sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Kotiin halusin palata, en kuolla

Huokaan syvään aina, kun aloitan uuden Orhan Pamukin. Neljänteni - Uusi elämä - muistutti minua jälleen, miksi.

Pamuk saattaa olla, Elias Canettin ohella, Ison K:n älykkäin ja sivistynein kirjailija. Hän kuljettaa läpi kirjojensa hengästyttävän määrän uskonnollista, taiteellista ja yhteiskunnallista symbolikkaa, vertauskuvia, jalanjälkiä ja historiallisia kerrostumia. Omatunto soimaa, kun ei jaksa ottaa vastaan ja ajatella sitä kaikkea.

Pamukin kirjoissa toiset kirjat ovat tärkeitä. Myös Uuden elämän tärkein esine on Kirja, joka saa päähenkilö opiskelija-Osmanin näkemään elämänsä täysin erillaisena ja tuntemaan itsensä valituksi. Kirja on vaarallinen, koska sen vuoksi kuollaan ja uhraudutaan, hylätään perhe, koulutus ja ammatti ja lähdetään etsimään Enkeliä ja Maailmaa.

Kirja voisi epäilemättä olla Raamattu, tai Koraani, tai jonkun muun uskonlahkon kantateos. Uuden elämän voi helposti lukea uskonnollisena kritiikkinä tai kertomuksena fanaatikon psykologiasta.

Kirja ei olisi kuitenkaan Osmanille niin tärkeä, ellei hän samalla tutustuisi Cananiin, Kirjalle elämänsä omistaneeseen tyttöön. Canan puolestaan on samoista syistä rakastunut kadonneeseen Mehmetiin. Käynnistyy kolmiodraama, jossa ensin Osaman etsi Canania, sitten Osaman ja Canan yhdessä Mehmetiä, ja lopussa Osman löytää yksin, ja ampuu, Mehmetin.

Murhan motiivi on rakkaus Cananiin, jonka Osman kuitenkin lopullisesti menettää teon seurauksena. Jääräpäisesti Osman ei luovuta, vaan jatkaa Cananin etsimistä vuosikausia.

Pamuk rakastaa ajatusta jakautuneesta, salaperäisestä persoonasta. Kirjan päähenkilöistä kukaan ei ole se, joksi häntä ensin luullaan. Arvot, motiivit ja luonteet muuttuvat useaan otteeseen. Osmanille tulee jopa mahdollisuus alkaa elää Mehmetinä, ja Mehmet on ottanut peitenimekseen Osamanin. Se, jota rakastetaan, ei rakasta toista, sitä, joka tapetaan, myös rakastetaan kuin veljeä.

Ne salaisuudet, joihin minä en koskaan voinut yltää mutta jotka toivoni ja rakkauteni olivat joskun nähneet, olivat tuon äärettömyyden ja pimeyden keskellä, ja minä ajattelin, että syvän yön todellinen kuiskinta, johon minun kaltaiseni ei koskaan ulotu, alkaa muodostua sanoiksi sitä mukaan kuin Cananin rakastama mies kirjoittaa.
Uudessa elämässä ollaan useimmiten matkalla. Junat, linja-autot, matkustajat ja Turkin asemat tulevat lukijalle tutuksi. Liikennevälineet edustavat samanaikaisesti elämää ja kuolemaa, mahdollisuutta ja lopullisuutta. Pamuk kirjoittaa paljon myös elokuvista, joita katsellaan linja-autoissa. Ne ovat väärän elämän heijastuksia, utopioita, joita ei kuitenkaan voi olla ottamatta vakavasti.

Uudessa elämässä kohtasin myös Mustasta kirjasta tutun kolumnistin Celal Salikin. Uusi elämä, joksi Pamuk mielellään nimeää hotelleja ja majataloja, on tällä kertaa turkkilainen karamelli, joka unohtuu amerikkalaistuotteiden vallatessa markkinat. Kirjan voikin lukea antikapitalisena kannanottona ja turkkilaisen kulttuurin puolustuspuheena.

Yllättäen Uuden elämän kirjoittajaksi paljastuu Osmanin Rifki-setä, joka oli ottanut kirjaan lainauksia ja mallia monista aiemmista kirjoista, kuten lastenkirjoista. Enkelin etsinnässä ei ole mitään uniikkia - johan sitä ovat jahdanneet Rilket, Dantet ja Vernet. Huomio, joka saisi uskonnolliset fanaatikot tarttumaan aseisiin.

Tähän olisi toivonut kirjan loppuvan. Olisin voinut inhota ja halveksia murhamiestä ja hurrata sille, että Canan jäi ikuiseksi unelmaksi.

Pamuk päätti kuitenkin kirjoittaa epilogin, jossa Osman on hyvä isä ja aviomies. Joka lähtee viimeiselle linja-automatkalle etsimään Uutta elämää. Ja näkee viimein enkelinsä - aivan toisenlaisen kuin kuvitteli. Ja kuolee sillä odotetulla tavalla.

Kotiin minä halusin palata enkä kuolla, minä en todellakaan, todellakaan halunnut kuolla.
Ja tämäkin kannattaa muistaa:

Olin halunnut tehdä pesäeron muihin, nähdä itseni aivan erityisenä yksilönä, jolla on täysin toinen päämäärä kuin kaikilla muilla. Se on täällä päin anteeksiantamaton rikos.
Tällä kirjalla on varmasti tuhat tulkintaa.

1 kommentti:

  1. Luin kaikki Pamukit peräkanaa heti kun sain langan päästä kiinni. Kesti puolitoista vuotta ennenkuin jaksoin lukuisten yritysten jälkeen lukea romaanin Nimeni on punainen. Nyt tunnen ymmärtäväni Pamukia niin hyvin, että hän tuntuu jo sielunveljeltäni. Vertaus Joycen Odysseukseen voi kuulostaa epärelevantilta, mutta väitän, että Pamuk on yhtä lahjakas kuin Joyce. Molemmat ovat kirjallisia neroja. Odotan enemmän kuin innolla uutta Pamuk-käännöstä. Tuula Kojon käännökset ovat mestarillisia ja olen äärettömän kiitollinen, että
    hän on mahdollistanut tutustumisen Pamukin tuotantoon. Terveisn LT
    Ps. Istambul on avainteos. Kunhan sen lukee aukeavat kaikki salaisuudet.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.