maanantai 26. huhtikuuta 2010

Liian omituista puhetta

Onko Saul Bellow Ison K:n arvoinen kynäilijä? Kannattaako sarjassa julkaista huipputeosten - Herzogin ja Dekaanin joulukuun - lisäksi koko epätasainen tuotanto?

Osa Belloweista odottaa vielä tutustumista, mutta lukemistani en hahmota julkaisukriteereitä ainakaan Bellarosalle, enkä nyt lukemalleni Varkaudelle.

Varkaus on pikkuinen ja pikkusieluinen, yhden päähenkilön ympärille rakennettu tarina. Päähenkilö Clara Velde kasvattaa kolmea tytärtään ja on sopeutunut elelemään neljännen aviomiehensä kanssa. Clara on uranainen. Viehättävä, mutta isopäinen - muutenkin ulkonäöltään ja asenteiltaan erittäin seikkaperäisesti kuvattu.

Claran elämää järkyttää itävaltalainen au pair -tyttö, jonka haitilainen [epämääräinen pikkunilkki] poikaystävä varastaa emännän rubiinisormuksen. Rubiinisormus on Claran säilyttämä kihlasormus elämänsä rakkaudelta, Ithieliltä, ja siten symbolisesti korvaamaton. Clara roikkuu sormuksessa ja Ithelissä. Sekä henkisesti au pair-tytössä, jonka elämää hän yrittää järjestellä suunnittelemilleen raiteille.

Bellowin kirja on lähes pelkkää dialogia Claran, ex-mies Ithielin ja Claran parhaan ystävättären Lauran välillä. Äänessä on enimmäkseen itsekeskeinen Clara, muut toimivat enemmän korvina tai kommentoijina.

Kirjailija Bellow ihastelee ajoittain jopa itse kirjoittamaansa dialogia. Se on hänestä hurmaavan äyllistä, nokkelaa ja johdonmukaista. Mutta minusta latteaa ja keinotekoista. Sellaista puhetta, jossa seisahtaneesta, epätyydyttävästä elämästä verbalisoidaan jännittävää ja vaiherikasta.

Kirjan dialogi ei ole puhuttua vaan kirjoitettua. Sanat ja sanajärjestykset ovat eriskummallisen koukeroisia ja omituisia. Esimerkiksi

Minusta tuntui, että Ithiel saattaisi olla lepopiste. Tai minä hänelle. Mutta se oli yksinkertaisesti älytöntä. Minulla on lepoa vastustava luonne. Minussa taitaa olla liiaksi perusepäsointua.
Kuka muu kuin Clara puhuu: "Olemme toistemme lepopiste, mutta luonteeltani olen vastustava perusepäsointu". Mahtoikohan suomentaja pitää tästä työtehtävästä?

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Inspiraation lähde

Vikor Pelevin kirja Generation P - vuodelta 1999 - kertoo venäläisen mainosbisneksen alkuajoista. Satunnaisesti alalle ajautuneet copyt, creatorit, ad:t jne. venäläistävät kansainvälisiä brändejä, käsikirjoittavat ja kääntävät videoita ja mainoksia sekä käyttävät runsaasti aikaa - etenkin - sloganeiden ideoimiseen.

Länsimaisesta businesslogiikasta poiketen elämäntapa vaatii extreme-tason rohkeutta ja kokeilunhalua. Nautitaan ennakkoluulottomasti raakaa viinaa, kokaiinia, heroiinia ja tarpeen tullen kärpässieniä tai vastaavia luonnontuotteita. Tarvitaan suhteita, rahaa ja verkostoja. Niitähän löytyy, vaikka suhteillä on tendenssi likvidoitua - hengeltään tai omaisuudeltaan. Voi sitä venäläistä yhteiskuntaa!

Parasta kirjassa on absurdin ja sattumuksellinen venäläisyhteiskunnan kuvaus. Mukana on koko joukko oikean elämän henkilöitä tunnetuista kirjailijoista poliitikkoihin ja uusrikkaisiin. Tämä on sitä fition ja faktan sekoitusta [olikohan tällä genrellä joku nimi?]. Tulee mieleen Daniil Harmsin Sattumuksia [häntä ei ole päästetty Isoon K:hon, ilmeisesti liian "iäkäs"] - ja sen piikikkään oivaltava yhteiskunnallinen havainnointi.

Oletettavasti kävi jo selväksi, että kirja ei minua sytyttänyt. Eniten pitkästyin pitkiin käsikirjoituksiin ja käsittämättömiin sloganeihin. Pari tarjolle

Pari luuta ei piisaa lamnetiksi.

Keväisessä metsikössä koivun Spritea siemailen.

Ei laaksoa, ei kuk-kolaa. Sprite- Nekola Nikolalle.

Siis mitä? Nyt loppui lukijalta kulttuurinen kompetenssi.


PS. Kirjassa oli myös keskushenkilö, Vavilen Tatarski, jonka urakehityksestä kirja itse asiassa kertoo.

PPS. Viktor Pelevin insproi minua. Avasin uuden portletin "Näitä kirjoja en haluaisi Isoon K:hon".

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Meditaatio metsästäjän mieleen

James Dickey. Kohti valkeaa merta.

Sota sotilaan näkökulmasta. Niitä aiheita, jotka kiinnostavat minua kaikkein vähiten. Varsinkaan punaniskaisen jenkkisotilaan tarina toisesta maailmansodasta. Mitä emme jo tästä ole lukeneet, kuulleet ja katselleet!


Mutta toisin kävi. Sodasta voi kirjoittaa kauniisti, vaikuttavasti ja runollisesti. Sodasta voi kirjoittaa yhden ihmisen näkökulmasta [ei mitenkään erityisen omaperäinen näkökulma sinällään] ihan erityisellä, koskettavalla tavalla.

James Dickeyn Kohti valkeaa merta -kirjan päähenkilö on ampuja. En tiedä, mikä on oikea "ammattinimike", mutta tämä sotilas ampuu japanilaislentokoneita hävittäjästä. Tämä Muldrow on sekava tapaus, outo tyyppi. Vähäpuheinen, ihmissuhdetaidoton erakko, joka normaalielämässä asuu isänsä kanssa Alaskassa. Nauttii lumesta, kylmästä ja selviytymisestä.

Selviytymisestä kirjassa onkin kysymys. Aivan kirjan alussa Muldrown kone ammutaan alas ja päähenkilö tipahtaa laskuvarjolla johonkin Tokion nostureista. Alkaa selviytymistarina matkasta läpi Hokkaidon saaren aina Honshuun asti.

Kirjan lukeminen pelottaa. Lukija hyppää loistavan strategin matkaan, jonka päänuppi tikittää kuin taktinen aikapommi. Uhkarohkeat ratkaisut ja nerokkaat siirtymät hurmaavat lukijan, ei voi mitään.

Myötätunto on ikävää siksi, ettei Dickeyn sotilas ole mikään jalo sankari. Muldrow on eläin, ihmissusi. Paitsi älyyn, selviytyminen perustuu eläimen vaistoon ja vainuun. Muldrow saa voimaa näyistä ja näädästä itsessään. Hän uneksii metsärajaa ohittavasta karibulaumasta ja vaanivasta näädästä ylälehmustossa. Hän nylkii, syö ja käyttää ihmistä kuin petoeläintä. Peurat valaisevat taivaita ja lopussa miesparka löytää linnun itsestään.

Tämä kirja on se näky, jota nimitetään esteettisesti elämykseksi. Kun näet jotain kammottavaa, mutta samalla niin mykistävän kaunista, ettet voi irrottautua. Kunnes olet lukenut loppuun. Ja olet hyvin, hyvin hämilläsi kaikista sekavista tunteista.

Kohti valkeaa merta on meditaatio metsästäjän mieleen. Helmi, aarre, timantti. Kerrankin pystyn itse käyttämään näitä käsitteitä ilman ironiaa.
Mutta kylmä ja lumi palasivat. Tuuli pöllytti hiutaleita, ja
minä tiesin että olin saanut sen omakseni. Minä olin siinä ja osa sitä. Minä sulauduin täydellisesti siihen. Ja tästä lähtien minä tulen olemaan siinä
kaikkialla. Te voitte kuulla ääneni juuri kuten kuulette sen nyt. Kaikkialla
siinä, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, heti kun minä suljen silmäni.