maanantai 24. tammikuuta 2011

Varsovassa, juutalaisgetton lähellä

Ahdistavaa lukea kirjaa, jonka nimeä ei ymmärrä. Miksi Alku eikä Loppu? Andrzej Szczypiorski käyttää tuttua, mutta ärsyttäväää, tekniikkaa. Nimi avataan vasta viimeisellä sivulla, viimeisessä kappaleessa.

Loppu olisi saattanut olla nimeksi liian ilmeinen. Sillä Alkukin, Szczypiorskin toinen iso K., sisältää tutun aiheen. Juutalaiskohtaloita toisessa maailmansodassa. Tällä kertaa Varsovassa.

Alulle silmiinpistävää on värikäs henkilömosaiikki. Pieni kirja on täytetty kymmenillä elämänkerroilla, joihin sota-aika viiltää "mustan, valottoman ja värittömän kuilun". Tässä siteeraan sinisilmäistä, joskin juutalaista, rouva Irma Seidenmania. Hänet ystäväketju pelastaa getton kynnykseltä.

Onneksi Alku ei ole tavanomainen episodiromaani toisiaan leikkaavine ihmiskohtaloineen. Alun ihmiset ovat sarja hiipuvia fragmentteja. Heistä osalle elämä päättyy gettoon, osa haistaa kuolemantuoksua getton ulkopuolella. Sisällä tai ei-sisällä, kuitenkin vaarallisen lähellä. Kuolema vai menetys -kirjan tärkein kumman kaa -kysymys. Vaikea vastata, surettaako enemmän ainoan ystävänsä ja rakkautensa menettävän Pawelekin kohtalo, vai perheensä kanssa kuolevan Heinion aivan liian lyhyeksi jäävä elämä.

En tiedä [enkä juuri nyt halua googlata], millainen kirjailija Szczypiorski on puolalaisille. Ainakin Puola tuoksuu ja tuntuu tässä kirjassa vahvasti ja ristiriitaisesti. Maa, jonka yli kaikki eurooppalaiset suurvallat kävelivät.

Ja mikä se Alku oli? No lapsi, jonka Israeliin asettuva Josia synnyttää. Ensin hän säikkyy ja kiroaa kohtunsa. Mutta onneksi lopulta tuntuu helpotus.

Ja sitä tunsin minäkin, kun tämä kirja loppui. Kun on lukenut kirjan yhdestä lähihistorian surullisimmasta aiheesta, mutta joka ei tämän kirjailijan kirjoittamana sittenkään enää liikuttanut tarpeeksi.

**

Luin muuten pari viikkoa sitten yhden tylsistyttävän kirjan. Taikalaatikkoa ei olisi ikinä julkaistu Isossa K:ssa, jos kirjailija sen takana ei olisi Günther Grass.

Eikä voi mitenkään olla totta, että Taikalaatikon on kirjoittanut sama kirjailijanero, jonka mielikuvituksesta ovat syntyneet hätkähdyttävä Kampela ja nokkela Peltirumpu. Taikalaatikon takana on väsähtänyt ja aavistuksen katkeroitunut isoisä. Kirjassa lapset yhdestä jos toisestakin avioliitosta muistelevat kaihoisasti Günther-isää, lapsuutta ja perhekuvia tallentaneen Marian Agfa-Boxia.

Lapset ajelehtivat vähän, etsivät paikkaansa pikkaisen ja kritisoivat isäänsä kohtuudella. Sellaisia lapsiahan kaikki haluaisivat. Mutta sellaisia kirjoja ei monikaan jaksa lukea.

Ilmeisesti kirjanen on ennen kaikkea perheystävä, Maria Raman muistomerkki. Suotakoon se hänelle.

Kehoitan pysymään kaukana Taikalaatikosta. Mikäli et ole kuin minä ja päättänyt lukea koko Isoa K:ta. Ja olenkin jo päässyt yli puolenväli, seuraava on numero 213!

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Naturistin Pariisi puhekielellä

Kuolema luotolla, Niin kauas kuin yötä riittää -kirjan jatko-osa vei minut yli sadan vuoden takaiseen Pariisiin. Kirja on vangitseva: synkkä ja ahdistava, mutta hurjissa käänteissään leikkisä, hauska ja mukaansatempaava.

Pariisissa asuu Ferdinard Passagen lasikattojen alla. Ferninard, Clémencen ja Augusten ainokainen, auttaa polion sairastuttamaa äitiään pitsikaupissa, käy koulussa kun käsketään ja yrittää kehitellä uraa liike-elämässä.

Clémence ja Auguste raatavat kuin siat ja puhuvat kuin pirulaiset. Kannustavan kotikasvatuksen vuosituhannella on vanhempien väkivaltainen, negatiivinen ja julma
kasvatusmetodi inhaa luettavaa. Vanhemmat näkevät Ferdinardissa todennäköisen murhaajan, varkaan, laiskurin ja raiskaajan. Parasta ottaa luulot pois pikkupojalta heti paikalla.

Mutta eihän sitä Ferninardia niin helpolla nitistetä. Viha ja epäoikeudenmukaisuus kalvavat sisintä aina vain kamalammin. Ikävät ennustukset toteuttavat itseään, kun poikarukka epäonnistuu työpaikoissaan pahansuopien esimieshen ja hyväksikäytön seurauksena. Ristiriidat räjähtävät liekkeihin isän ja pojan tappelussa, jossa Ferdinard on vähällä tappaa isänsä.
Ferdinardin pelastaa setä suojelusenkeli, Edouard-enonsa, joka järjestää pojalle uuren uran. Ferdinardista tulee keksijä Courtial des Pereiresin apulainen ja luotettu. Yhdessä järjestetään ilmapallolentoja, innostutaan sukeltamislaitteista, huijataan väkijoukkoja ja vararikon edessä paetaan maaseudulle viljelijöiksi. Courtialin vaimon lisäksi tilalle muuttaa myös epämääräinen joukko lapsia, kun duo keksii rahoittaa toimintansa perustamalla Uusi Rotu -sisäoppilaitoksen. Kuvaan sopii, ettei vekaroille opeteta mitään. Heistä kasvaa seudun kauhu, varasteleva lapsijoukkio, joka pitää isännät hengissä.

Huikeita tapahtumankäänteitäkin tärkeämpi syy kirjakolossin synnyttämään ahmintaefektiin [varoitan, niin siinä tulee käymään!] on Louis-Ferdinard Céline kieli. Céline oli ensimmäinen ranskalainen kirjailija, joka sai modernin slangin ja puhekielen kuulostamaan taiteelta. Kirjoittaessaan kirjan 1930-luvulla Céline rikkoi taatusti kaikki yläkulttuuriset kirjallisuuskonventiot.

Célinen henkilöitä kaikkein räävittömintä kieltä käyttää isä-Auguste. Hänen päivittäisissä vihanpuuskissaan ilotulitetaan kaikissa myrkyn väreissä.

Jos kirjallisuudessa yleensä innostutaan idealisoimaan Pariisia ja ranskalaista maaseutua, ei Céline taatusti sorru tähän. Hänen kuvaamansa aikakausi ja miljööt ovat inhottavia ja saastaisia. Kadut ja asunnot löyhkäävät, tilaa ei ole juuri nimeksikään, vessajutuistakin kelpaa kirjoittaa sivutolkulla. Céline ei ole edes realisti vaan perinpohjainen naturalisti.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kehityskertomus, pessimistinen kuvaus ihmisen pyrkimysten turhuudesta. Sellainen tarina, jossa lapsuutta, poikaikää ja nuoruutta ei kehystetä kultakehyksiin.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Kaikki haluaa mustan miehen elämää

Toni Morrison on afro-amerikkalaisen kirjallisuuden professori. Hänen romaaneissaan kirjoitetaan mustan Amerikan historiaa vastavirtaan oppineesti ja hyvin dramaattisesti.

Siksi en väitä ymmärtäneeni Salominen laulun intertekstuaalisuudesta tai kulttuurikannanotoista juuri mitään. Sen sijaan tarina, Deadien sukutarina kolmessa polvessa, vangitsee taianomaisesti. Nettikeskustelussa joku luonnehti tätä kirjaa "elämänsä ikimuistoisimmaksi kirjaksi, jota ei enää ikinä uskalla lukea uudelleen".

Tarinan osallisista, oudonnimisistä neekereistä Macon Deadeista ensimmäinen vapautui orjuudesta ja ammuttiin valkoisella luodilla omalle aidalleen Virginiassa. Toinen rikastui kiinteistökaupalla Michiganissa ja nuorin, Maitomies, vähät välittää.

Miesten liepeillä lymyilee naisia ja satoja tarinoita suhteista, vaelluksista ja pettymyksistä. Ensimmäinen Macon rakasti intiaanivaimoaan Laulaa niin paljon, ettei vaimon kuoltua enää lausunut tämän nimeä. Kakkos-Macon kieltää työväenluokkaiset juurensa ja hylkää afrikkalaisempaan elämäntyyliin viehtyneen, noitataitoisen sisarensa Pilatuksen. Kakkosen Ruth-vaimo kipeytyy rakkaudennälkään ja lohduttaa itseään isänsä haudalla.

Nuorin, Maitomies-Macon, on perheen keskipiste, hemmoteltu keikari, joka alaluokkaistaa rakkaus- ja ihmissuhteensa. Hän kiikkuu elämänkeinussa kiikkerästi. Tappoaikeissa ovat niin oma isä, raivopäinen rakastajatar Hagar kuin anarkistinen paras ystävä Kitara. "Kaikki haluaa mustan miehen elämää", Morrison kirjoittaa.

Kirjan kepeähköä alkuosaa seuraa prologi, jossa Morrisonin teksti iskee lukijan lähes kanveesiin. Se keskittyy Maitomiehen retkeen Virgianiaan. Aluksi on kyse kullasta, mutta myöhemmin matka muuttuu hohdokkaaksi kertomukseksi identiteetin löytämisestä. Aarteen sijasta Maitomies saa lahjaksi eheytyneen sukutarinan.

Virginian ylämaalta, karusta, vedettömästä ja lähes tiettömästä maasta löytyvät sukulaiset ja ykkös-Maconin hautapaikka. Jonka äärelle ammutaan Pilastus. Ja vain odotetaan hetkeä, jolloin siitä tulee myös Maitomiehen hautapaikka.

"sillä nyt hän tiesi...Jos vain heittäytyi ilmaan, sitä pystyi liitämään."

Joka intiaanitaruissa tarkoittaa itsemurhalentoa [lähde: internetin ihmeellinen maailma].

Toni Morrison on se syy, joka sai minut rakastamaan uudelleen kirjallisuutta kuutisen vuotta sitten. Sinisimmät silmät on edelleen suosikkini, mutta Salomonin laulu yltää lähelle.