tiistai 29. joulukuuta 2009

Mies ja Hän

Mies ja hän [vaimo]. Toinen kierros kummallakin. Lapset hankalimmassa murrosiässä, tai sitten aloittelemassa kituutellen omaa elämää. Sukulaisia. Kaikki kaukana toisistaan, jossain päin Amerikkaa. Tärkeimmät huonekalut: televisio, sohva, vuode ja jääkaappi. Useimmin mainittu nautintoaine: whisky.

Rauhallista, tasaista, ennakoitavaa elämää. Mutta vain päällepäin. Työhuoneen alta putkahtaa vaimon erokirje. Vakava keskustelu, joka sittenkin jäi käymättä. Sanat, joita harkittiin kauan, eikä silti sanottu. Yllättävä käänne keskustelussa vuokralaisten, pikkuveljen tai rakastajattaren kanssa. Aikana, jolloin puhelin soi harvoin ja kirjoitetaan paljon kirjeitä. Ajellaan autolla lujaa ja kännissä. Jos ei erota, alkoholisoidutaan.

Keski-iässä elämään tulee käännekohtia. Väistämättä, täytyy Raymond Carverin ajatella.

Vielä yksi asia -kirjaan on valittu 18 tekstiä vuodelta 1988, Carverin viimeiseksi jääneestä novellikokoelmasta. Hienosyisiä pikkutarinoita, joissa kirjoitetaan muistiin tavallisten miesten elämänkertoja.

Tarinat ovat alunperin kirkasvärisiä ikkunaverhoja, jotka haalistuneina valahtavat alas viimeisenkin pidikkeen pettäessä. Kuin katsoisi vanhanaikaista väritelevisiota, jonka sarjoissa näkyy yhtä paljon tupankansavua kuin henkilöitä. Väljähtänyttä, alakuloista, nostalgista.

Poikkeuksen tekevät ensimmäinen ja viimeinen: nuoren miehen kalastustarina ja riipaiseva kertomus Tsehovin viimeisistä elinkuukausista.

Nautin näistä jokaisesta.

PS. Aiemmin kirjoitin Carverin novelleista, jotka julkaistiin nimellä Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Hiljaista kun marssi loppui

Marraskuussa ajattelin, että Ison K:n lukeminen loppui tähän. Ozit olivat vieneet lukuhalut - synkkiä, monimutkaisia ja -merkityksisiä kirjoja kannattaa lukea lomalla, mieluiten valoisampaan vuodenaikaan. Blogitekstinikin Mustasta laatikosta on jälkeenpäin luettuna pelkkä nihkeä referaatti.

Kenraali Shermannin Marssin alkukilometrit itäisessä konfederaatiossa kestivät viikkoja. Kunnes viimein joululoman kynnyksellä päädyin Doctorowin marssin vietäväksi.

Kirja kokoaa Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheen: pohjoisvaltojen armeija valtaa Georgian kautta Etelä- ja Pohjois-Caroliinan. Joku edellinen lukija oli leikannut Hesarista kirjan väliin kartan, joka näyttää tärkeimmät käännekohdat tapahtumineen ja päivämäärineen.
Perinteisiä sotakirjoja - olkoonkin ne kuinka realistisesti tai traagisesti kirjoitettu - en ole koskaan jaksanut lukea. Sen sijaan nämä Marssin tapaiset, joissa sotaa seurataan osallisten ihmisten perspektiivistä, ovat toista maata [Lajityypin helmenä tietysti Tolstoin Sota ja Rauha).

Doctorowin sisällisota on moniääninen. Marssin aikana mukaan liittyy yhä uusia kertojia. Sota saa erilaisia kasvoja, joista jokainen liittää kertomukseen oman tulkintansa historiallisista hetkistä. Syvimmin mieleeni jäivät plantaasilta vapautuva, neuvokas mulattityttyö Pearl, mestarillinen taktikko kenraali Sherman ja sodan lääketieteellisenä tutkimusaineistona näkevä kyyninen Sartorius.

Kun luin tätä kirjaa, olin mukana marssimassa. Olin polttamassa Atlantaa, ja etenkin Columbia loimusi. Näin Savannahin jokiveneet ja katoavan hienosyisen vaurauden. Huomasin, kuinka etelän nuorten neitojen silmät aukenivat, plantaasi-isäntien ikiaikainen ylpeys karisi ja vapautetut neekerit tunsivat itsensä neuvottomiksi oudon vapauden edessä. Äidit menettivät miehensä ja näkivät omien poikiensa maineen katoavan. Selvimmin tunsin marssin upottavilla rämeillä, lääkäriteltoissa ja poltetun savun hajuisissa metsissä.

Marssi loppui 26.4.1865, kun kenraali Johnston antautui Durhamissa. Tuntui hyvin hiljaiselta, ja outoa kyllä toivoin, että marssi olisi jatkunut.