lauantai 30. tammikuuta 2010

Sinunkin joululahjasi 2009?

Keski-Euroopan kiertomatka jatkuu. Monen suomalaisen [pohjoismaalaisen?] tavoin sain joululahjaksi nobelilla 2009 palkitun Herta Müllerin.

Ihminen on iso fasaani -kirjasta huokuu sama suruisan kurja Itä-Eurooppa kuin Stancun Costadinasta. Vuosikymmeniä on tosin kulunut. Kylissäkin asuvilla ihmisillä on jääkaapit ja televisiot.

Ehkä ihminen on astunut askeleen eteenpäin, kun puhuminen on ohittanut löymisen tavallisimpana kommunikaatiomuotona.

Silti alistamisen, varastamisen ja nöyrtymisen hetkiä riittää. Etenkin kirjan päähenkilö Windischin kaltaisille, jotka odottavat passia päästäkseen pois Ceausescun Romaniasta.

On vaivatonta hypätä Windischin housuihin ja ymmärtää, miltä tuntuu katsella passilla palkittuja kylälaisia myymässä pois kalusteitaan ja riisumassa verhoja ikkunoista. Kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään? Lähettäisikö oman tyttärensä papin ja miliisin seksileluksi, jos passinsaanti ei muuten onnistu? Entä jos olisi tytär, menisikö ja kaunistautuisi mahdollisimman viehättäväksi? Tai jos olisi äiti, pitäisikö tätä kaikkea aivan luonnollisena, koska itsekin toimi samoin päästäkseen työleiriltä Neuvostoliitosta?

Vaikka tarina on sydäntäsärkevä, kaikkein koskettavinta tässä kirjassa on kieli. Müller 110 sivua ovat ihaninta proosarunoutta, jota pitkään aikaan olen lukenut. Kirjaa ei edes tarvitse lukea, lyhyet virkkeet voi katsoa läpi. Ne sitovat ajatukset ja havainnot mielen kartastoksi. Sitä seuratessa kietoutuu lumouteen.

Kuvittelen, että tämän voi osoittaa kopioimalla tähän pari virkettä summamutikassa miltä tahansa sivulta. Lainaan sivulta 49 - siitä mihin katseeni ensin osuu - nelisen upeaa virkettä.

Hänen poskessaan on punainen läikkä. Se on Windischin käden läikkä. Se on
teehöyryn läikkä. Se on Kronerin muorin kuolemanläikkä.


Ja tämä tarkoituksella


Windisch vetää ruohonkortta hampaiden välistä. Ruohonkorsi on kylmä. Hänen
ikenensä ovat kylmät. Windisch pitää taivasta suussaan. Tuulta ja yötaivasta.
Ruohonkorsi katkeaa hänen hampaidensa välillä

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Pieni kirja nälästä ja väkivallasta

Luin Romanian Ilmari Kiannon, Zaharia Stancun, Costadinan.

Pieni kirja kurjuudesta, nälästä, väkivallasta sekä sinnikkäästä ja kiittämättömästä kasvattitytöstä Costadinasta.

Kirjan pääosassa on maatyöläisperhe sukulaisineen. Perheen ja suvun kokoonpano vaihtelee tilanteen mukaan. Sivuilla vilisee otto- ja äpärälapsia sekä uusia miehiä ja vaimoja.

Kirjan ihmisille pienikin pala maata on omaisuus. Henkivakuutus. Siitä nimihenkilö, Costadina, taistelee. Hän on mieleenpainuva persoona: kavala, katala ja periksiantamaton sisupussi. Costadinan vankkumatonta vaatimusta omasta maapalasta siivittää aviomies, joka kirkastaa Costadinalle tavoitetta nyrkein ja iskuin. Etuhampaatkin siinä projektissa irtoavat.

Hakkaamista, kynsimistä, mäiskimistä, ruhjomista ei kirjasta puutu. Se on kieltä tehokkaampi tapa kommunikoida ja pistää naiset ruotuun [kynsii ne naiset tosin toisiaankin]. Naiset vastaavat väkivaltaan kielen kirouksin - ja todella luovasti niitä kirjassa käytetään!

Ja sitten ryypätään. Viina käy lääkkeeksi sairauteen, masennukseen, viluun, suruun ja ankeuteen. Tasa-arvo vallitsee viinapiirissä, sillä sitä nauttivat - ja siihen kuolevat - niin lapset kuin bajarit.

En pystynyt nauttimaan Costadinasta kirjallisuutena. Enemmän pidin sitä antropologisena katsauksena eurooppalaisesta maatalousyhteiskunnasta. Ja jos jossain on päästy eteenpäin, tasa-arvossa!

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Paras Yksinäinen, jonka olen lukenut!

Kuinka monta kirjaa nimeltä Yksinäinen on kirjoitettu? Minua harmittaa, että Bernando Atxaga nimesi kirjansa näin mielikuvituksettomasti. Arkinen nimi ei anna pienintäkään vihjettä kirjan ainutlaatuisuudesta ja järisyttävyydestä.


Jo kolmannen kerran tänä jouluna päädyin lukemaan taistelusta [edelliset Marssi ja Herra Theodor Mundstock]. Yksinäinen tutustuttaa lukijan entiseen ETA-aktivistiin, jota kutsutaan nimellä Carlos. Carlos istui monien muiden baskiaktivistien tapaan Espanjan fasismikaudella vankilassa ja vapautettiin yleisen armahduksen yhteydessä.

Barcelonan liepeillä entisten taistelutovereidensa kanssa hotellia pitävä Carlos tekee - hetkellisestä päähänpistosta - viimeisen ystävänpalveluksensa järjestölle. Hän piilottaa etsintäkuulutetun terroristiduon Jonen ja Jonen leipomonsa kellariin.

Pikku palveluksesta solmiutuu trillerimäinen tragedia. Poliisi päätyy etsintäkuulutettujen jäljille ja saartorengas kiristyy. Valhe seuraa toista, virheratkaisu seuraavaa. Carloksen epätoivo kasvaa, pakokauhu hiipii lähemmäksi.

Samanaikaisesti Barcelonassa juhlitaan jalkapallon MM-kisoja. Hotelliin on majoittunut Puolan jalkapallojoukkue mukanaan tulkki Danuta, joka paljastuu yllättäen poliisin vasikaksi.

Atxaga inhimillistää psykologisella kerronnallaan ex-terroristin äärimmilleen. Lukija vetäistään Carlosin sekasortoiseen, moniääniseen sisäiseen maailmaan. Hän itse yrittää kurkottaa kohti seesteistä tulevaisuutta, jonka pitää pilkkanaanvastaääni Rotta [siis sama dialogi kuin Herra Theodor Mundstockin ja varjon välillä]. Mutta Carlos on todella sekaisin. Kallon sisällä keskustelevat myös entinen aktivistijohtaja, Carlosin aatteellinen isä Sabino sekä järjestön mielisairaalaan sulkema veli Kropotky. Henkilökuva repalaisesta, traagisesta, mutta sydämeltään hyvää tarkoittavasta ihmispolosta on valmis.

Mitä pidemmälle kertomus etenee, sitä lähemmäs Pelon maata Carlos etenee. Atxagan juonikuvio on niin mestarillinen, että aivan viimeisille sivuille asti kaikki vaihtoehtoiset loput ovat mahdollisia. Ajatuksissani taistelivat vimmastusti toive onnellisesta lopusta ja kauhea kysymys siitä, kuka lopussa kärsii.

Ennen viimeistä kahtakymnentä sivua Yksinäinen oli erinomainen kirja, mutta loppu teki siitä huikean. En kerro kirjan loppua, kehoitan lukemaan. Jos kestät tuskaa, ja painostavia ajatuksia, lue Yksinäinen.

Luulen, että minulle yhden yöunen lykkäminen ei tämän kirjan kohdalla riittänyt. Nytkin, kun luen uudestaa viimeisiä sivuja, vapisen ja kyyneleet nousevat silmiin väkisin.


"Meidän on aina oltava valppaina, emme voi sallia itsellemme hetkenkään lepoa.
Jonain päivänä meren aalto kuljettaa meidät jonnekin, ja hetken päästä tulee
toinen aalto ja muuttaa taas elämämme suunnan."

lauantai 9. tammikuuta 2010

Naistenmies ja veitikka galleristi Ferrer

Minä lähden on ranskalainen veijariromaani. En pidä niistä yhtään. Viimeksi olen lukenut oma-aloitteisesti Grassia kaauuaan sitten. Isossa K:ssa olen joutunut lukemaan yhden Høegin ja yhden Tabuccin [ja puistattaa jo etukäteen, että niitä on monta jäljellä].

Jean Echenoz. Minä lähden.
Taas ennakkoluulojani koeteltiin. Minän lähteminen toimikin kuten veijariromaanin kuuluu. Itsekäs ja omahyväinen sankari onkin symppis tyyppi. Yllättävistä ja absurdeista tapahtumakäänteistä muotoutuu kelpo kertomus. Ja kaikkein tärkeintä: kirjan seurassa viihtyi.

Minä lähden on ensisijassa omaperäinen ja helposti seurattava tarina - ei taidokasta kerrontaa tai kirjallisia kokeiluja. Päivänä eräänä päähenkilö Félix Ferrer jättää vaimonsa, omakotitalonsa ja rutiininsa.

Herra Ferrer on - tyyliin sopivasti - kehnonlaisesti muutamalla modernistilla sinnittelevä galleristi. Jolla kerrankin lykästää. Hän saa työntekijältään Delahayelta vihiä jäämerellä haaksirikkoutuneesta aluksesta, jonka lasturuumassa on arvokas kokoelma alkuperäiskansojen taidetta.

Eikun matkaan jääämerelle. Merimatka hyisine etsintäretkineen on kuvattu eloisasti. Varsinkin etsintä ja oleskelu Pohjois-Kanadan eskimoalueella [meniköhän oikein?] saa lukijankin veren jäätymään.

Ja jotta kaikki ei menisi liian hyvin, Ferrerin Ranskaan kuljettama aarre varastetaan. Ja kukapa paljastuu varkaaksi. Delahay, jonka valehautajaisiakin jo ehdittiin viettää aiemmin kertomuksessa.

Kirjan kirjoittaja Jean Echenoz uhraa monta sivua Ferrerin naissuhteille. Herrasta tehdään varsinainen gasanova, mutta henkilökohtaisesti en valitettavasti astinut tästä herrasta mitään lankeamisen arvoista.

Melkeinpä hauskinta kirjassa oli maantiede. Siinä seikkailtiin alueilla, joissa itsekin olen viime vuosina matkustellut. No, Pohjois-Kanadassa ei ole tullut käytyä [eikä ehkä tulekaan]. Mutta sen sijaan vähemmän eksoottisisssa kirjan kulisseissa: Pariisissa, San Sebastianissa ja Ranskan baskialueella.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Hyvästi varjoni Mon

Lainasin Herra Theodor Mundstockin säälistä. Vuonna 1970 käännetty kirja näytti juuri painosta tulleelta. Olikohan sitä koskaan lainannut kukaan muu kuin minä?

Lisäepäilyksiä herätti kirjan alkuperä. Melko monet Ison K:n itäeurooppalaisista kirjailijoista näyttävät päätyneen sarjaan enemmän poliittisista kuin kirjallisista syistä.

Erehdyin. Ja sain lukea tällä joululomalla jo kolmannen hienon, erikoisen kirjan.

Herra Mundstock asui vuonna 1942 miehitetyssä Prahassa. Ja tästä aavistattekin loput: kirja on väistämättä kamala.

Juutalainen Mundstock, kuten useimmat hänen tuttavistaan, elää toden, kauhun ja harhan välitilassa. Hänen tärkeimmät puhekumppaninsa ovat varjo, jota hän nimittää Moniksi sekä Herran kanssa asuva lemmikkikana. Mundstock ei pääse eroon julmasta Monista, natsivaltaa symboloivasta ikuisesta seuralaisesta. Mundstockin ja Monin välinen dialogi on kirjoitettu taitavasti. Jokaista repliikkiä seuraa Monin paremmin tietävä, karmaiseva vastarepliikki. Yksinäisyyttä ei enää ole, edes ajatuksissa.


Lemmikkikana kuolee. Ystävät katoavat, kun heidät vuorollaan kutsutaan Tereziaan. Mundstock odottaa kutsua kauemmin kuin monet muut. Siitä kirja itse asiassa kertookin kaikken eniten: julmasta odotuksesta.


Odotellessaan Mundstock lakaisee katuja, yrittää sulautua väkijoukkoihin, ennustaa korteista parempaa elämää, yrittää huolehtia ystäväperheen nuorimmaisesta, jumaloimastaan Simonista.

Vaikuttavimmassa sisäkkäiskertomuksessa Mundstock elää entisen työnantajansa kohtaloa keskitysleirillä. Hän suunnittelee selviytymiskeinot junamatkalle, rakentaa kotiinsa parakin ja yrittää itsemurhaa kaasuhellalla.

Kirjan kannessa on kuusisakarainen tähti ja risti. Jo se kertoo, ettei kertomus pääty onnenkyyneliin. Viimein keskitysleirikutsun saanut Mundstock ei selviydy edes juna-asemalle. Hän ei sittenkään osannut huolehtia itsestään, puhumattakaan Simonista, joka oli nuosemassa samaan junaan.