keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Missä olit kun tornit paloivat?

Parin kuukauden tauon jälkeen onnistuin tempaamaan itseni takaisin tämän harrastuksen pariin. Periksi ei anneta ;).

Luin Don DeLillon Putoavan miehen. Kylmiä ja kolkkoja havaintoja 2000-luvun big bangistä, WTC-tornien sortumisesta. Lähihistorian kirjoittaminen fiktioksi ei useinkaan onnistu. Vaarana on, että etäisyyden puuttuminen tuottaa pikemmin dokumentin kuin kaunokirjallisuutta. Lukijan onneksi DeLillo on kuitenkin sen verran taitava näkijä, että hän osaa tuottaa likeisiinkin aiheisiin uusia näkökulmia.

DeLillo kertoo tapahtumasta, ja sen vaikutuksista, mielentiloina. Keithin ja Liannen ero perutaan, kun palavista torneista pois hortuillut aviomies soittaa entisen vaimonsa ovikelloa. Ihmissuhde lohduttaa, väkisinkin.

Pariskunnan ja heidän Justin-poikansa elämät asettuvat suljettuun piiriin. Lianne oleskelee, toimittaa muutamia kirjoja. Tapaa äitiään, jonka kanssa keskustelee taiteesta. Antaa dementikoille kirjoitusterapiaa. Suositus aihe on "missä olit silloin?". Siihen keskusteluun jokainen haluaa tuoda oman, autenttisen näkemyksensä. Ja Justin kiikaroi lentokoneita Bill Lawtonia peläten.

DeLillon ihmiset ovat hyvin kaurinmäkeläisiä: tokaisevia ja ytimekkäitä. Keskustelua voi tuskin kutsua kommunikoinniksi: ihmisten välillä korostuu vain vieraus ja yhdessäolon kulmikkuus.

Vaikeimmaksi se käy ei-amerikkalaisten ystävien kanssa.
"Olemme kaikki saaneet tarpeeksemme Amerikasta ja amerikkalaisista. Aihe
oksettaa meitä. Amerikasta tulee paskansa keskus, jolla ei ole merkitystä kuin
vaaransa aiheuttajana".
Aika-ajoin ydinperheen väliin tunkeutuu pommi-iskuun kouluttautuva Hammad. Joka näkee Amerikan kolmansin silmin, parhaana tapana kuolla lentokoneessa, torneihin murskautuen.
Ja aina välillä performanssitaitelija pudottautuu hengenvaarallisesti jossain päin Isoa Omenaa.
Keithin pokerikavereista pari jäi palavaan torniin, mutta Keith jatkaa oman elämänsä draamaa Casinoilla. Lianne halusi olla turvassa tässä maailmassa, Keith ei enää ikinä.
PS. Tässä välissä peruin päätökseni välttää toistaiseksi sota-aiheita. Luin Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunnan. En kirjoittanut siitä blogiin, sillä tietokoneeni hajoasi ja nyt seurakunnnan muisto on jo liian kaukana.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Lahiri työntää bengalilaisjuuristot Amerikkaan

Nyt on pakko tyhjentää pää ja ajatukset toisesta maailmansodasta, Ison K:n suosituimmasta aiheesta [?]. Elämänoptimismi voi joutua koetukselle, jos lukee liian pitkässä jonossa Beckeriä, Bochertia, Molinaa.

Halusin jotain tästä maailmasta. Lainasin Tuuren suositteleman Jhumpa Lahirin Tuoreen maan. Pidin siitä paljon enemmän kuin Kaimasta. Lahirin teksti soljui raskaiden aiheiden jälkeen ihanan luontevasti. Tässä kirjassa ihminen kirjoittaa ihmisistä, joilla on tulevaisuus.

Tuoreen maan teema on sama kuin Kaimassa. Bengalilaisperheitä sopeutumassa Amerikkaan. Sinne kunnianhimoiset vanhemmat vievät perheensä paremman elämän toivossa. Oppineisuus on arvossaan, perheiden avain Amerikanelämään on yleensä isän professorius Ivy League-yliopistossa.

Lahirin ensimmäinen siirtolaissukupolvi on sellainen tyypillinen. Maksaa kovan hinnan lasten onnesta kokiessaan itsensä oudokiksi vieraassa maassa.

Lasten juuret työntyvät vieraaseen maahan vanhempia syvemmälle. Kulttuuriristiriitoja ei enää tarvitse ajatella, mutta vanhempien unelmia ei aina täytetä. Poikien eronteot ovat tyttöjä rankempia. Tyttöjen harha-askel päättyy yleensä amerikkalaispuolisoon.

Tuore maa on novellikokoelma. Lyhyet tarinat taitavatkin sopia Lahirille - kuten hengenheimolaiselle Margareth Atwoodille - pidempää tarinaa paremmin.

Novellien keskipisteessä on tytär, lapsuusmuistoineen, ongelmallisine sukulaissuhteineen ja naimatarjouksineen. Nimikertomuksessa Ruma-tytär on jättäytynyt kotiäidiksi menestyvän miehen rinnalle. Hän taantuu kotiäitiyteen, kun leskeksi jäänyt isä rohkaistuu uuteen elämään ja rakkauteen.

Sudha on tytärtyyppi, josta Lahiri kirjoittaa usein. Empaatikko, joka viimeiseen asti yrittää pitää siipiensä suojassa Rahulia, alkoholistiveljeään. Ymmärrys päättyy lähes jännärimäisessa Pelkää hyvyttä -novellissa, kun Sudhan lapsen henki vaarantuu.

Kirjan pisin, ja kehnoin, novelli on kaksiäänen rakkaustarina Hema ja Kaushnik. Sentimentaalisuus ja vaaleanpunaisuus pistää epäilemään, että Lahiri on poiminut sen nuoruuden käsikirjoituksistaan. Tässä tarinassa, kuten Kaimassa, Lahiri innostuu yksityiskohtaisista ruoka-ainekuvauksista. Niitä en jaksa yhtään! Kun ruoka on mielessä, luen mieluummin reseptin.

Vuonna 1967 syntynyt Lahiri on Ison K:n nuorimpia kirjailijoita. Ura on jo komea, sillä hän on kahminut vaikuttavan joukon kirjallisuuspalkintoja ja myyntilistojen kärkisijoja.