keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Häpeän varjossa, toiseuden jalanjäljissä

Muistan hyvin joulunajan neljä, viisi vuotta sitten. Luin silloin Antonio Muños Molinan Täysikuun. Luokittelin sen ensisijaisesti dekkariksi, ja vastoin tyypillisiä mieltymyksiäni, palasin sen ansiosta vuosikymmenen tauon jälkeen Ison K:n lukijaksi.

Täysikuu oli sujuvasti luettava, selkeä tarina. Siksi on lähes uskomatonta, että saman kirjailijan kynästä lähtee aivan toisenlainen, käsittämättömän koskettava analyysi Euroopan syvistä haavoista.

Sefarad sisältää 17 kuvausta vieraudesta, toiseudesta ja muukalaisuudesta. Siitä, kuinka itsestäänselvä turvallisuudentunne ja kotoisuus voi vaihtua yksinäisyyteen, häpeään ja kodittomuuteen.

Olet tunne juurettomuudesta ja vieraudesta, siitä ettet ole täysin missään, ettei sinussa ole sitä uskoa kuulumisesta johonkin paikkaan, mikä tuntuu olevan muille niin helppoa ja luontevaa...

Tuttuakin tutumpi aihe, joka Molinan käsittelemänä saa uuden näkökulman ja koskettavat sävyt. Molina herättää eloon mikrohistorian, tragediat nimien takaa. Scheherazade, Berghof, Narva, Münzenberg. Hän menee henkilöitään niin lähelle, että hengitys tuntuu jo vasten kasvoja.

Tarinat syttyvät usein hetkestä tai sattumasta, niillä ei ole klassisen tarinan selkeää suuntaa alkuineen, loppuineen ja käännekohtineen. Jotkut tarinoista eivät oikeastaan edes ala. Kuten rodullisesti epäpuhdas tanssiaiskohtaaminen Narvassa, joka jätti katkeransuloisen muiston nuoren upseerin loppuelämään.

Monet Molinan "toisista" ovat juutalaisia. Toiseudun häpeä on kuitenkin universaali kokemus. Tämä toinen voi toki olla juutalainen Wienissä, Prahassa tai melkein missä päin vain Eurooppaa, odottamassa noutajaa matkalaukku pakattuna. Kutsun tullessa hän marssii kuuliaisesti poliisiasemalle ja lähettää lapsensa luistelemaan. Vieras voi olla entinen kommunistiaktivisti, joka kokee saman kohtalon Stalinin Leningradissa. Tai espanjalainen elämäntapapunikki, joka koko ikänsä Neuvostoliitossa eläneenä päätyy päättämään päivänsä oudossa Madridissa. Tai Etelä-Amerikkaan päätyneen natsiupseerin tytär, joka löytää itsensä pakolaisena Euroopasta. Tai bulgarialainen muusikkolahjakkuus, josta tulee katusoittaja johonkin lännen suurkaupungeista. Tai isä, jonka perheidylli murenee elinvuosiin ja lasten irtautumiseen. Tai - keksi itse, se on helppoa!

Kirja muistutti mieleeni, kuinka suuren osa Eurooppaa häpeän muisto on merkinnyt. Juutalaisia on lahdattu keskitysleireille niin Rhodokselta kuin monista Provancen ihastuttavista pikkupungeista. Kuten Argeles-Sur-Meristä, jossa kävin viime kesänä. En myöskään taida vähään aikaan kuunnella Brahmsia. Ja rajattomassakin Euroopassa tuntuu se kammo, joka yhdistyy rajoihin ja rajatarkistuksiin.

Sefaradin kaltaiset humaanit mestariteokset ovat niitä, joista palkitaan Nobelilla. Tuntuu hienolta, että Sefaradin jälkeen Iso K. julkaisi toisen loistoteoksen samasta aiheesta, Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä.

Kirjailijana Molina on nerokas tyylitaituri. Jos äsken soimasin Pamukia sisäkkäistarinoista ja teknisestä kikkailusta, Molinan kohdalla luonnehdinta on pelkäksi ansioksi. Molina sekoittaa faktaa ja fiktiota, vaihtaa kertojanäkökulmaa ja tuo mukaan koko kirjan läpäiseviä sisäkkäistarinoita. Niistä keskeisin - ja liikuttavin - on Frans Kafkan ja Milena Jesenskan rakkaustarina, pääasiassa kirjekyyhkyjen välityksellä käyty. Molemmat kuolivat keskitysleirillä, mutta jättivät jälkensä maailmanhistoriaan.

Molinan tekniikkaa analysoi minua etevämmin kirjallisuustutkija ja kriitikko Päivi Kosonen >>


PS. Sefarad on kuningaspari Ferdinandin ja Isabellan 1400-luvun lopulla Espanjasta karkottamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Tapahtuipa eräänä kesänä puuvillapellolla

Ison K:n julkaisuluetteloa selatessani olen aavistellut, että pahiten pitkästyn lukiessani Solzenitsynia ja Kemalia. Kummankin olen ajatellut päätyneet sarjaan ideologisin, ei kirjallisin ansioin.

Solzenitsynit ovat saaneet toistaiseksi pysyä kirjaston hyllyllä, mutta nyt luin ensimmäisen Yashar Kemalin, Kuolemattoman ruohon.


Niinhän siinä kävi, että nautin kirjasta enemmän kuin edellisestä turkkilaisesta, Pamukin Musta kirjasta.

Kuolematon ruoho tutustutti anatolialaiseen Yalakin kylään. Joka kesä kyläläiset laskeutuvat alas Taurus-vuorelta laaksoon, porottavan aurinkon alle Tsukurovaan puuvillaa poimimaan. Luulin lukevani tarinaa maalaiselämästä ennen maailmasotia. Kunnes taivaanlaen pyyhkäisevät sotilaskoneet ja ymmärrän maailmojen eron.

Kemal kertoo siitä, minkä tuntee. Omasta kotimaakunnastaan. Kirjailijan äänessä on välillä patriotismia, välillä huvittuneisuutta kun puuvillakesän tapahtumia kuvataan parinkymmenen kyläläisen näkökulmasta. Kyläläiset ovat kyräileviä, kateellisia, taikauskoisia, valehtelevia ja niljakkaita - mutta silti tunteellisia ja katuvaisia. Köyhiä ja suurin osa lukutaidottomia, mutta haaveiltaan kovin tutunoloisia.

Ääneen pääsevät äitinsä kylään jättänyt pitkulainen Ali, Memedik, joka muhtar Seferkin sijaan surmasi Sekvek bein, Alin pyhyyden menettävä, itsemurhaan päätyvä veli Tabas. Kemal ei unohta nuorimpia eikä avuttomimpia. Oman, ihastuttavan äänensä saavan Alin lapsen Hasan ja Ummahan sekä kylään jätetty äitivanhus Meryemdzen.


Draamaa ei kirjasta puutu. Nuoret rakastuvat palavasti ja kateus kypsyy silmittömäksi raivoksi. Dramaattisimmat juonenkäänteet maalaavat luonnonvoimat, jotka armossaan tai armottomuudessaan ovat tasapuolisia kaikille.


Erikoista kirjassa on rakenne: lukuisia episodilukuja, jotka alkavat tiivistelmällä! Tyypillistä Kemalille?

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin kirjoitus

Välillä ihmettelen, miksi varsinkin uusimmat Isot K:t ovat niin opusmaisia? Fonttia suurentamalla saa tarinan helposti venytetty paksumpiinkin kansiin.

Orhan Pamukin Mustasta kirjasta ei ole taitettu sisältöään painavampaa. Päinvastoin. Kuusisataasivuinen romaani on viipaloitu kahteen osaan, mutta ainesta siinä olisi pariin romaaniin ja useampaan novelliin.

Minusta Musta kirja oli turkkilaista mosaiikkia. Yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea. Lukemisesta tuli tukalaa kun monipolviset sisäkkäistarinat jatkuivat ja jatkuivat.


Kerrompa hieman tarkemmin.

Musta kirja alkaa kepeästi, helppolukuisasti [Tätä ehdin jo ihmetellä ystävillenikin, ei yhtään pamukmaista!]. Parisataa sivua serkusten Galipin ja Rüyan arkista avioelämää hassunkuristen sukulaisten keskellä. Suhteen historian kelausta, kotoisia yksityiskohtia pähkinänsyönnistä dekkarinlukuun.

Onnen yllä leijuu kuitenkin vaimon, Rüyan, outo levottomuus. Kummallista on myös Galipin fanisuhde Celâl-serkkuun, anarkistiseen päivälehden kolumnistiin.

Jo alussa henkilöiden minuus hämärtyy. Jakaantuneeseen identiteettiin päästään kiinni toden teolla, kun Rüya katoaa. Kirjoitetaan turkkilaista dekkaria, kun Galip jäljittää vaimoa ja serkkua, joiden uskoo lyöttäytyneen yhteen. Galip ensin asettuu, ja vähitellen omaksuu, Celâlin asuntoon, työhön ja identiteettiin. Syntyy uusi Galip, joka on Rüya+Celâl+Galip.

Eikä tässä aivan kaikki. Kakkososassa joka toinen luku on Celâlin kolumni. Vällillä sen on kirjoittanut kolumnisti itse, loppua kohti edetessä kirjoittaja on yhä useammin Galip. Osa kolumneista tuo lisäelementtejä kirjan tarinaan tai henkilöihin, osa vain tuntuu kertovan turkkilaisuuden historiasta ja yhteiskunnallisesta ongelmista. Tutuksi tulivat etenkin Mevlana, persialainen mystikkorunoilija sekä hurufismi, islamin kabbalistinen oppisuunta, jossa tulkitaan kasvojen merkkejä.

Loistavaakin löytyi: Pamukin täysin yllättävät tyylilajinvaihdokset olivat mestariluokkaa. Kuten se, että jo aivan kyllätyneenä tähän runsaudensarveen kirjan viimeiset luvut mykistivät vakavuudellaan.


Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.