keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Missä olit kun tornit paloivat?

Parin kuukauden tauon jälkeen onnistuin tempaamaan itseni takaisin tämän harrastuksen pariin. Periksi ei anneta ;).

Luin Don DeLillon Putoavan miehen. Kylmiä ja kolkkoja havaintoja 2000-luvun big bangistä, WTC-tornien sortumisesta. Lähihistorian kirjoittaminen fiktioksi ei useinkaan onnistu. Vaarana on, että etäisyyden puuttuminen tuottaa pikemmin dokumentin kuin kaunokirjallisuutta. Lukijan onneksi DeLillo on kuitenkin sen verran taitava näkijä, että hän osaa tuottaa likeisiinkin aiheisiin uusia näkökulmia.

DeLillo kertoo tapahtumasta, ja sen vaikutuksista, mielentiloina. Keithin ja Liannen ero perutaan, kun palavista torneista pois hortuillut aviomies soittaa entisen vaimonsa ovikelloa. Ihmissuhde lohduttaa, väkisinkin.

Pariskunnan ja heidän Justin-poikansa elämät asettuvat suljettuun piiriin. Lianne oleskelee, toimittaa muutamia kirjoja. Tapaa äitiään, jonka kanssa keskustelee taiteesta. Antaa dementikoille kirjoitusterapiaa. Suositus aihe on "missä olit silloin?". Siihen keskusteluun jokainen haluaa tuoda oman, autenttisen näkemyksensä. Ja Justin kiikaroi lentokoneita Bill Lawtonia peläten.

DeLillon ihmiset ovat hyvin kaurinmäkeläisiä: tokaisevia ja ytimekkäitä. Keskustelua voi tuskin kutsua kommunikoinniksi: ihmisten välillä korostuu vain vieraus ja yhdessäolon kulmikkuus.

Vaikeimmaksi se käy ei-amerikkalaisten ystävien kanssa.
"Olemme kaikki saaneet tarpeeksemme Amerikasta ja amerikkalaisista. Aihe
oksettaa meitä. Amerikasta tulee paskansa keskus, jolla ei ole merkitystä kuin
vaaransa aiheuttajana".
Aika-ajoin ydinperheen väliin tunkeutuu pommi-iskuun kouluttautuva Hammad. Joka näkee Amerikan kolmansin silmin, parhaana tapana kuolla lentokoneessa, torneihin murskautuen.
Ja aina välillä performanssitaitelija pudottautuu hengenvaarallisesti jossain päin Isoa Omenaa.
Keithin pokerikavereista pari jäi palavaan torniin, mutta Keith jatkaa oman elämänsä draamaa Casinoilla. Lianne halusi olla turvassa tässä maailmassa, Keith ei enää ikinä.
PS. Tässä välissä peruin päätökseni välttää toistaiseksi sota-aiheita. Luin Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunnan. En kirjoittanut siitä blogiin, sillä tietokoneeni hajoasi ja nyt seurakunnnan muisto on jo liian kaukana.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Lahiri työntää bengalilaisjuuristot Amerikkaan

Nyt on pakko tyhjentää pää ja ajatukset toisesta maailmansodasta, Ison K:n suosituimmasta aiheesta [?]. Elämänoptimismi voi joutua koetukselle, jos lukee liian pitkässä jonossa Beckeriä, Bochertia, Molinaa.

Halusin jotain tästä maailmasta. Lainasin Tuuren suositteleman Jhumpa Lahirin Tuoreen maan. Pidin siitä paljon enemmän kuin Kaimasta. Lahirin teksti soljui raskaiden aiheiden jälkeen ihanan luontevasti. Tässä kirjassa ihminen kirjoittaa ihmisistä, joilla on tulevaisuus.

Tuoreen maan teema on sama kuin Kaimassa. Bengalilaisperheitä sopeutumassa Amerikkaan. Sinne kunnianhimoiset vanhemmat vievät perheensä paremman elämän toivossa. Oppineisuus on arvossaan, perheiden avain Amerikanelämään on yleensä isän professorius Ivy League-yliopistossa.

Lahirin ensimmäinen siirtolaissukupolvi on sellainen tyypillinen. Maksaa kovan hinnan lasten onnesta kokiessaan itsensä oudokiksi vieraassa maassa.

Lasten juuret työntyvät vieraaseen maahan vanhempia syvemmälle. Kulttuuriristiriitoja ei enää tarvitse ajatella, mutta vanhempien unelmia ei aina täytetä. Poikien eronteot ovat tyttöjä rankempia. Tyttöjen harha-askel päättyy yleensä amerikkalaispuolisoon.

Tuore maa on novellikokoelma. Lyhyet tarinat taitavatkin sopia Lahirille - kuten hengenheimolaiselle Margareth Atwoodille - pidempää tarinaa paremmin.

Novellien keskipisteessä on tytär, lapsuusmuistoineen, ongelmallisine sukulaissuhteineen ja naimatarjouksineen. Nimikertomuksessa Ruma-tytär on jättäytynyt kotiäidiksi menestyvän miehen rinnalle. Hän taantuu kotiäitiyteen, kun leskeksi jäänyt isä rohkaistuu uuteen elämään ja rakkauteen.

Sudha on tytärtyyppi, josta Lahiri kirjoittaa usein. Empaatikko, joka viimeiseen asti yrittää pitää siipiensä suojassa Rahulia, alkoholistiveljeään. Ymmärrys päättyy lähes jännärimäisessa Pelkää hyvyttä -novellissa, kun Sudhan lapsen henki vaarantuu.

Kirjan pisin, ja kehnoin, novelli on kaksiäänen rakkaustarina Hema ja Kaushnik. Sentimentaalisuus ja vaaleanpunaisuus pistää epäilemään, että Lahiri on poiminut sen nuoruuden käsikirjoituksistaan. Tässä tarinassa, kuten Kaimassa, Lahiri innostuu yksityiskohtaisista ruoka-ainekuvauksista. Niitä en jaksa yhtään! Kun ruoka on mielessä, luen mieluummin reseptin.

Vuonna 1967 syntynyt Lahiri on Ison K:n nuorimpia kirjailijoita. Ura on jo komea, sillä hän on kahminut vaikuttavan joukon kirjallisuuspalkintoja ja myyntilistojen kärkisijoja.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Lempeä ghettokertomus

Valehtelija-Jaakkoon on vaikea ottaa oikealta tuntuvaa asennetta. Kirja kertoo juutalais-Jakobin [Miksi ihmeessä miehen nimi on suomennettu kirjan nimessä?] ghettotarinan. Lähtökohtaisesti traagista, surullista ja masentavaa.

Jurek Becker on kuitenkin päättänyt kirjoittaa tarinansa kepeästi, lempeästi, jopa vähän sadunomaisesti. Lukeminen ei tee lainkaan kipeää - vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi.

Erikoinen tyylivalinta. Olin hämmentynyt. Lukiessa mietin vain, että koska ghettotodellisuus iskee ja kuinka kovaa.

Kirjan ydintarina sisältää Jakobin ja Jakobin keksityn radion. Jakob salakuulee saksalaisten päämajassa uskomattoman uutisen: venäläisjoukot ovat lähestymässä Berliiniä. Tarina on pakko jakaa kohtalotovereiden kanssa. Siitäpä suosionsa huippua elävä entinen kahvilanpitäjä sepittää tarinan radiostaan, joka alkaa suoltaa toivorikkaita uutisia.

Ghettoasukit saavat taas syitä elää. Syitä rakastua ja rakastaa, perustaa perheitä, unelmoida ruoasta, työstä ja matkustelusta, nauttia heräämisesä. Toivo versoo ghetossa kuin keväinen vilja. Jota uhkaavasta hallasta vain Jakob tietää.

Ja sehän koittaa. Kuolemanleirejä on yhä olemassa. Satu päättyy viime sivuilla Jakobin ja suojattitytär Linan viimeiseen junamatkaan.
Sillä näen vielä puiden varjot, enkä voi nukkua, me matkustamme sinne minne matkustamme.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Pereira, josta kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin kirjassa kertoo Pereira. Tällainen hän on: ikääntyvä, paksumahainen, sydänvaivainen leskimies, joka toimittaa kulttuurisivua Lissabonilaiseen.

Pereira kertoo silmätavaavasta kesästä 1938. Kulttuurisivun päätoimittaja hakee avustajaa kirjoittamaan nekrologeja. Lupaavan toimittajanalun sijaan Pereira tapaa nuoret nationalistiaktivistit Monteiro Rossin ja Martan.

Pariskunta toimittaa Pereiralle muutaman nekrologitekeleen, jotka päätyvät pöytälaatikkoon. Lapseton Pereira kiinnostuu nuorista, alkaa avustaa Monteiro Rossia taloudellisesti ja kohta jo auttaa Rossin värväriserkkua.

Tabucchi antaa Pereiran kertoa, kuinka Lissabanoniin kiinnikasvanut kulttuuritoimittaja vähitellen avaan silmänsä, alkaa nähdä fasistitodellisuuden painolastin, vaihtaa puolta ja päätyy pakolaiseksi Ranskaan. Sitä ennen jännitetään Monteiro Rossin kohtaloa ja sitä, saako Pereira fasistihallinnosta kertovan uutisensa läpi ennakkosensuurista.

Koska en tiennyt kirjasta mitään, luulin aluksi lukevani tylsistyneen vanhapoikaelämän satiiria. Mutta kirja vei mukanaan, kun se paljastuikin poliittiseksi jännäriksi. Omeletteja ja sitruunamehua mässyttelevästä Pereirasta kuoriutui rohkea sankaritoimittaja. Jolla oli painokasta sanottavaa muillekin kuin vaimovainajansa valokuvalle.

Jälkipuheessa Tabucchi kertoi tavanneessa Pereirassa vuonna 1992 henkilön, joka etsi tekijää. Tekijä löytyi Tabucchista, joka kirjoitti tarinan kokoon kahdessa kuukaudessa.

maanantai 30. elokuuta 2010

Lyijynharmaa on saksalaissotilaan mieli

Vain hieman yli 20-vuotias, kadotettu sielu. Sellainen on toisessa maailmansodassa taistellut, 26-vuotiaana kuollut saksalainen Wolfgang Bochert. Takakannessa hän näyttää parikymmentä vuotta vanhemmalta.

O
vien ulkopuolella sisältää yhden näytelmän, novelleja ja jälkeenjääneitä kirjoitelmia. Nimi ja sodanharmaa kansi vetävät sisällön yhteen. Sodanjälkeisessä Saksassa ei sotamiehelle löydy kotia, rauhaa eikä rakkautta.
Eräs mies tuli Saksaan. Hän viipyi kauan poissa...Hyvin kauan. Ehkä liian kauan. Ja hän palasi aivan toisena kuin lähti. Ulkonaisesti hän suuresti muistuttaa pelloilla törröttäviä linnunpelättimiä...Niin, myös sisäisesti.
Minun lukemistani Isoista K:sta ainoa kirja, joka katsoo toista maailmansotaa osallisen, saksalaisen näkökulmasta.

Niminäytelmässä sotamies Beckmann palaa Siperiasta jalattomana. Vaimo on löytänyt uuden rakkaan, vanhemmat tehneet kaasuitsemurhan ja koti päätynyt tuntemattomien omistukseen. Ainoa reittivalinta näyttää olevan Elbe, jonka edessä vaikenee jopa ihmismielen ikuinen optimisti.

Novellit ovat pieniä, yleensä vajaan kymmenen sivun mittaisia. Tuskaisia, ahdistuneita, sotamuistoista likaisia ja verisiä.

Billbrookissa kanadalainen lentovääpeli Bill Brook ihastuu ikihyvikseen kuullessaan, että Hampurista löytyy hänennimisensä kaupunginosa. Salaista ylpeyttä tuntien Bill syöksähtää tutustumismatkalle, joka synkentää kiihtyneen mielen. Löytyy rauniotaloja, muurintynkiä, onkipari, jolla on yhteensä kolme jalkaa ja itseään tarjoavia rääsyläisnaisia. Hieman erillaista kuin kotona Hopedalen hopearannoilla.

Jeesus ei enää viitsi -novellissa haudankaivajaporukan haudansovittaja [mikä tehtävä] saa tarpeekseen. Ja lähtee harppomaan kohti Siperian lumista maisemaa. Ja korpraali kirjaa Jeesukselle muistutuksen uppiniskaisuudesta. Hän on tyypillinen Bochertin henkilö, robottimainen kirjuri, teloittaja tai väijyjä, joka kotiin palattuaan on ymmällään itsestään ja kokemastaan.

Ja jos ei vielä käynyt selväksi: tämä kirja ei ole rentouttavaa ajanvietettä vaan lyijynharmaa saksalaissotilaan itsetilitys.

Parilla poikkeuksella. Mukaan mahtuu muutama lämmin tarina. Parhaiten niistä jäi mieleen kertomus Shishyfosh-enosta, sopokielisestä viinurista, joka löytää aisaparinsa toisesta puhevikaisesta. Kaksi hashua otushta maailmassa.

torstai 19. elokuuta 2010

Arkkitehdin kaupunkiopas

Italo Calvinon Näkymättömistä kaupungeista minulla ei ole juurikaan kirjoitettavaa.

Paitsi: erikoinen kirja kaupungeista. Monia pikkulukuja, jotka on nimetty Kaupungit ja jotain [muisti, halu, merkit, vaihdot, silmät, kuolleet] tai .....

Pisteluvut ovat kaupunkeja kehystävä kertomus, jossa Marco Polo tarinoi matkoistaan Mongolian suurkaani Kublaille. Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Marco käyttää merkkejä, ei sanoja. Ja loppua kohti lukija joutuu pohtimaan, onko kaupungeissa todella vierailu, vai vain uneksittu, ja mitä aikaa eletään, kun linnan muurien seassa puhutaan Broadwaystä.

Takakanteen on kustannustoimittaja lohkaissuit rohkeat ylistykset: "Calvino tuntuu nyt yltävän syvemmälle kuin koskan ennen, pureutuvan olennaisimpaan ihmisessa ja ihmisissä."

Minusta tässä kirjoitettiin arkkitehtuurin kaupunkiteoriaa. Kuivasti, raskaasti ja teatraalisesti.

PS. Kävin kesällä kaupungissa, Kolocepissa, jota paikalliset väittivät Marco Polon kotikaupungiksi. "Polokirja" olisi kannattanut lukea siellä!

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Jäähyväiskirje, rakkaudella

Péter Nadasin Muistelmien kirja 2. Olen väijynyt tätä kirjaa keväästä lähtien kuin korppikotka heikkenevää saalista.

Ja usein valtavia odottavalle käy kuten minulle nyt. Petyin. [Sama jälkiviileys jäi Proustista, Kadonnutta aikaa etsimässä.] Taianomainen alku, hitaasti kohoava kerronnan kaari, täydellinen lukukokemus - ja himmeneminen loppua kohti. Hailakka jälkimaku kuin hitaasti hiipuva rakkaus.

Kakkososa alkaa siitä, mistä ensimmäisessä osassa pidin vähiten. Unkarilaisen kertojan, saksalaisen kirjailija Melchiorin ja vanhenevan näyttelijä Thean triangeli kylmän sodan Itä-Berliinissä. Suhde on täynnä jännitteitä ja ristiriitoja, kaikki kolme ovat läsnä jokaisen toisessa:

Oli omituista etten nähnyt häntä rujona ja rumana vaan pikemminkin näin itseni hänen silmissään.
Nuo kaikki kolme yhdessä ovat yhdessä kovin sekavasti. Eivätkä vähiten seksuaalisesti, joten asetelmat vaihtuvat jatkuvasti.

Nadasin muistan siitä, ettei tämän lähemmäksi päähenkilön syvintä minää voi kirjailija enää tunkeutua. Kaiken kertominen on joko rohkeaa, vastenmielistä tai sitten yksinkertaisesti taidetta. Tai sitten luin loistavilla kerrontakyvyillä varustetun psykoanalyytikon tapaustutkimusta. Tai sitten Nadas analysoi itseään, mikä on täysin mahdollista ainakin osittain. Esimerkiksi sekä Nadasin että kertojan isät päättivät päivänsä itsemurhaan.

En myöskään ihmettele, että Nadasilta vei kymmenen vuotta kirjoittaa nämä muistelmat.

Jotta kaikki ei olisi niin yksinkertaista, on Nadas lisännyt kakkososaan vielä kaksi muuta kertomusta ja kertojaa. Toisessa tarinassa puhisee vallankumouksellinen anarkisti. Hän sekaantuu seksuaalirikokseen lomamatkalla.

Kolmanessa tarinassa jo ensimmäisessä osassa esiintynyt kertojan lapsuudenystävä Krístian kirjoittaa omasta elämästäään ja kertojan traagisista loppuvaiheista Unkarissa. Siellä elämä päättyy kolmekymppisenä hiljaiseloon ja murhaan.

Lisää syvyyttä kirjaan saa, kun sitä katsoo stalinistisen Euroopan kuvauksena muurahaisperspektiivistä. Nadasin fiktio koostuu toisiaan seuraavista mikroskooppisista havainnoista, joilla useimmiten on joko yhteiskunnallinen tai seksuaalispoliittinen viesti. Tämä kirjallisuus on politiikkaa, tämä kirjaillisuus ei pelästy kysymystä yhteiskunnan muovaamasta yksilöstä. Vaikka hän olisi taiteilija.

Haalenevasta rakkaudesta jäi onneksi ikuinen muisto viimeisen luvun, Paon, ansiosta. Se on, jos mahdollista, vieläkin sekavampaa teemojen kertausta ja lankojen solmimista. Loppussa ei kuitenkaan ole enää sijaa epämääräisyydelle tai turhille toiveille:

Niin yksinkertaista se oli, siinäpä se, kaikki oli yksinkertaista.
Etkä arvaa, kuinka riipivältä tuon lauseen lukeminen tuntuu jopa omasta blogista!

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Lindgren - minun hengenmieheni

Kun lukee Torgny Lindgreniä, tulee hengellinen ja levollinen olo. Ehkä siksi, että tämä viisas kirjailija kirjoittaa niin kunnioittavasti vanhuudesta, kuolemasta ja kyläyhteisöistä.

Akvaviitti on viimeinen siunaus. Siinä annetaan anteeksi niin Kaarle Viidelletoista kuin herätyspastori Olof Helmerssonille.

Västerbottenin sisämaassa Olof oli saarnannut 1950-luvulla Jumalan sanaa ja kasannut oman seurakunnan. Pelastanut sieluja, parantanut sairaita ja opettanut, siinä sivussa, myös hampaiden harjauksen tärkeyttä. Saanut nimensä jopa tietosanakirjaan.

Sittemmin Olof hylkäsi seurakuntansa ja poistui maisemista. Vuosikymmenet hän tutkiskeli uskoaan ja päätyi ateismiin. Ja kärsi kavalia tunnontuskia ihmisten harhauttamisesta.

Kahdeksankymmenvuotiaana Olof saa viimein rohkeutta palata takaisin. Hänellä on jälleen missio: käännyttää seurakuntalaiset pois uskosta.

Olof on kuitenkin auttamattoman myöhässä. Kyläläiset ovat muuttaneet pois, kuolleet tai luopuneet uskostaan. Jäljellä on enää Avabäckin kahden uskollisen seurakunta, kuolemaisillaan oleva Gerda ja - Olofin suureksi yllätykseksi - hänen oma tyttärensä Marita.

Totuudenjulistus Gerdalle ei enää onnistu, mutta viimeinen seurakuntalainen Marita päättä kuopata sen lopullisesti ja tutustua etelän synteihin.

Olofin tarinan rinnalla Lindgren kuljettaa tarinaa Kaarle Viidennentoista vierailusta Pohjois-Ruotsissa. Kuningas halusi nähdä omin silmin, kuinka alamaiset ahersivat ojittaessaan turvesuot pelloiksi. Ojista tulee kyläläisten teitä, jotka pitävät seutua koossa. "Kun pysyy ojassa, ei voi koskaan eksyä".

Ihaninta kirjassa onkin Me, jota viimeiset parrat niin uskottavasti edustavat. Kotiseuturomaanissa kukkivat Pohjois-Ruotsin kesä, metsät, joet, lyhyt kasvukausi ja taivaalla sinnittelevä aurinko. Punamultaiset torpat ja kasvimaat. Koko se idylli, joka on kuin Akvatiitti. Jotain jo lähes kadonnutta, kuihtuvaa ja viimeisen kerran nautittavaa.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Mestaripianistin elämä, kuolema ja sen jälkeinen elämä

Pianossa on varmaankin niitä kirjoja, joita kutsutaan veijaritarinoiksi. Sympaattinen kaveri tämä pariisilainen huippupianisti Max Delmarc. Hän kärsii mahtavasta esiintymiskammosta ja etsii edelleen kaihoten väkijoukosta nuoruudenrakkautta Roséa.



Maxin lähipiiri on myös herttaista. Max jakaa yhteisen huoneiston ronskin sisarensa Alicen kanssa. Alicen lisäksi Maxia holhoavat manageri Patsy ja assistentti Bernie. Ja holhoaminen onkin tarpeen, sillä Max kulauttaa lasillisen aina kuin mahdollista. Se on parasta lääkettä esiintymiskammoon. Osansa Maxin huomiosta saa samalla kadulla asuva koiranainen, jota herra pianisti ihailee intohimosesti - tietysti välimatkan päästä.

Tätä rataa Maxin elämä kulkee kirjan ensimmäisen kolmanneksen. Vaikka hassunkuriset sankarit eivät oikeastaan ole minun juttuni, sujuu lukeminen hymy suupielessä.

Kunnes kirjailija Jean Echenoz päästää luovuuden valoilleen ja antaa Maxin kuolla väkivaltaisesti.

Pianossa vaihdetaan nuotteja ja siirrytään fantasiaan. Max ei sittenkään kuole, vaan saa ikuisen elämän välitilassa. Hintana on uusi identiteetti, joka plastiikkakirurgien toimesta rakennetaan Keskuksessa ja paperit, joiden takia matkataan Etelä-Amerikkaan.

Maxista tulee Paul, joka ei saa tavata entisiä ystäviään eikä harjoittaa omaaa ammattiaan. Hän pääse takaisin rakkaaseen Pariisin, ryhtyy tarjoilijaksi ja onnistuu löytämään naisystävän. Kunnes tapaa assistentti Bernien, joka rohkaisee Paulia ottamaan takaisin edes palasen Maxin elämästä. Max-parka, melkein kaikki on käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan.

Lukuelämästäni ei olisi jäänyt puuttumaan mitään, jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Kirjailijalle kiitos siitä, että hän teki tarinasta pienen. Eikä venyttänyt sitä tuhansiin sivuihin - kuten ison K:n pitkästyttävin kirjailija Peter Carey. Pianossa nousee listalleni kirjoista, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista Isossa K:ssa.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Aikuisia ihmissuhteita

Kun iskee halu lukea laatutekstiä aikuisista ihmissuhteista, kannattaa valita Richard Ford. Sellainen oli tunnelma, joten luin Syntien paljouden.

Novellikokoelma [Fordin ainoa, ainakin suomennetuista?] sisältää kymmenkunta ihmissuhdesyntiä. Kyse on yleensä uskottomuudesta, mutta myös valheellisuudesta, itsekkyydestä ja petollisuudesta. Niihin sotkeutuvat mies ja nainen, joilla useimmiten ei ole siihen mitään perusteltua syytä. He ovat riittävän onnellisissa avioliitoissa, joten uusia suhteita napataan arjen piristykseksi. Vähän niin kuin nauttisi illallisen Michelin ravintolassa vähän useammin, kuin on varaa.

Ford kirjoittaa hienosti niistä hetkistä, kun suhde syttyy ja sitten äkkiä sammuu. Kun ensin ihastut illalliskumppanin roisiin huumoriin tai viileään tyylikkyyteen. Ja sitten muutaman intohimoisen tapaamisen jälkeen saapuu mykistävän viileyden henki, joka muuttaa sen toisen moukkamaiseksi tai laskelmoivaksi. Elämän keveys on kuitenkin ennallaan:

Tunteet eivät olleet mitäänkään pahoja, eron hetki ei ollut ennenkokematon, eikä mikään johtanut lohduttomuuteen.

Tarinat on kirjoitettu hyvin intensiivisesti henkilöidensä näköisiksi ja näkökulmista. Nämä miehet ja naiset voivat aivan hyvin löytyä osoitekirjastasi tai tuttavapiiristäsi, niin arkista ja helposti samaistuttavaa heidän elämänsä on.

Fordin teksteissä naiset vievät ja miehet vikisevät. Tai sellaiseksi tilanne lopulta paljastuu, vaikka lukija käsitti kuvion alussa aivan toisinpäin.

Tutka -novellissa Marjorie Reeves kertoo miehelleen Stevenille suhteestaan. Ennen paljastusta Marjorie on tekopirteä, miellyttämishaluinen ja vähän yksinkertainen tytönhupakko, johon ystävät arvelevat Stevenin kyllästyvän nopeasti. Paljastus muuttaa voimasuhteet radikaalisti: Marjorie nostaa kirjalmellisesti kytkintä. Ja siinä oli sekin avioliitto.

Vieraalla maalla -novellissa kanadalainen Madeleine kyykyttää työtoveriaan Henryä. Pariskunta on päättänyt lopettaa kaksivuotisen suhteensa, joka Henryn mielestä osoitti kuihtumisen merkkejä jo aiemmin. Madeleinen mies saa Henryn ja Madeleinen kiinni rysän päältä hotellihuoneesta. Tapaus selviää ansaksi, jolla Madeleine halusi varmistaa suhteen päättymisen. Sillä on niin vaikeaa lopettaa jotain, joka ei kunnolla edes alkanut.

Hienon, ja tunnelmaltaan varsin erilainen, teksti on pienoisromaani Kuilu. Juttu alkaa Fordille tyypillisesti: kaksi hänen suosikkiammattinsa edustajaa, kiinteistövälittäjää, tapaa palkintojenjakotilaisuudessa ja hullaantuu johonkin mystiseen toisissaan. Seuraa intohimoinen suhde, joka huipentuu retkeen Grand Canyoniin. Francesille sen merkitsee henkistä eheytymistä, Howardille vain pientä seksitrippiä. Avautuu kuilu, josta tulee dramaattisempi kuin kumpikaan saattoi etukäteen aavistaa.

Jos ei muun, niin Kuilun takia kannattaa lukea Syntien paljous.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Sulatusuuni intialaismaustein

Etukannen mukaan Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti pääsi ilmestyttyään palkintosateeseen.

Samaa kohtaloa ei kokenut seuraaja, Kaima. Kakkosteos on sympaattinen tarina kahden Gangulisukupolven suhteesta Yhdysvaltoihin ja toisiinsa. Ensimmäistä sukupolvea edustavat Kalkuttasta Bostoniin muuttavat - ja Kalkuttaan ikuisesti kaipaavat - Ashima ja Ashoke, toista heidän kovin erilaiset lapsensa Gogol ja Sonia.

Gangulien perheessä arvostetaan koulutusta ja kouluttautumista. Isä-Ashoke on yliopistomiehiä, ja koululaitos akateemisine ammatteineen toimii sopeutumisreittinä myös lapsille.

Ashima ja Ahoke yrittävät poimia Yhdysvalloista vaurautta, uraa ja tulevaisuutta - ja samalla ylläpitää perheyhteisöä intialaistapoineen.

Lapsille tämä on liikaa. Lapsista Gogol, johon kirja keskittyy siskoa enemmän, haluaa maantieteellistä etäisyyttä, amerikkalaisia tyttöystäviä, länsimaista ruokaa - epäaasialaista elämäntyyliä kaikkinensa. Ongelma kulminoituu Gogolin nimeen: isää se muistuttaa venäläiskirjailijasta, joka pelasti hänen henkensä junaonnettomuudessa - Gogolia verenperimästään, jonka hän muuten onnistuu peittämään. Silti amerikkaisuus osoittautuu monin tavoin elämäntapakokeiluiksi, vaikkei avioliitto toisen intialaisen expatriaatin kanssa onnistu sen paremmin.

Kauneinta kirjassa on sovinnon kehä, joka sulkeutuu äidin ja lasten ympärille isän äkillisen sairauskohtauksen jälkeen. Kun valinta on tehtävä, voiton vie kuitenkin äiti-Intia, länsimaisine mausteineen.

Kaima oli sujuva, vaivattomasti etenevä ihmiskeskeinen siirtolaisdraama. Kaikki nämä monikulttuurisuuden ongelmat, yhteentörmäykset, kotiutumisvaikeudet ovat kuitenkin niin kovin tuttuja televisiosarjoista, lehdistä ja monista romaaneista. Kirjasta puuttu kaikki se roso, särmä ja huumoria, jonka parhaimmat tämän genren kirjailijat - kuten vaikkapa ihailemani Hanif Kureishi - sekoittavat omiin tuotoksiinsa. Valitettavasti.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Kotiin halusin palata, en kuolla

Huokaan syvään aina, kun aloitan uuden Orhan Pamukin. Neljänteni - Uusi elämä - muistutti minua jälleen, miksi.

Pamuk saattaa olla, Elias Canettin ohella, Ison K:n älykkäin ja sivistynein kirjailija. Hän kuljettaa läpi kirjojensa hengästyttävän määrän uskonnollista, taiteellista ja yhteiskunnallista symbolikkaa, vertauskuvia, jalanjälkiä ja historiallisia kerrostumia. Omatunto soimaa, kun ei jaksa ottaa vastaan ja ajatella sitä kaikkea.

Pamukin kirjoissa toiset kirjat ovat tärkeitä. Myös Uuden elämän tärkein esine on Kirja, joka saa päähenkilö opiskelija-Osmanin näkemään elämänsä täysin erillaisena ja tuntemaan itsensä valituksi. Kirja on vaarallinen, koska sen vuoksi kuollaan ja uhraudutaan, hylätään perhe, koulutus ja ammatti ja lähdetään etsimään Enkeliä ja Maailmaa.

Kirja voisi epäilemättä olla Raamattu, tai Koraani, tai jonkun muun uskonlahkon kantateos. Uuden elämän voi helposti lukea uskonnollisena kritiikkinä tai kertomuksena fanaatikon psykologiasta.

Kirja ei olisi kuitenkaan Osmanille niin tärkeä, ellei hän samalla tutustuisi Cananiin, Kirjalle elämänsä omistaneeseen tyttöön. Canan puolestaan on samoista syistä rakastunut kadonneeseen Mehmetiin. Käynnistyy kolmiodraama, jossa ensin Osaman etsi Canania, sitten Osaman ja Canan yhdessä Mehmetiä, ja lopussa Osman löytää yksin, ja ampuu, Mehmetin.

Murhan motiivi on rakkaus Cananiin, jonka Osman kuitenkin lopullisesti menettää teon seurauksena. Jääräpäisesti Osman ei luovuta, vaan jatkaa Cananin etsimistä vuosikausia.

Pamuk rakastaa ajatusta jakautuneesta, salaperäisestä persoonasta. Kirjan päähenkilöistä kukaan ei ole se, joksi häntä ensin luullaan. Arvot, motiivit ja luonteet muuttuvat useaan otteeseen. Osmanille tulee jopa mahdollisuus alkaa elää Mehmetinä, ja Mehmet on ottanut peitenimekseen Osamanin. Se, jota rakastetaan, ei rakasta toista, sitä, joka tapetaan, myös rakastetaan kuin veljeä.

Ne salaisuudet, joihin minä en koskaan voinut yltää mutta jotka toivoni ja rakkauteni olivat joskun nähneet, olivat tuon äärettömyyden ja pimeyden keskellä, ja minä ajattelin, että syvän yön todellinen kuiskinta, johon minun kaltaiseni ei koskaan ulotu, alkaa muodostua sanoiksi sitä mukaan kuin Cananin rakastama mies kirjoittaa.
Uudessa elämässä ollaan useimmiten matkalla. Junat, linja-autot, matkustajat ja Turkin asemat tulevat lukijalle tutuksi. Liikennevälineet edustavat samanaikaisesti elämää ja kuolemaa, mahdollisuutta ja lopullisuutta. Pamuk kirjoittaa paljon myös elokuvista, joita katsellaan linja-autoissa. Ne ovat väärän elämän heijastuksia, utopioita, joita ei kuitenkaan voi olla ottamatta vakavasti.

Uudessa elämässä kohtasin myös Mustasta kirjasta tutun kolumnistin Celal Salikin. Uusi elämä, joksi Pamuk mielellään nimeää hotelleja ja majataloja, on tällä kertaa turkkilainen karamelli, joka unohtuu amerikkalaistuotteiden vallatessa markkinat. Kirjan voikin lukea antikapitalisena kannanottona ja turkkilaisen kulttuurin puolustuspuheena.

Yllättäen Uuden elämän kirjoittajaksi paljastuu Osmanin Rifki-setä, joka oli ottanut kirjaan lainauksia ja mallia monista aiemmista kirjoista, kuten lastenkirjoista. Enkelin etsinnässä ei ole mitään uniikkia - johan sitä ovat jahdanneet Rilket, Dantet ja Vernet. Huomio, joka saisi uskonnolliset fanaatikot tarttumaan aseisiin.

Tähän olisi toivonut kirjan loppuvan. Olisin voinut inhota ja halveksia murhamiestä ja hurrata sille, että Canan jäi ikuiseksi unelmaksi.

Pamuk päätti kuitenkin kirjoittaa epilogin, jossa Osman on hyvä isä ja aviomies. Joka lähtee viimeiselle linja-automatkalle etsimään Uutta elämää. Ja näkee viimein enkelinsä - aivan toisenlaisen kuin kuvitteli. Ja kuolee sillä odotetulla tavalla.

Kotiin minä halusin palata enkä kuolla, minä en todellakaan, todellakaan halunnut kuolla.
Ja tämäkin kannattaa muistaa:

Olin halunnut tehdä pesäeron muihin, nähdä itseni aivan erityisenä yksilönä, jolla on täysin toinen päämäärä kuin kaikilla muilla. Se on täällä päin anteeksiantamaton rikos.
Tällä kirjalla on varmasti tuhat tulkintaa.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus

Riemulla ei ollut rajoja, kun äkkäsin kotikirjastoni hyllystä uuden Toni Morrisonin. Armonlahja on tosin julkaistu jo 2009, joten aivan painoltatuoksuvaa kappaletta en saanut käsiini.

Morrisonin kohdalla odotukset eivät koskaan ole suuria. Ne ovat huikeita. Tämä nainen, jos kuka, ansaitsee Pulitzerinsa, Nobelinsa ja epäilemättä lukuisat muut saamansa tunnustukset.

Suoraan sanottuna odotin, että kirja satuttaisi ja liikuttaisi yhtä järisyttävästi kuin Sinisimmät silmät tai Minun kansani, minun rakkaastani. Inhimillistä maanjäristystä ei syntynyt, joten siksi vähän petyin.

Toni Morrisonin. Armonlahja.
Armonlahjassa käsitellään orjuutta ja uudisraivaajien elämää 1600-luvun lopun Amerikassa. Kirjan nimi kertoo etenkin Florensin kohtalosta: pelto-orjuus on äidin lahja lapselle, joka muuten joutuisi isännän seksiorjaksi.

Armonlahjassa ei ole keskushenkilöä, keskuspaikka kylläkin. Se on Jakob Vaarkin maatila, jonne asettuu Eurooppaa paennut uudisasukaspariskunta ostettuine orjineen ja synkeine kohtaloineen. Pieni yhteisö oppii luottamaan toisiinsa ja eristäytyy muusta maailmasta. Onnen hymy on hetkellinen: isäntä rikastuu, emäntä saa hoivata kahta eloonjäänyttä lasta. Itsellinen johtajaorja Lina ystävystyy emännän kanssa ja hoivaa rakkaudenkipeää Florensiä. Kolmas orja Suru [kuinkahan monesta kirjasta löytyy Suru-niminen henkilö? Irvingiltä ainakin.] voimaantuu tultuaan äidiksi.

Orjien ja uudisasukkaiden maailma on täynnä synkkiä varjoja. Kulkutauti vie isännän ja rakkaus seppään orjuttaa Florensin. Emäntä menettää paitsi aviopuolison, myös kaikki lapsensa. Naisyhteisö repeytyy, kun emäntä hakee pelastusta kveekareilta. Ja niin tapahtuu, että uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus hotkaisee pikkuyhteisön.

Armonlahjassa upeinta on kieli. Sen jos minkä aikanaan englannin kielen opettajana työskennellyt Morrison hallitsee. Jokaisen kirjan henkilön - luonteen, aseman, oppineisuuden, henkilökohtaisen historian jäljet - tunnistaa puhetavasta. En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa kolonisoituvaa Pohjois-Amerikkaa tarkasteltaisiin kielellisesti näin kyvykkäästi.

Armonlahjasta kirjoitetaan, että se olisi alkusoittoa kirjalle Minun kansani, minun rakkaani - eli kirjoittaa orjuuden historiaa ennen rotuerottelua. Jos et ole lukenut kumpaakaan, kannattaa kirjat varmasti lukea tässä, ei julkaisujärjestyksessä.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Kesäviihdyttäjä 2010: Irving

Helpotuksen huokaus. Taidan taas pitää John Irvingistä ja hänen absurdeista hahmoistaan.

Neljäs käsi oli mainiosti viihdyttävää kesälukemista. Mutta varauksella: on pieni mahdollisuus, että ihastus johtui kesälomasta.

Kirja on katastrofijournalisti ja uutisankkuri Patrick Wallingfordin kasvutarina. Katastrofijournalistiksi Patrick päätyy, kun raportointikeikalla intialaisessa sirkuksessa Leijona puraisee häneltä käden.

Patrikille tehdään kädensiirto, historiallisesti maailman ensimmäinen. Siirrännäinen yhdistää Patrikin ja Doriksen, lesken, joka luovuttaa menehtyneen miehensä käden Patrikille. Ennen kädensiirtoa Doris haluaa myös kädeltä lapsen [!].

Neljäs käsi on hauskasti rönsyilevä seksifarssi. Naiset vetävät kuin pässiä narusta vastustamatonta söpöläistä ja seksuaalisesti haluttavaa Patrikia.

Kun rakkaus viimein iskee, kasvaa Patrikista aviopuoliso ja isä - irvingiläiseen tapaan pelastus saapuu sydämmestä. New Yorkin hillittömyys vaihtuu wisconsinilaisen baseball-joukkueen lipunmyyjä Dorikseen, hiljaisuuteen ja vakavuuteen. Väistämättä onneen.

Patrick, ja kaikki muut kirjan hahmot, ovat ihmisinä enemmän tai vähemmän kummallisia, mutta silti vastuttamattoman inhimillisiä. Sivuhahmoista rakastettavimpia on kädensiirron tekevä tohtori Zajac. Zajac on ammatillinen nero, mutta kollegoidensa pilkkaama pakkomiellekimppu. Pakkomielteet ovat absurdeja - kuten voi odottaakin - esimerkkinä koirankakan hävitysvimma. Hellästi kuvataan Zajacin suhde avioerolapsi Rudyyn, joka jakaa lähes kaikki isänsä neuroosit.

Neljännen käden viihteen sekaan on yritetty upottaa vakampaa mediakritiikkiä. Sen kohteena ovat sensaatiojournalismi ja jenkkiläiset uutiskriteerit.

Netistä löytyy lukuisia arvioita Neljännestä kädestä. Taidan olla ainoa, joka luki kirjan loppuun positiivisella mielellä. Hyvää lukumieltäni eivät häirinneet edes lukuisat sivujounet feministiseminaareista lastenkirjoihin.

Irving-ongelmastaan kirjoitti HS:n Suvi Ahola, ja päädyimme Neljännen käden osalta hieman erilaiseen lopputulokseen, mm. koirankakan suhteen ;) Ja toisin kuin Suvi Aholan mielestä, minusta Irving puhui kovin kauniista erilaisista naiskauneuksista.
Pekka Vartiaisen mukaan taas tuli huti.
Elegian mukaan lupaavan alun jälkeen tuli lässähdys.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Tertualinon toinen minä

José Saramago on yllätysten kirjailija. Lukemissani kirjoissa - Luola, Kertomukset näkevistä ja sokeista - on uskallettu käsitellä jäävuoren kokoisia ongelmia Portugalin yhteiskuntamurroksesta scifimäisiin ihmiskohtaloihin.

Kaikki kolme kirjaa ovat olleet poliittisia, viisaan näkijän yhteiskunta-analyysejä. Epäilemättä Nobelin arvoisia suorituksia, vaikka kirjallisuutena ne eivät minua hurmanneet.

Toisen minä on aiheeltaan edellisiä selvästi pienimuotoisempi. Kirjassa käydään läpi Tertualiano Máximo Afonson identiteettikriisi ja kyseenalaistetaan ihmisen ainutkertaisuus. Saramagon kyseessä ollessa sanoma on varmasti vieläkin suurempi - esimerkiksi takakansi ehdottaa kirjaa kannanotoksi kloonaukseen - mutta halutessaan kirjan voi lukea kepeämmin uskomattomana ihmiskohtalona.

Tertuliano on neljääkymmentä lähentelevä, eronnut historianopettaja Lissabonista. Hän elää järjestelmällistä ja johdonmukaista elämää, joka ajan myötä nukuttaa apatiantapaiseeen hämäryyteen. Väljähtyneet ihmissuhteet voi laske yhden käden sormilla. Päivän kohokohta on nukahtaminen Mesopotamiaa käsittelevän historiankirjan ääreen, ei lemmiskely tyttöystävän kanssa.

Draama käynnistyy, kun Tertuliano päättää piristää itseään kollegansa suosittelemalla elokuvalla. Elokuvan sivuroolista Tertuliano löytää kaksoisolentonsa Daniel Santa-Claran. Kaksoisolento on paitsi samannäköinen, myös samanääninen ja syntynyt samaan aikaan. Kaksoisolentojen kohtaamisesta ei puutu dramatiikkaa, kun kumpikin pohtii onko hän alkuperäinen vai kopio.

Kohtaaminen muuttaa kummankin elämän. Tertuliano rohkaistuu ottamaan aikuisemman asenteen elämäänsä. Uuteen järjestykseen kuuluu muun muassa kihlautuminen tyttöystävän "Rauhan Marian" kanssa, äitisuhteen kypsyminen ja rehtorin suosioon pääsy.

Toinen minä on niitä kirjoja, joissa todella yllätyksellinen loppu on tärkeimpiä syitä lukea kirja lopppuun. Tertuliano ei päädy naimisiin Mariansa kanssa, eikä palaa koskaa historianopettajaksi.

Kirjallisuutena Toinen minä ei ole niin vaativa kuin aiemmat Saramagoni. Keskushenkilön asema on vahvempi, eivätkä virkkeetkään ole tututun marathonmittaisia. Tuttua on kuitenkin etäinen ja raportoiva - kaikkitietävä - kirjoitustekniikka, joka välillä tuntuu melkein journalismilta. Ehkä juuri se on minun ja Saramagon suhteen ongelma.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Häpeän varjossa, toiseuden jalanjäljissä

Muistan hyvin joulunajan neljä, viisi vuotta sitten. Luin silloin Antonio Muños Molinan Täysikuun. Luokittelin sen ensisijaisesti dekkariksi, ja vastoin tyypillisiä mieltymyksiäni, palasin sen ansiosta vuosikymmenen tauon jälkeen Ison K:n lukijaksi.

Täysikuu oli sujuvasti luettava, selkeä tarina. Siksi on lähes uskomatonta, että saman kirjailijan kynästä lähtee aivan toisenlainen, käsittämättömän koskettava analyysi Euroopan syvistä haavoista.

Sefarad sisältää 17 kuvausta vieraudesta, toiseudesta ja muukalaisuudesta. Siitä, kuinka itsestäänselvä turvallisuudentunne ja kotoisuus voi vaihtua yksinäisyyteen, häpeään ja kodittomuuteen.

Olet tunne juurettomuudesta ja vieraudesta, siitä ettet ole täysin missään, ettei sinussa ole sitä uskoa kuulumisesta johonkin paikkaan, mikä tuntuu olevan muille niin helppoa ja luontevaa...

Tuttuakin tutumpi aihe, joka Molinan käsittelemänä saa uuden näkökulman ja koskettavat sävyt. Molina herättää eloon mikrohistorian, tragediat nimien takaa. Scheherazade, Berghof, Narva, Münzenberg. Hän menee henkilöitään niin lähelle, että hengitys tuntuu jo vasten kasvoja.

Tarinat syttyvät usein hetkestä tai sattumasta, niillä ei ole klassisen tarinan selkeää suuntaa alkuineen, loppuineen ja käännekohtineen. Jotkut tarinoista eivät oikeastaan edes ala. Kuten rodullisesti epäpuhdas tanssiaiskohtaaminen Narvassa, joka jätti katkeransuloisen muiston nuoren upseerin loppuelämään.

Monet Molinan "toisista" ovat juutalaisia. Toiseudun häpeä on kuitenkin universaali kokemus. Tämä toinen voi toki olla juutalainen Wienissä, Prahassa tai melkein missä päin vain Eurooppaa, odottamassa noutajaa matkalaukku pakattuna. Kutsun tullessa hän marssii kuuliaisesti poliisiasemalle ja lähettää lapsensa luistelemaan. Vieras voi olla entinen kommunistiaktivisti, joka kokee saman kohtalon Stalinin Leningradissa. Tai espanjalainen elämäntapapunikki, joka koko ikänsä Neuvostoliitossa eläneenä päätyy päättämään päivänsä oudossa Madridissa. Tai Etelä-Amerikkaan päätyneen natsiupseerin tytär, joka löytää itsensä pakolaisena Euroopasta. Tai bulgarialainen muusikkolahjakkuus, josta tulee katusoittaja johonkin lännen suurkaupungeista. Tai isä, jonka perheidylli murenee elinvuosiin ja lasten irtautumiseen. Tai - keksi itse, se on helppoa!

Kirja muistutti mieleeni, kuinka suuren osa Eurooppaa häpeän muisto on merkinnyt. Juutalaisia on lahdattu keskitysleireille niin Rhodokselta kuin monista Provancen ihastuttavista pikkupungeista. Kuten Argeles-Sur-Meristä, jossa kävin viime kesänä. En myöskään taida vähään aikaan kuunnella Brahmsia. Ja rajattomassakin Euroopassa tuntuu se kammo, joka yhdistyy rajoihin ja rajatarkistuksiin.

Sefaradin kaltaiset humaanit mestariteokset ovat niitä, joista palkitaan Nobelilla. Tuntuu hienolta, että Sefaradin jälkeen Iso K. julkaisi toisen loistoteoksen samasta aiheesta, Amos Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä.

Kirjailijana Molina on nerokas tyylitaituri. Jos äsken soimasin Pamukia sisäkkäistarinoista ja teknisestä kikkailusta, Molinan kohdalla luonnehdinta on pelkäksi ansioksi. Molina sekoittaa faktaa ja fiktiota, vaihtaa kertojanäkökulmaa ja tuo mukaan koko kirjan läpäiseviä sisäkkäistarinoita. Niistä keskeisin - ja liikuttavin - on Frans Kafkan ja Milena Jesenskan rakkaustarina, pääasiassa kirjekyyhkyjen välityksellä käyty. Molemmat kuolivat keskitysleirillä, mutta jättivät jälkensä maailmanhistoriaan.

Molinan tekniikkaa analysoi minua etevämmin kirjallisuustutkija ja kriitikko Päivi Kosonen >>


PS. Sefarad on kuningaspari Ferdinandin ja Isabellan 1400-luvun lopulla Espanjasta karkottamien juutalaisten antama nimi kadotetulle isänmaalleen, minne he aina kaipasivat.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Tapahtuipa eräänä kesänä puuvillapellolla

Ison K:n julkaisuluetteloa selatessani olen aavistellut, että pahiten pitkästyn lukiessani Solzenitsynia ja Kemalia. Kummankin olen ajatellut päätyneet sarjaan ideologisin, ei kirjallisin ansioin.

Solzenitsynit ovat saaneet toistaiseksi pysyä kirjaston hyllyllä, mutta nyt luin ensimmäisen Yashar Kemalin, Kuolemattoman ruohon.


Niinhän siinä kävi, että nautin kirjasta enemmän kuin edellisestä turkkilaisesta, Pamukin Musta kirjasta.

Kuolematon ruoho tutustutti anatolialaiseen Yalakin kylään. Joka kesä kyläläiset laskeutuvat alas Taurus-vuorelta laaksoon, porottavan aurinkon alle Tsukurovaan puuvillaa poimimaan. Luulin lukevani tarinaa maalaiselämästä ennen maailmasotia. Kunnes taivaanlaen pyyhkäisevät sotilaskoneet ja ymmärrän maailmojen eron.

Kemal kertoo siitä, minkä tuntee. Omasta kotimaakunnastaan. Kirjailijan äänessä on välillä patriotismia, välillä huvittuneisuutta kun puuvillakesän tapahtumia kuvataan parinkymmenen kyläläisen näkökulmasta. Kyläläiset ovat kyräileviä, kateellisia, taikauskoisia, valehtelevia ja niljakkaita - mutta silti tunteellisia ja katuvaisia. Köyhiä ja suurin osa lukutaidottomia, mutta haaveiltaan kovin tutunoloisia.

Ääneen pääsevät äitinsä kylään jättänyt pitkulainen Ali, Memedik, joka muhtar Seferkin sijaan surmasi Sekvek bein, Alin pyhyyden menettävä, itsemurhaan päätyvä veli Tabas. Kemal ei unohta nuorimpia eikä avuttomimpia. Oman, ihastuttavan äänensä saavan Alin lapsen Hasan ja Ummahan sekä kylään jätetty äitivanhus Meryemdzen.


Draamaa ei kirjasta puutu. Nuoret rakastuvat palavasti ja kateus kypsyy silmittömäksi raivoksi. Dramaattisimmat juonenkäänteet maalaavat luonnonvoimat, jotka armossaan tai armottomuudessaan ovat tasapuolisia kaikille.


Erikoista kirjassa on rakenne: lukuisia episodilukuja, jotka alkavat tiivistelmällä! Tyypillistä Kemalille?

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin kirjoitus

Välillä ihmettelen, miksi varsinkin uusimmat Isot K:t ovat niin opusmaisia? Fonttia suurentamalla saa tarinan helposti venytetty paksumpiinkin kansiin.

Orhan Pamukin Mustasta kirjasta ei ole taitettu sisältöään painavampaa. Päinvastoin. Kuusisataasivuinen romaani on viipaloitu kahteen osaan, mutta ainesta siinä olisi pariin romaaniin ja useampaan novelliin.

Minusta Musta kirja oli turkkilaista mosaiikkia. Yksinkertaisesti liian täynnä kaikkea. Lukemisesta tuli tukalaa kun monipolviset sisäkkäistarinat jatkuivat ja jatkuivat.


Kerrompa hieman tarkemmin.

Musta kirja alkaa kepeästi, helppolukuisasti [Tätä ehdin jo ihmetellä ystävillenikin, ei yhtään pamukmaista!]. Parisataa sivua serkusten Galipin ja Rüyan arkista avioelämää hassunkuristen sukulaisten keskellä. Suhteen historian kelausta, kotoisia yksityiskohtia pähkinänsyönnistä dekkarinlukuun.

Onnen yllä leijuu kuitenkin vaimon, Rüyan, outo levottomuus. Kummallista on myös Galipin fanisuhde Celâl-serkkuun, anarkistiseen päivälehden kolumnistiin.

Jo alussa henkilöiden minuus hämärtyy. Jakaantuneeseen identiteettiin päästään kiinni toden teolla, kun Rüya katoaa. Kirjoitetaan turkkilaista dekkaria, kun Galip jäljittää vaimoa ja serkkua, joiden uskoo lyöttäytyneen yhteen. Galip ensin asettuu, ja vähitellen omaksuu, Celâlin asuntoon, työhön ja identiteettiin. Syntyy uusi Galip, joka on Rüya+Celâl+Galip.

Eikä tässä aivan kaikki. Kakkososassa joka toinen luku on Celâlin kolumni. Vällillä sen on kirjoittanut kolumnisti itse, loppua kohti edetessä kirjoittaja on yhä useammin Galip. Osa kolumneista tuo lisäelementtejä kirjan tarinaan tai henkilöihin, osa vain tuntuu kertovan turkkilaisuuden historiasta ja yhteiskunnallisesta ongelmista. Tutuksi tulivat etenkin Mevlana, persialainen mystikkorunoilija sekä hurufismi, islamin kabbalistinen oppisuunta, jossa tulkitaan kasvojen merkkejä.

Loistavaakin löytyi: Pamukin täysin yllättävät tyylilajinvaihdokset olivat mestariluokkaa. Kuten se, että jo aivan kyllätyneenä tähän runsaudensarveen kirjan viimeiset luvut mykistivät vakavuudellaan.


Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Mestariteos, kaksi osaa, yhdeksänsataa sivua

Olen lukenut Péter Nadasin Muistelmien kirjan, ja kirjoittanut blogiarvionkin, jo viikkoja sitten. En ole halunnut julkaista kirjoitusta, koska vieläkin tuntuu vahvasti siltä,etteivät sanani millään riitä kuvaamaan tätä fantastista kirjaa. Aloitetaan kuitenkin Nadasin äänellä:
Voidakseni kirjoittaa kertomukseni minun olisi tullut jollakin tavoin ratkaista elämäni ongelma, murtautua ulos ja vapautua kaikista itsepetoksen kerroksista.

Minun on vaikea ymmärtää - muuksi kuin suomentajan lapsukseksi - siteerauksen konditionaali. Fiktiivinen omaelämänkerta Muistelmien kirja on rohkea, sensuroimaton itsetilitys jakomielisestä elämästä kommunistisessa Euroopassa.


Tarina alkaa Itä-Berliinistä, jossa kertojalla on onnettomasti päättyvä suhde saksalaiseen runoilijaan, Melchioriin. Samaan aikaan toisaalla odottaa kihlattu morsian. Lapsuutta kuvataan perhelomilla Heiligedammissa ja kotona Budapestissa. Toisistaan vieraantuneet vanhemmat ja heidän rakkautensa kipupisteet koskettavat kovasti. Kuten äidin kuolema, johon ensimmäinen osa loppuu.

Nádasin kertoja on niin henkilömäinen, että lukiessa hän istuu vieressä ja hipaisee käsivarren ihoa. Iho nousee usein kananlihalle, sillä Herra Minäkertoja ei ole sympaattinen tapaus. Tulee sama niljakas tunne kuin lukiessa Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä [Olen todella lukenut kaikki osat 13 vuotta sitten, mistä olen aika ylpeä ;)].

Minäkertoja käsittelee itseään säälimättä. Tuskin tällaista kirjaa, näin ristiriitaisesta hahmosta, voi kirjoittaa ilman pitkällistä psykoanalyysiä. Käydään läpi laskelmoivia ja ailahtelevia ihmissuhteita sekä epävakaata biseksuaalisuutta, joka alkaa jo koulussa ja jatkuu naimisiinmenoon asti.

Kerronta on äärimmäisen intohimoista ja intensiivistä. Lukija saa täyslaidallisen sekä eroottista että poliittista myllerrystä. Poliittinen, eroottinen ja henkilökohtainen yhtyvät ja muovaavat oudon henkilötyypin, joka on samalla herkkä, mutta myös raaka, julma ja laskelmoiva.

Olen täysin mykistynyt Nádasin kyvystä nähdä ja kuvata elämän käännekohdat. Tunteiden ja tunnelmien vaihtumiseen riittää pieni nyanssi tai huolimaton sanavalinta. Tiedäthän nämä merkityksellisimmät hetket elämässä, kun yllättäen jokin pikkuriikkinen saa dramaattiset mittasuhteet.

Äitini vuode oli sijattu raidallisella peitteellä, niin kuin vuosia sitten, jolloin hän vielä oli terve.

Se oli peitetty niin kuin hän ei enää asuisi täällä.

Eikä vaistoni pettänyt, sillä sen jälkeen en enää nähnyt häntä.

Tämä oli mestariteos, kaksi osaa, yhdeksänsataa sivua. Onneksi minulla on vielä se toinen osa lukematta. Jätän sen odottamaan erityistä, kirjan arvoista hetkeä.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Liian omituista puhetta

Onko Saul Bellow Ison K:n arvoinen kynäilijä? Kannattaako sarjassa julkaista huipputeosten - Herzogin ja Dekaanin joulukuun - lisäksi koko epätasainen tuotanto?

Osa Belloweista odottaa vielä tutustumista, mutta lukemistani en hahmota julkaisukriteereitä ainakaan Bellarosalle, enkä nyt lukemalleni Varkaudelle.

Varkaus on pikkuinen ja pikkusieluinen, yhden päähenkilön ympärille rakennettu tarina. Päähenkilö Clara Velde kasvattaa kolmea tytärtään ja on sopeutunut elelemään neljännen aviomiehensä kanssa. Clara on uranainen. Viehättävä, mutta isopäinen - muutenkin ulkonäöltään ja asenteiltaan erittäin seikkaperäisesti kuvattu.

Claran elämää järkyttää itävaltalainen au pair -tyttö, jonka haitilainen [epämääräinen pikkunilkki] poikaystävä varastaa emännän rubiinisormuksen. Rubiinisormus on Claran säilyttämä kihlasormus elämänsä rakkaudelta, Ithieliltä, ja siten symbolisesti korvaamaton. Clara roikkuu sormuksessa ja Ithelissä. Sekä henkisesti au pair-tytössä, jonka elämää hän yrittää järjestellä suunnittelemilleen raiteille.

Bellowin kirja on lähes pelkkää dialogia Claran, ex-mies Ithielin ja Claran parhaan ystävättären Lauran välillä. Äänessä on enimmäkseen itsekeskeinen Clara, muut toimivat enemmän korvina tai kommentoijina.

Kirjailija Bellow ihastelee ajoittain jopa itse kirjoittamaansa dialogia. Se on hänestä hurmaavan äyllistä, nokkelaa ja johdonmukaista. Mutta minusta latteaa ja keinotekoista. Sellaista puhetta, jossa seisahtaneesta, epätyydyttävästä elämästä verbalisoidaan jännittävää ja vaiherikasta.

Kirjan dialogi ei ole puhuttua vaan kirjoitettua. Sanat ja sanajärjestykset ovat eriskummallisen koukeroisia ja omituisia. Esimerkiksi

Minusta tuntui, että Ithiel saattaisi olla lepopiste. Tai minä hänelle. Mutta se oli yksinkertaisesti älytöntä. Minulla on lepoa vastustava luonne. Minussa taitaa olla liiaksi perusepäsointua.
Kuka muu kuin Clara puhuu: "Olemme toistemme lepopiste, mutta luonteeltani olen vastustava perusepäsointu". Mahtoikohan suomentaja pitää tästä työtehtävästä?

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Inspiraation lähde

Vikor Pelevin kirja Generation P - vuodelta 1999 - kertoo venäläisen mainosbisneksen alkuajoista. Satunnaisesti alalle ajautuneet copyt, creatorit, ad:t jne. venäläistävät kansainvälisiä brändejä, käsikirjoittavat ja kääntävät videoita ja mainoksia sekä käyttävät runsaasti aikaa - etenkin - sloganeiden ideoimiseen.

Länsimaisesta businesslogiikasta poiketen elämäntapa vaatii extreme-tason rohkeutta ja kokeilunhalua. Nautitaan ennakkoluulottomasti raakaa viinaa, kokaiinia, heroiinia ja tarpeen tullen kärpässieniä tai vastaavia luonnontuotteita. Tarvitaan suhteita, rahaa ja verkostoja. Niitähän löytyy, vaikka suhteillä on tendenssi likvidoitua - hengeltään tai omaisuudeltaan. Voi sitä venäläistä yhteiskuntaa!

Parasta kirjassa on absurdin ja sattumuksellinen venäläisyhteiskunnan kuvaus. Mukana on koko joukko oikean elämän henkilöitä tunnetuista kirjailijoista poliitikkoihin ja uusrikkaisiin. Tämä on sitä fition ja faktan sekoitusta [olikohan tällä genrellä joku nimi?]. Tulee mieleen Daniil Harmsin Sattumuksia [häntä ei ole päästetty Isoon K:hon, ilmeisesti liian "iäkäs"] - ja sen piikikkään oivaltava yhteiskunnallinen havainnointi.

Oletettavasti kävi jo selväksi, että kirja ei minua sytyttänyt. Eniten pitkästyin pitkiin käsikirjoituksiin ja käsittämättömiin sloganeihin. Pari tarjolle

Pari luuta ei piisaa lamnetiksi.

Keväisessä metsikössä koivun Spritea siemailen.

Ei laaksoa, ei kuk-kolaa. Sprite- Nekola Nikolalle.

Siis mitä? Nyt loppui lukijalta kulttuurinen kompetenssi.


PS. Kirjassa oli myös keskushenkilö, Vavilen Tatarski, jonka urakehityksestä kirja itse asiassa kertoo.

PPS. Viktor Pelevin insproi minua. Avasin uuden portletin "Näitä kirjoja en haluaisi Isoon K:hon".

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Meditaatio metsästäjän mieleen

James Dickey. Kohti valkeaa merta.

Sota sotilaan näkökulmasta. Niitä aiheita, jotka kiinnostavat minua kaikkein vähiten. Varsinkaan punaniskaisen jenkkisotilaan tarina toisesta maailmansodasta. Mitä emme jo tästä ole lukeneet, kuulleet ja katselleet!


Mutta toisin kävi. Sodasta voi kirjoittaa kauniisti, vaikuttavasti ja runollisesti. Sodasta voi kirjoittaa yhden ihmisen näkökulmasta [ei mitenkään erityisen omaperäinen näkökulma sinällään] ihan erityisellä, koskettavalla tavalla.

James Dickeyn Kohti valkeaa merta -kirjan päähenkilö on ampuja. En tiedä, mikä on oikea "ammattinimike", mutta tämä sotilas ampuu japanilaislentokoneita hävittäjästä. Tämä Muldrow on sekava tapaus, outo tyyppi. Vähäpuheinen, ihmissuhdetaidoton erakko, joka normaalielämässä asuu isänsä kanssa Alaskassa. Nauttii lumesta, kylmästä ja selviytymisestä.

Selviytymisestä kirjassa onkin kysymys. Aivan kirjan alussa Muldrown kone ammutaan alas ja päähenkilö tipahtaa laskuvarjolla johonkin Tokion nostureista. Alkaa selviytymistarina matkasta läpi Hokkaidon saaren aina Honshuun asti.

Kirjan lukeminen pelottaa. Lukija hyppää loistavan strategin matkaan, jonka päänuppi tikittää kuin taktinen aikapommi. Uhkarohkeat ratkaisut ja nerokkaat siirtymät hurmaavat lukijan, ei voi mitään.

Myötätunto on ikävää siksi, ettei Dickeyn sotilas ole mikään jalo sankari. Muldrow on eläin, ihmissusi. Paitsi älyyn, selviytyminen perustuu eläimen vaistoon ja vainuun. Muldrow saa voimaa näyistä ja näädästä itsessään. Hän uneksii metsärajaa ohittavasta karibulaumasta ja vaanivasta näädästä ylälehmustossa. Hän nylkii, syö ja käyttää ihmistä kuin petoeläintä. Peurat valaisevat taivaita ja lopussa miesparka löytää linnun itsestään.

Tämä kirja on se näky, jota nimitetään esteettisesti elämykseksi. Kun näet jotain kammottavaa, mutta samalla niin mykistävän kaunista, ettet voi irrottautua. Kunnes olet lukenut loppuun. Ja olet hyvin, hyvin hämilläsi kaikista sekavista tunteista.

Kohti valkeaa merta on meditaatio metsästäjän mieleen. Helmi, aarre, timantti. Kerrankin pystyn itse käyttämään näitä käsitteitä ilman ironiaa.
Mutta kylmä ja lumi palasivat. Tuuli pöllytti hiutaleita, ja
minä tiesin että olin saanut sen omakseni. Minä olin siinä ja osa sitä. Minä sulauduin täydellisesti siihen. Ja tästä lähtien minä tulen olemaan siinä
kaikkialla. Te voitte kuulla ääneni juuri kuten kuulette sen nyt. Kaikkialla
siinä, ensimmäiseksi ja viimeiseksi, heti kun minä suljen silmäni.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Jokaisella pitäisi olla oma lumihiutale

Välillä ihmettelen, millä vaistolla näitä kirjoja valitsen. Orhan Pamukin Lumessa sataa viisisataa sivua lunta. Ja aina kun vilkaisin kirjasta ikkunaan, näkyi samaa lumisadetta ikkunan takana.

Nyt on kirja loppu. Lumen hiljaisuus vaikeni. Toivottavasti lumisadekin.

Pamukin kirja on fantastisen monivärinen mosaiikkikertomus.

Lumen kehystarinassa kirjalija itse, Orhan bey, jäljittää Frankfurtissa murhatun turkkilaisrunoilija Kan jalanjälkiä.

Lumen päätarina kattaa vain kolmen päivän mittaisen ajan. Sen runoilija Ka viettää lumen saartamassa Karsin kaupungissa.

Ka on tullut kirjoittamaan juttua turbaanitytöistä. He ovat radikaaleja islamisteja, jotka ihannoivat uskonnollista itsemurhaa. Toimittajuus on vain peitetarina, sillä hyvää juttua enemmän Ka haluaa rakastua nuoruuden ihastukseensa Ipekiin.

Pamuk on patittanut Karsiin Turkin aatteelliset ryhmittymät. Ka tutustuu uskonnollisiin ja poliittisiin islamisteihin, vasemmistolaisiin, kurdeihin, armenialaisiin, ateisteihin, länsimyönteisiin, turvallisuuspalveluun ja valtion intresseihin.

Pamukin politiikka on kiinnostavaa, sillä se on syvämietteistä kulttuurihistoriaa ja -kritiikkiä. Toisaalta poliittisuus on hyvin inhimillistä, ja siksi se satuttaa.

On täysin ymmärrettävää, että ihmissuhteissa on kyse ideologisista valinnoista. Uskonnolliset ja poliittiset valinnat tuhoavat Kan mahdollisuuden onneen. Kan kohtalo riipaisee, Ipekin kylmäverisyys yllättää.

Pamukin Lumi on myös hienosti satumainen kirja. Lumipeitteiset Karsin kadut teehuoneineen tunkevat lukijan jalkojen alle, joka lumoutuneena vajoaa itämaisiin kulisseihin. [Kars on todella olemassa Turkissa, lähellä Armenian rajaa. Tahdon sinne heti!].

Lumi on myös tarina kirjallisuudesta ihmisen kuvana. Kalle ilmestyy Karsissa 19 runoa, jotka hän myöhemmin muotoilee runokoelmaansa varten lumihiutaleeksi. Hiutaleen sakaroilla sijaitsevat järkeä, muistia ja mielikuvistusta kuvaavat runot. Hiutaleen keskuksena on Ka itse.
"Jokaisella ihmisellä pitäisi olla tällainen lumihiutale, joka on samalla hänen
koko elämänsä sisäinen kartta."
Jokaisen runon ilmestyminen mykistää kerronnan. Runot valuvat lumihiutaleina, jotka enintään kymmenenminuuttisen laskeutumisesta aikana saavat muotonsa mystisten tekijöiden summana. Ja jokaisesta tulee erilainen.

Miten näistä kaikista aineksista voi saada aikaan edes jollain tavalla koherentin tarinan?Selitykseksi voi tarjota takakannessa siteerattua Telegraphin kirjallisuuskriitikkoa: "Pamuk on sen lajin kirjalija joita varten Nobel-palkinto on keksitty".

Näin on. Ja lisään Lumen parhaimpien Isojen K:den listaani.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Politiikka on vaikea aihe

Herta Müllerin jälkeen luin toisen vahvasti yhteiskunnallisen romaanin. Silti, tuskin lukija voi tehdä isomman kirjallisen loikan, kuin siirtyä Herta Mülleristä José Saramagon Kertomukseen näkevistä?

Lyhyet, monimerkitykselliset virkkeet vaihtuivat pitkiin ja mutkitteleviin. Niitä mahtuu yhdelle sivulle vain muutama. Laverteluun voi helposti uuvahtaa, ja ajatukset leijuvat kaukana kirjan ulottumattomissa.



Kirjan alussa näin tapahtui usein. Alku oli puhdasta politiikkaa, vaalitunnelmia. Aihe, josta ei näin temaattisesti ole maailmanluokan kaunokirjallisuutta juuri kirjoitettu.

Pääkaupungin vaalien tulos on yllättävä: tyhjistä äänistä tulee vaalivoittaja. Alkaa salaliittolaisten metsästys. Tyhjyydelle pitää löytää ihmisen kasvot ja selitys. Julistetaan poikkeustila ja kaupunki eristetään. Hallitus siirretään pois kaupungista ja ministerit pyrkivät vuorollaan valloittamaan valtatyhjiön. Eettinen ristiinveto käynnistyy, kun osa poliitikoista jättää tehtävänsä ja osa ottaa kaikki keinot, kuten väkivallan ja salaliitot, käyttöönsä.

Kiinnostavaksi kirja muuttuu kun selviää, että kirjan pääkaupunki on se sama, josta Kertomuksessa sokeudessa kerrottiin. [Sitä ennen tieto siitä, että näitä kahdesta kutsutaan sisarteoksiksi, onkin ihmetyttänyt kummasti.] Hallituksen virkamies ilmiantaa sen ainoa naisen [lääkärin vaimon], joka ei sokeutunut. Salaliittoteoriat saavat kasvot - ja niistä pääsee eroon helposti.

No, tämä oli poliittinen satiiri. En innostunut. Mutta ei voi kiistää, etteikö Saramago olisi suuremmoinen kirjailija.

Ja suomentaja joutuu heittämään monet kieliopin perusajatukset takavasemmalle. Kuten sen, että virke loppuu pisteeseen tai kuinka sitaatti esitetään.

lauantai 30. tammikuuta 2010

Sinunkin joululahjasi 2009?

Keski-Euroopan kiertomatka jatkuu. Monen suomalaisen [pohjoismaalaisen?] tavoin sain joululahjaksi nobelilla 2009 palkitun Herta Müllerin.

Ihminen on iso fasaani -kirjasta huokuu sama suruisan kurja Itä-Eurooppa kuin Stancun Costadinasta. Vuosikymmeniä on tosin kulunut. Kylissäkin asuvilla ihmisillä on jääkaapit ja televisiot.

Ehkä ihminen on astunut askeleen eteenpäin, kun puhuminen on ohittanut löymisen tavallisimpana kommunikaatiomuotona.

Silti alistamisen, varastamisen ja nöyrtymisen hetkiä riittää. Etenkin kirjan päähenkilö Windischin kaltaisille, jotka odottavat passia päästäkseen pois Ceausescun Romaniasta.

On vaivatonta hypätä Windischin housuihin ja ymmärtää, miltä tuntuu katsella passilla palkittuja kylälaisia myymässä pois kalusteitaan ja riisumassa verhoja ikkunoista. Kuinka pitkälle olisi itse valmis menemään? Lähettäisikö oman tyttärensä papin ja miliisin seksileluksi, jos passinsaanti ei muuten onnistu? Entä jos olisi tytär, menisikö ja kaunistautuisi mahdollisimman viehättäväksi? Tai jos olisi äiti, pitäisikö tätä kaikkea aivan luonnollisena, koska itsekin toimi samoin päästäkseen työleiriltä Neuvostoliitosta?

Vaikka tarina on sydäntäsärkevä, kaikkein koskettavinta tässä kirjassa on kieli. Müller 110 sivua ovat ihaninta proosarunoutta, jota pitkään aikaan olen lukenut. Kirjaa ei edes tarvitse lukea, lyhyet virkkeet voi katsoa läpi. Ne sitovat ajatukset ja havainnot mielen kartastoksi. Sitä seuratessa kietoutuu lumouteen.

Kuvittelen, että tämän voi osoittaa kopioimalla tähän pari virkettä summamutikassa miltä tahansa sivulta. Lainaan sivulta 49 - siitä mihin katseeni ensin osuu - nelisen upeaa virkettä.

Hänen poskessaan on punainen läikkä. Se on Windischin käden läikkä. Se on
teehöyryn läikkä. Se on Kronerin muorin kuolemanläikkä.


Ja tämä tarkoituksella


Windisch vetää ruohonkortta hampaiden välistä. Ruohonkorsi on kylmä. Hänen
ikenensä ovat kylmät. Windisch pitää taivasta suussaan. Tuulta ja yötaivasta.
Ruohonkorsi katkeaa hänen hampaidensa välillä

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Pieni kirja nälästä ja väkivallasta

Luin Romanian Ilmari Kiannon, Zaharia Stancun, Costadinan.

Pieni kirja kurjuudesta, nälästä, väkivallasta sekä sinnikkäästä ja kiittämättömästä kasvattitytöstä Costadinasta.

Kirjan pääosassa on maatyöläisperhe sukulaisineen. Perheen ja suvun kokoonpano vaihtelee tilanteen mukaan. Sivuilla vilisee otto- ja äpärälapsia sekä uusia miehiä ja vaimoja.

Kirjan ihmisille pienikin pala maata on omaisuus. Henkivakuutus. Siitä nimihenkilö, Costadina, taistelee. Hän on mieleenpainuva persoona: kavala, katala ja periksiantamaton sisupussi. Costadinan vankkumatonta vaatimusta omasta maapalasta siivittää aviomies, joka kirkastaa Costadinalle tavoitetta nyrkein ja iskuin. Etuhampaatkin siinä projektissa irtoavat.

Hakkaamista, kynsimistä, mäiskimistä, ruhjomista ei kirjasta puutu. Se on kieltä tehokkaampi tapa kommunikoida ja pistää naiset ruotuun [kynsii ne naiset tosin toisiaankin]. Naiset vastaavat väkivaltaan kielen kirouksin - ja todella luovasti niitä kirjassa käytetään!

Ja sitten ryypätään. Viina käy lääkkeeksi sairauteen, masennukseen, viluun, suruun ja ankeuteen. Tasa-arvo vallitsee viinapiirissä, sillä sitä nauttivat - ja siihen kuolevat - niin lapset kuin bajarit.

En pystynyt nauttimaan Costadinasta kirjallisuutena. Enemmän pidin sitä antropologisena katsauksena eurooppalaisesta maatalousyhteiskunnasta. Ja jos jossain on päästy eteenpäin, tasa-arvossa!

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Paras Yksinäinen, jonka olen lukenut!

Kuinka monta kirjaa nimeltä Yksinäinen on kirjoitettu? Minua harmittaa, että Bernando Atxaga nimesi kirjansa näin mielikuvituksettomasti. Arkinen nimi ei anna pienintäkään vihjettä kirjan ainutlaatuisuudesta ja järisyttävyydestä.


Jo kolmannen kerran tänä jouluna päädyin lukemaan taistelusta [edelliset Marssi ja Herra Theodor Mundstock]. Yksinäinen tutustuttaa lukijan entiseen ETA-aktivistiin, jota kutsutaan nimellä Carlos. Carlos istui monien muiden baskiaktivistien tapaan Espanjan fasismikaudella vankilassa ja vapautettiin yleisen armahduksen yhteydessä.

Barcelonan liepeillä entisten taistelutovereidensa kanssa hotellia pitävä Carlos tekee - hetkellisestä päähänpistosta - viimeisen ystävänpalveluksensa järjestölle. Hän piilottaa etsintäkuulutetun terroristiduon Jonen ja Jonen leipomonsa kellariin.

Pikku palveluksesta solmiutuu trillerimäinen tragedia. Poliisi päätyy etsintäkuulutettujen jäljille ja saartorengas kiristyy. Valhe seuraa toista, virheratkaisu seuraavaa. Carloksen epätoivo kasvaa, pakokauhu hiipii lähemmäksi.

Samanaikaisesti Barcelonassa juhlitaan jalkapallon MM-kisoja. Hotelliin on majoittunut Puolan jalkapallojoukkue mukanaan tulkki Danuta, joka paljastuu yllättäen poliisin vasikaksi.

Atxaga inhimillistää psykologisella kerronnallaan ex-terroristin äärimmilleen. Lukija vetäistään Carlosin sekasortoiseen, moniääniseen sisäiseen maailmaan. Hän itse yrittää kurkottaa kohti seesteistä tulevaisuutta, jonka pitää pilkkanaanvastaääni Rotta [siis sama dialogi kuin Herra Theodor Mundstockin ja varjon välillä]. Mutta Carlos on todella sekaisin. Kallon sisällä keskustelevat myös entinen aktivistijohtaja, Carlosin aatteellinen isä Sabino sekä järjestön mielisairaalaan sulkema veli Kropotky. Henkilökuva repalaisesta, traagisesta, mutta sydämeltään hyvää tarkoittavasta ihmispolosta on valmis.

Mitä pidemmälle kertomus etenee, sitä lähemmäs Pelon maata Carlos etenee. Atxagan juonikuvio on niin mestarillinen, että aivan viimeisille sivuille asti kaikki vaihtoehtoiset loput ovat mahdollisia. Ajatuksissani taistelivat vimmastusti toive onnellisesta lopusta ja kauhea kysymys siitä, kuka lopussa kärsii.

Ennen viimeistä kahtakymnentä sivua Yksinäinen oli erinomainen kirja, mutta loppu teki siitä huikean. En kerro kirjan loppua, kehoitan lukemaan. Jos kestät tuskaa, ja painostavia ajatuksia, lue Yksinäinen.

Luulen, että minulle yhden yöunen lykkäminen ei tämän kirjan kohdalla riittänyt. Nytkin, kun luen uudestaa viimeisiä sivuja, vapisen ja kyyneleet nousevat silmiin väkisin.


"Meidän on aina oltava valppaina, emme voi sallia itsellemme hetkenkään lepoa.
Jonain päivänä meren aalto kuljettaa meidät jonnekin, ja hetken päästä tulee
toinen aalto ja muuttaa taas elämämme suunnan."

lauantai 9. tammikuuta 2010

Naistenmies ja veitikka galleristi Ferrer

Minä lähden on ranskalainen veijariromaani. En pidä niistä yhtään. Viimeksi olen lukenut oma-aloitteisesti Grassia kaauuaan sitten. Isossa K:ssa olen joutunut lukemaan yhden Høegin ja yhden Tabuccin [ja puistattaa jo etukäteen, että niitä on monta jäljellä].

Jean Echenoz. Minä lähden.
Taas ennakkoluulojani koeteltiin. Minän lähteminen toimikin kuten veijariromaanin kuuluu. Itsekäs ja omahyväinen sankari onkin symppis tyyppi. Yllättävistä ja absurdeista tapahtumakäänteistä muotoutuu kelpo kertomus. Ja kaikkein tärkeintä: kirjan seurassa viihtyi.

Minä lähden on ensisijassa omaperäinen ja helposti seurattava tarina - ei taidokasta kerrontaa tai kirjallisia kokeiluja. Päivänä eräänä päähenkilö Félix Ferrer jättää vaimonsa, omakotitalonsa ja rutiininsa.

Herra Ferrer on - tyyliin sopivasti - kehnonlaisesti muutamalla modernistilla sinnittelevä galleristi. Jolla kerrankin lykästää. Hän saa työntekijältään Delahayelta vihiä jäämerellä haaksirikkoutuneesta aluksesta, jonka lasturuumassa on arvokas kokoelma alkuperäiskansojen taidetta.

Eikun matkaan jääämerelle. Merimatka hyisine etsintäretkineen on kuvattu eloisasti. Varsinkin etsintä ja oleskelu Pohjois-Kanadan eskimoalueella [meniköhän oikein?] saa lukijankin veren jäätymään.

Ja jotta kaikki ei menisi liian hyvin, Ferrerin Ranskaan kuljettama aarre varastetaan. Ja kukapa paljastuu varkaaksi. Delahay, jonka valehautajaisiakin jo ehdittiin viettää aiemmin kertomuksessa.

Kirjan kirjoittaja Jean Echenoz uhraa monta sivua Ferrerin naissuhteille. Herrasta tehdään varsinainen gasanova, mutta henkilökohtaisesti en valitettavasti astinut tästä herrasta mitään lankeamisen arvoista.

Melkeinpä hauskinta kirjassa oli maantiede. Siinä seikkailtiin alueilla, joissa itsekin olen viime vuosina matkustellut. No, Pohjois-Kanadassa ei ole tullut käytyä [eikä ehkä tulekaan]. Mutta sen sijaan vähemmän eksoottisisssa kirjan kulisseissa: Pariisissa, San Sebastianissa ja Ranskan baskialueella.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Hyvästi varjoni Mon

Lainasin Herra Theodor Mundstockin säälistä. Vuonna 1970 käännetty kirja näytti juuri painosta tulleelta. Olikohan sitä koskaan lainannut kukaan muu kuin minä?

Lisäepäilyksiä herätti kirjan alkuperä. Melko monet Ison K:n itäeurooppalaisista kirjailijoista näyttävät päätyneen sarjaan enemmän poliittisista kuin kirjallisista syistä.

Erehdyin. Ja sain lukea tällä joululomalla jo kolmannen hienon, erikoisen kirjan.

Herra Mundstock asui vuonna 1942 miehitetyssä Prahassa. Ja tästä aavistattekin loput: kirja on väistämättä kamala.

Juutalainen Mundstock, kuten useimmat hänen tuttavistaan, elää toden, kauhun ja harhan välitilassa. Hänen tärkeimmät puhekumppaninsa ovat varjo, jota hän nimittää Moniksi sekä Herran kanssa asuva lemmikkikana. Mundstock ei pääse eroon julmasta Monista, natsivaltaa symboloivasta ikuisesta seuralaisesta. Mundstockin ja Monin välinen dialogi on kirjoitettu taitavasti. Jokaista repliikkiä seuraa Monin paremmin tietävä, karmaiseva vastarepliikki. Yksinäisyyttä ei enää ole, edes ajatuksissa.


Lemmikkikana kuolee. Ystävät katoavat, kun heidät vuorollaan kutsutaan Tereziaan. Mundstock odottaa kutsua kauemmin kuin monet muut. Siitä kirja itse asiassa kertookin kaikken eniten: julmasta odotuksesta.


Odotellessaan Mundstock lakaisee katuja, yrittää sulautua väkijoukkoihin, ennustaa korteista parempaa elämää, yrittää huolehtia ystäväperheen nuorimmaisesta, jumaloimastaan Simonista.

Vaikuttavimmassa sisäkkäiskertomuksessa Mundstock elää entisen työnantajansa kohtaloa keskitysleirillä. Hän suunnittelee selviytymiskeinot junamatkalle, rakentaa kotiinsa parakin ja yrittää itsemurhaa kaasuhellalla.

Kirjan kannessa on kuusisakarainen tähti ja risti. Jo se kertoo, ettei kertomus pääty onnenkyyneliin. Viimein keskitysleirikutsun saanut Mundstock ei selviydy edes juna-asemalle. Hän ei sittenkään osannut huolehtia itsestään, puhumattakaan Simonista, joka oli nuosemassa samaan junaan.