaalta tyypillinen päähenkilön kasvutarina. Nilkistä sankariksi -kasvukaaren avainhenkilö on pikkutyttö KlaraMaria, jonka Kasper tapaa tarinan alkajaisiksi. Ihme ja kumma: KlaraMarialla ei ole lainkaan sointia. Täydellisen hiljaisuuden tyttö pyytää Kasperilta apua: hänet on siepattu.

Ja jos tähän asti tuntui, että pysyit perässä, huti tuli.
Høeg kirjoitti kirjaa lähes kymmenen vuotta. Siinä ajassa uuteen kirjaan upposi aivan liikaa lastia. Selkeän päähenkilön lisäksi sivuhenkilöitä on vähemmän, mutta vahvoja avainhenkilöitä aivan liikaa. Etenkin kirja on turvoksissa intertekstuaalisia viittauksia, jotka saivat minut totaalisen pyörryksiin. Kasper ei todellakaan ole tyhjäpäinen klovni eikä Høeg sivistymätön kirjailija!

Itse olisin lukiessani tarvinnut rinnalle seliteosan, jossa käydään läpi kaikki nämä intertekstuaaliset vittaukset [jos jollekin kirjallisuustieteen tunnille, tai muuten vaan lukupiiriin, tarvitaan esimerkkiä intertekstuaalisuudesta, tätä parempaa esimerkkiä on vaikea löytää]. Jos esimerkiksi klassinen musiikki sävellajeineen ei ole selkäytimessä, voi voi lukijaa. Voi voi samoin, jos sirkustaiteen-, kulttuuri-, tanskan- ja uskonnonhistorissa on puutteita. Paljon jää ymmärtämättä.

Kaiken tämän lisäksi Hiljaisen tytön tarina on täysin fragmentaalinen. Siis postmoderni [saimpas senkin mukaan!]. Tämä on scifi uppoavasta Kööpenhaminasta rikollisjengeineen? Ja myös dekkari kidutuksineen, murhineen, takaa-ajoineen, piilottelevine nunnineen?

En voi sano ymmärtäneeni Hiljaisesta tytöstä paljoakaan. Mutta ikäväkseni kirja ei myöskään jäänyt vaivaamaan, kutittamaan mieltä - jättänyt jälkiä. Jos en olisi lainannut tätä kirjastosta, voisin heittää sillä vesilintua.

No Høegin hyväksi täytyy sanoa, että kirjan kieli pelasti hieman. Jotain rauhaa, viisautta ja kypsyyttä kaaoksen keskellä.

Kun nyt kerran olen ryhtynyt antamaan Høegeille pisteitä Hiljainen tyttö saa 3. Enkä varmasti lue vähään aikaan niitä yhtään enempää!

PS. Tasapuolisuuden nimissä on pakko muistuttaa, että Hoeg on ihmisenä hieno mies.

Hiljaisen tytöt kirja-arvoteluita Kirsi Pihan lopetetussa Lukipiirissä
ja HS:n Jukka Petäjältä. Minusta kuvaavaa, että vaikka Piha kirjoittaa pitäneensä kirjasta paljon, ei hänellä ole siitä juurikaan sanottavaa sitaatteja lukuun ottamatta.