tiistai 28. syyskuuta 2010

Lempeä ghettokertomus

Valehtelija-Jaakkoon on vaikea ottaa oikealta tuntuvaa asennetta. Kirja kertoo juutalais-Jakobin [Miksi ihmeessä miehen nimi on suomennettu kirjan nimessä?] ghettotarinan. Lähtökohtaisesti traagista, surullista ja masentavaa.

Jurek Becker on kuitenkin päättänyt kirjoittaa tarinansa kepeästi, lempeästi, jopa vähän sadunomaisesti. Lukeminen ei tee lainkaan kipeää - vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Erikoinen tyylivalinta. Olin hämmentynyt. Lukiessa mietin vain, että koska ghettotodellisuus iskee ja kuinka kovaa.

Kirjan ydintarina sisältää Jakobin ja Jakobin keksityn radion. Jakob salakuulee saksalaisten päämajassa uskomattoman uutisen: venäläisjoukot ovat lähestymässä Berliiniä. Tarina on pakko jakaa kohtalotovereiden kanssa. Siitäpä suosionsa huippua elävä entinen kahvilanpitäjä sepittää tarinan radiostaan, joka alkaa suoltaa toivorikkaita uutisia.

Ghettoasukit saavat taas syitä elää. Syitä rakastua ja rakastaa, perustaa perheitä, unelmoida ruoasta, työstä ja matkustelusta, nauttia heräämisesä. Toivo versoo ghetossa kuin keväinen vilja. Jota uhkaavasta hallasta vain Jakob tietää.

Ja sehän koittaa. Kuolemanleirejä on yhä olemassa. Satu päättyy viime sivuilla Jakobin ja suojattitytär Linan viimeiseen junamatkaan.
Sillä näen vielä puiden varjot, enkä voi nukkua, me matkustamme sinne minne matkustamme.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Pereira, josta kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin kirjassa kertoo Pereira. Tällainen hän on: ikääntyvä, paksumahainen, sydänvaivainen leskimies, joka toimittaa kulttuurisivua Lissabonilaiseen.

Pereira kertoo silmätavaavasta kesästä 1938. Kulttuurisivun päätoimittaja hakee avustajaa kirjoittamaan nekrologeja. Lupaavan toimittajanalun sijaan Pereira tapaa nuoret nationalistiaktivistit Monteiro Rossin ja Martan.

Pariskunta toimittaa Pereiralle muutaman nekrologitekeleen, jotka päätyvät pöytälaatikkoon. Lapseton Pereira kiinnostuu nuorista, alkaa avustaa Monteiro Rossia taloudellisesti ja kohta jo auttaa Rossin värväriserkkua.

Tabucchi antaa Pereiran kertoa, kuinka Lissabanoniin kiinnikasvanut kulttuuritoimittaja vähitellen avaan silmänsä, alkaa nähdä fasistitodellisuuden painolastin, vaihtaa puolta ja päätyy pakolaiseksi Ranskaan. Sitä ennen jännitetään Monteiro Rossin kohtaloa ja sitä, saako Pereira fasistihallinnosta kertovan uutisensa läpi ennakkosensuurista.

Koska en tiennyt kirjasta mitään, luulin aluksi lukevani tylsistyneen vanhapoikaelämän satiiria. Mutta kirja vei mukanaan, kun se paljastuikin poliittiseksi jännäriksi. Omeletteja ja sitruunamehua mässyttelevästä Pereirasta kuoriutui rohkea sankaritoimittaja. Jolla oli painokasta sanottavaa muillekin kuin vaimovainajansa valokuvalle.

Jälkipuheessa Tabucchi kertoi tavanneessa Pereirassa vuonna 1992 henkilön, joka etsi tekijää. Tekijä löytyi Tabucchista, joka kirjoitti tarinan kokoon kahdessa kuukaudessa.