maanantai 5. huhtikuuta 2010

Meditaatio metsästäjän mieleen

James Dickey. Kohti valkeaa merta.

Sota sotilaan näkökulmasta. Niitä aiheita, jotka kiinnostavat minua kaikkein vähiten. Varsinkaan punaniskaisen jenkkisotilaan tarina toisesta maailmansodasta. Mitä emme jo tästä ole lukeneet, kuulleet ja katselleet!


Mutta toisin kävi. Sodasta voi kirjoittaa kauniisti, vaikuttavasti ja runollisesti. Sodasta voi kirjoittaa yhden ihmisen näkökulmasta [ei mitenkään erityisen omaperäinen näkökulma sinällään] ihan erityisellä, koskettavalla tavalla.

James Dickeyn Kohti valkeaa merta -kirjan päähenkilö on ampuja. En tiedä, mikä on oikea "ammattinimike", mutta tämä sotilas ampuu japanilaislentokoneita hävittäjästä. Tämä Muldrow on sekava tapaus, outo tyyppi. Vähäpuheinen, ihmissuhdetaidoton erakko, joka normaalielämässä asuu isänsä kanssa Alaskassa. Nauttii lumesta, kylmästä ja selviytymisestä.

Selviytymisestä kirjassa onkin kysymys. Aivan kirjan alussa Muldrown kone ammutaan alas ja päähenkilö tipahtaa laskuvarjolla johonkin Tokion nostureista. Alkaa selviytymistarina matkasta läpi Hokkaidon saaren aina Honshuun asti.

Kirjan lukeminen pelottaa. Lukija hyppää loistavan strategin matkaan, jonka päänuppi tikittää kuin taktinen aikapommi. Uhkarohkeat ratkaisut ja nerokkaat siirtymät hurmaavat lukijan, ei voi mitään.

Myötätunto on ikävää siksi, ettei Dickeyn sotilas ole mikään jalo sankari. Muldrow on eläin, ihmissusi. Paitsi älyyn, selviytyminen perustuu eläimen vaistoon ja vainuun. Muldrow saa voimaa näyistä ja näädästä itsessään. Hän uneksii metsärajaa ohittavasta karibulaumasta ja vaanivasta näädästä ylälehmustossa. Hän nylkii, syö ja käyttää ihmistä kuin petoeläintä. Peurat valaisevat taivaita ja lopussa miesparka löytää linnun itsestään.

Tämä kirja on se näky, jota nimitetään esteettisesti elämykseksi. Kun näet jotain kammottavaa, mutta samalla niin mykistävän kaunista, ettet voi irrottautua. Kunnes olet lukenut loppuun. Ja olet hyvin, hyvin hämilläsi kaikista sekavista tunteista.

Kohti valkeaa merta on meditaatio metsästäjän mieleen. Helmi, aarre, timantti. Kerrankin pystyn itse käyttämään näitä käsitteitä ilman ironiaa.
Mutta kylmä ja lumi palasivat. Tuuli pöllytti hiutaleita, ja
minä tiesin että olin saanut sen omakseni. Minä olin siinä ja osa sitä. Minä sulauduin täydellisesti siihen. Ja tästä lähtien minä tulen olemaan siinä
kaikkialla. Te voitte kuulla ääneni juuri kuten kuulette sen nyt. Kaikkialla
siinä, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, heti kun minä suljen silmäni.

3 kommenttia:

  1. sait minut ehdottomasti kiinnostumaan. erityisesti tuolla viimeisellä lauseella =D

    VastaaPoista
  2. Tämä kommentti tulee nyt hirveän myöhään kun löysin blogisi nyt: olethan lukenyt dickeyn huikean 'syvän joen'? Tämä jää siitä mielestäni kauas. On myös eettisesti erittäin haastava romaani. Nihilistisen moraaliton (tai siten psykologisesti tosi!) ja samalla elegisen kaunis. Se siis on keltaisessa...

    VastaaPoista
  3. Tosiaan: kun lukee Kohti valkeaa merta, kannattaa lukita moralisti itsessään kellariin. Kommentoit osuvasti tätä ristiriitaista kirjaa!

    Syvää jokea en ole lukenut. Jos siinä on Dickeyn huima kieli yhdistettynä vielä johonkin parempaan, niin täytyy olla vaikuttava kirja.

    VastaaPoista

Keltaiset kiitokset kommentistasi.