sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Byebye painimolski - squah on parempi lajivalinta

Neljäs kerta toden sanoo - John Irvigin Leski vuoden verran on jäänyt minulta kesken kolmasti [mm. yhden kerran unohdin sen junaan].

Kirjan lähes 600 sivua hirvittivät, koska Irvingin tarina lähtee käyntiin kovin hitaasti. Pitkät jaaritukset Ted ja Marion Colen päättymässä olevasta avioliitosta, heidän auto-onnettomuudessa kuolleista pojistaan (talon seinät on vuorattu poikien kuvilla, ja niistä vasta riittääkin tarinaa) sekä Tedin 16-vuotiaasta kesäapulaisesta Eddiestä (jolta Marion vie poikuuden noin 600 kertaa).

Arvasin kuitenkin, että jaksan tämän kirjan loppuun loman voimin [kun olet ulkomailla, eikä ole oikein muutakaan tarjolla]. Oikeassa olin. Irvingin tarinan kiinnostavuus nousi kohisten, kun hän antoi puheenvuoron Tedin ja Marionin aikuistuneelle tyttärelle Ruthille. Neljääkymppiä lähentelevä Ruth kärsi syvästi siitä, että äiti-Marion hylkäsi hänen kolmivuotiaana - katosi mustaan aukkoon, josta ei ole sen koomin palannut takaisin.

Ruthista, ja Ruthin onnenetsinnästä, tulee kirjan päähenkilö, ja päätarina. Kiinnostavinta kirjassa ovat kuitenkin henkilöiden suhteet, erilaisine käänteineen. Koska melkein kaikki henkilöt ovat kirjailijoita, taitaa Irving kuvata aika tavalla itseään kirjailijana. Esimerkiksi Ruth-kirjailija nautiskelee suunnattomasti seuraavan kirjansa suunnittelusta, henkilöiden piirteiden pohdinnasta, ja siitä, että hänellä on valta punoa kohtalot ja juonenkäänteet yksityiskohtaisesti oman halunsa mukaan. Juuri sellainen kirjailija Irving on: tarina on täsmällinen ja harkittu jokaisen yksityiskohdan osalta.

Tästä Ruthista kuitenkin pidin kovasti. Henkisesti hukassa oleva, mutta ammatillisesti upeasti pärjäävä nainen uskaltautuu lopulta äidiksi. Ja löytää ei-ihan-onnistuneen kokeilun jälkeen oikean puolisonkin amsterdamilaisesta poliisista [tähän jaksoon liittyy eroottinen rikostarina - kylläpä tässä kirjassa on tapahtumia!]. Ihan viime sivuilla myös seitsemänkymppinen Marion palaa Ruthin elämään.

Irving ei olisi Irving, jos urheilulla ei olisi suurta roolia tarinassa. Tällä kertaa [kiitän suuresti] ei kuitenkaan puhuta painista, vaan squashista, isän ja tyttären taistelukentästä. Ja koska Irving rakastaa yksityiskohtia, muistan varmasti vielä pitkään Ruthin poikkeuksellisen hyvin kehittyneet oikean käsivarren lihakset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.