maanantai 26. lokakuuta 2009

Mustassa laatikossa

Mustalla laatikolla on omintakeinen rakenne. Se on kokoelma kirjeitä ja muutamia telefakseja [Koskahan Iso K. julkaisee ensimmäinen meilikokoelman?].

Kirjeitä ja vastauskirjeitä kirjoittelevat Ilana ja hänen miehensä Alexander Gideonin (ex) ja Michael Sommo (nykyinen). Näiden väliin on pujahtanut Ilanan ja Alexanderin pojan Boazin sepustuksia, sekä A:n asianajajien viestejä. Kirjedialogiin osallistuu pari kertaa myös Ilanan sisar Rahel.

Kirjeenvaihto käynnistää uudelleen Ilanan ja Alexanderin vuosia katkolla olleen suhteen. Yhteydenoton syy osoittautuu käytännölliseksi: ei-niin-kovinkaan kunnollinen Boaz on taas hankkiutunut vaikeuksiin.

Pian äidinrakkauden rinnalle tulvivat muutkin motiivit. Varaton herra Sommo alkaa verottaa maineikkaan professori-Alexanderin omaisuutta ja Ilana yrittää lämmitellä Sommon selän takana vanhaa rakkauttaan. Kylmäkiskoinen professori heltyy vähitellen kumpaankin painostukseen: Sommo rikastuu ja Ilana päätyy kuolemansairaan ex-miehen hoitajaksi.

Päähenkilöiden tarinat ja persoonat paljastetaan kirjailija kuorii sipulia -menetelmällä. Ensin näkyy kiiltävä ja pyyteetön pinta, mutta kirjan lopussa ollaan jo traagisissa tunnustuksissa.

Tunnustusten syvetessä henkilöiden persoonat muuttuvat. Pahis-Boazista kuoriutuu sankarillinen uudisraivaaja, Alex intoutuu traagisiin paljastuksiin ja Sommosta kuoriutuu vastenmielinen sionisti.

Amos ozimaisesti Musta laatikko ei kuitenkaan ole pelkkiä ihmissuhteita, vaan myös tiivistys Israelin nykyhistoriasta. Juutalaisten ja arabien kyvyttömyys elää sovussa ja hallita yhdessä maata, poliittiset ääriliikkeet, venäjänjuutalaisten tarinat - ainakin nämä kaikki teemat ovat mahtuneet tähän kirjaan.

Musta laatikko oli minusta vaikea kirja lukea. Ihmettelenkin, että se on ollut bestseller! Enkä vieläkään keksi merkitystä kirjan nimelle. Ihmismieli?

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Vainoharhaa ja vaeltelua

Harmistuneena siitä, ettei Amos Oz saanut Nobelia, päätin lukea ne Ison K:n "Ozit", jotka minulta vielä ovat lukematta.

Ensimmäisenä sai vuoron Kuolemaan asti. Pikkukirja, jonka sisältä löytyy kaksi erillisromaania. Miksi ne oli pistetty samoihin kansiin? Ehkä siksi, että molemmissa ovat suuressa osassa kuoleman läheisyys, vainoharhaisuus ja juutalaisuus.

Puolet kirjasta ollaan ristiretkellä, valtaamassa takaisin lumottua Jerusalemia. Ristiretki -tarinan pää-äänenä pauhaa matkaa johtavan kreivi Guillaume de Touron uskottu kätyri, Claude Kyttyräselkä. Vähä-älyinen, psykopaattinen mystikko.

Matkalaiset etenevät Ranskan halki itäisempään Europpaan, jossa ilmasto muuttuu ankaran talviseksi ja kaupungit yksittäisiksi kyläpahasiksi. Onnettomuudet toisensa perään kohtaavat retkikuntaa. Ja mitä muu tähän onkan oletettu syyllinen, kuin seurueen sekaan sujahtanut salakavala juutalainen.

Ristiretki on erittäin julma kertomus. Lähes jokainen sen kolmestatoista luvusta päättyy verenvuodatukseen, kidutuskuvauksiin, tappoihin, kuolemaan tai muuhun raakuuteen - ehtaan keskiaikaiseen tapaan [kuvotti]. Juttu loppuu onneksi oikeudenmmukaisesti siten, että ristiretkeläishirvöt eivät ikänä pääse Jerusalemiin vaan jäävät utuna vaeltamaan Balkanin maisemaan.

Sen paremmin juutalaisilla ei mene 1970-luvun Tel Avivissa, jossa toisen kertomuksen päähenkilö asustelee. Myöhäinen rakkaus on juutalaisveteraani Shraga Ungerin tilitys.
Unger on fyysisesti vastenmielinen heppu. Ulospäin laajeneva ja sisältä mätänevä, pahanhajuinen ketjupolttaja ja puhekone. Elantonsa hän ansaitsee puoluetta palvelemalla. Kiertelee kibbutsilta toiselle paasaamassa vuosikymmenten takaista bolsevikkiteoriaa jatkuvasti ikääntyvälle kuulijakunnalle. Perhettä ei ole, ei naista eikä edes kosketussuhdetta. Kuolema kolkuttelee ovelle yön hiljaisina hetkinä. Kertomuksen lopuksi Unger suostuu siirtymään jäähdyttelyvaiheeseen, näkymättömiin hommiin puoluetoimistoon.
Rauhanaktivisti Oz on ladannut Ungeriin mahtavan määrän anekdootteja ja yhteiskunnallisia kannanottoja, jotka eivät juutalaispolitiikkaan perehtymättömälle [kuten minulle] oikein aukea.
Eniten minua mietityttää Tammen suhde juutalaiskirjailijoihin. Heitähän on sarjassa monia: Oz, Singer, Sebald, Bellow, Canetti - keitä muita? Matka kärsimyksestä taiteeseen ei ole tunnetusti pitkä, varsinkaan kulttuurissa, joka arvostaa kirjallista kulttuuria tavattomasti.

torstai 8. lokakuuta 2009

Paperinukkejen rakkaustarina

Tämä arvio on yhtä lyhyt kuin luettu kirja. Tai pikemminkin tuomio. Ainoa oikea on tylsä ja tylsistyttävä sepitelmä, jonka rakkaustarina [kuten nimestä voi päätellä] kokee täyttymyksensä toisen osapuolen, Amyn, entisen miehen haudansiirtäjäisissä. Niissä se toinen osapuoli - empä muista miehen nimeä, mutta kiinalaisjuutalaisen ulkonäön sitäkin paremmin - viimein neljänkymmen vuoden odotuksen jälkeen KOSII.

Reiluun 140-sivuun, suurella rivinvälillä, on upotettu hurja määrä henkilöitä, ihmistarkkailua ja näsäviisasta dialogia. Näyttämönä pääasiassa juutalaissiirtokunnan Chigaco. Vastakkain bisneksen seurapiirit ja anarkistisemmat [amerikkalaisessa mittakaavassa monikulttuurisesti boheemit] arvot.

Ainoan oikea henkilöt jäävät pelkäksi paperiksi [en ymmärrä, mistä takakansiarvion "koskettavat" ja "surumieliset" on kaivettu]. Ehkä Bellowilla ei ole heihin muuta kosketuspintaa, kuin 1990-luvun lopun nousevasta taloudesta hekumoiva media.

Saul Bellowin kynästä on lähtöisen suuremmoinen Herzog. Ainoan oikea ja Herzogin väliin onkin ehtinyt jo reilut kolmekymmentä vuotta, ja muutama muukin mestariteos kuten Dekaanin joulukuu.

Tämä on se päivä, jolloin Herta Müller sai Nobelin. Miksei Amos Oz :(

tiistai 6. lokakuuta 2009

Munro kirjoittaa tavallisuudesta taianomaista ja koskettavaa

Alice Munro oli, Toni Morrisonin ohella, toinen keskeinen syy aloittaa pari vuotta sitten tämä Iso K-projekti. Silloinkin oli lokakuu, ja toinen lapseni oli syntynyt. Tähän päivään mennessä Karkulainen onkin Munron kuudesta Ison K:n julkaisemasta suomennoksesta ainut, joka minulta oli vielä lukematta.

Munron novelleissa tavalliset kanadalaiset naiset elävät, kokevat ja vanhenevat. Heistä lukiessa tulee hyvin lämmin ja tuttavallinen olo. Tavallisuudesta tulee taianomaista ja koskettavaa.

Usein naisten nuoruus ajoittuu 1900-luvun ensimmäiseen vuosipuoliskoon. Nuoren naisen elämä on viatonta, kohtalonomaista ja sattumanvaraista. Elämän mullistavimmat tapahtumat ovat elämysyhteiskunnan mittapuulla kovin vähäpätöisiä. Kuten teatteriin hurahtaneen Robinin, joka kääntää selkänsä ainoalle mahdolliselle suurelle rakkaudelle yhden vastoinkäymisen takia.

Useissa novelleissa eletään yksi ihmiselämä. Lukija tapaa Munron naiset novellin loppupuolella muuttuneessa elämäntilanteessa. Siinä vaiheessa ymmärretään, mitkä ratkaisevat virhevalinnat tuli tehtyä, mutta muutoshalua ei enää ole.

Rakenteellisesti kaikken upein jakso Karkulaisessa on Julietista kertova kolmen novellin kokonaisuus. Niistä syntyy pienoisromaani novellikokoelman sisälle. Juliet-novelleista jokaisen voi lukea itsenäisenä miniromaanina, mutta kolme novellia tekee Julietista jo niin läheisen ja kiinnostavan persoonan, ettei hänestä haluaisi luopua.

Ensimmäisessä novellissa Juliet on nuori, älykäs tutkijanalku. Toisessa novellissa hän tekee äkkipäätöksen siirtyä perheenäidiksi ja setvii välejään jo iäkkäisiin vanhempiinsa. Kolmannessa novellissa hän on kadottanut yhteyden, todennäköisesti lopullisesti, ainoaan tyttäreensä vähäpätöiseltä tuntuvan kasvatuspäätöksen takia.

Novellikokoelman viimeisen kertomuksen päähenkilö on huoleton ja sanavalmis Nancy. Hän ajautuu hyviin naimisiin ja kadottaa kiehtovimmat ystävänsä, kun elämänpiiri kutistuu ydinperheen ympärille. Vielä vanhanakin toisenlaiset valinnat olisivat mahdollisia

"Mutta syvällä tuossa hetkessä odottaa epävarmuus, jonka Nancy on päättänyt jättää huomiotta. Mitä se hyödyttäisi. Hän tajuaa jo että on siirtynyt, jättänyt nuo kaksi ja palannut takaisin itseensä."

Niinkö helppoa muuttumattomuus meille kaikille on?

Kannattaa lukea Janna Kantalan arvostelu HS.fi:stä Empatian oppitunti Alice Munron tapaan, jossa hän avaa myös novellien antiikkiteemoja ja ihmettelee, miksei Munro ole yhtä kuuluisa kuin Marghareth Atwood [vaikka on yhtä hyvä].