tiistai 28. huhtikuuta 2009

Opaskirja naisista ja heidän haluistaan

Perjantain huvila koostuu kolmesta laajemmasta ja kolmestatoista pikaisesti luetusta novellista.

Alberto Moravia kertoo tarinansa hänelle kotoisalla pelikentällä. Miehet - monet nuoria, useimmat kesänvietossa - yrittävät selviytyä viettien ristiaallokossa. Kertomusten miehet katsovat himoitsemaansa naista ja kuvaavat visuaaliset havaintonsa vertauskuvin: Kirahvi-vaimo, kullanpainava Venusruumis, kreikkalainen tanssijatar.
Miesten suhde afroditeihinsa on kuvattu poikkeuksetta seksuaalisuus etukenossa. Seksifantasioista ei aina päästä tekoihin, välillä päädytään ihan toisenlaisiin tekoihin.

Kiinnostavimmillaan Moravia on pidemmissä novelleissa, joissa himo ja kuolema hipaisevat toisiaan pelottavan läheltä. Novellien loput ovat arvaamattomia. Eikä näissä Moravian myöhemmissä teoksissa - toisin kuin aivan varhaisemmissa, ks. postaukseni 1934:stä - enää pakoteta naisia yksinomaan miesten leikkikaluiksi. Paljon kiinnostavampaa näin!

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Jos isä on myytti, voi äiti olla ihminen

Jean Rouaud on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kvartetistinsa erikoisesti. Ensimmäinen osa, Kunnian kentät, sai mainetta ja kunniaa ihan aiheesta [kuuluu omiin suosikkeihinikin]. Seuraavat osat, Kuuluisia miehiä ja Maailma, likimain olisi minun puolestani voinut jättää julkaisematta.

Siksi nelikon viimeinen, Lahjojanne varten, pääsi yllättämään. Hyvällä tavalla.

Nyt oli vuorossa äidin tarina. Tässä kirjassa, toisin kuin isän tarinassa Kuuluisia miehiä, Jean Rouaud on päättänyt kuvata äitinsä ihmisenä, ei marttyyrinä.

Äiti saattaisi olla kiinnostava persoona satunnaisena tuttavana omine erikoisuuksineen. Äitinä hän on tunnekylmä ja itsekäs elättäjä, joka perheen isän kuoltua vain 41-vuoden iässä käpertyy omaan suruunsa. Ja tästä päästyään, työhönsä, lahjapuodin pitämiseen. Varmaan jo arvasittekin, että äidin asiakassuhteet ovat melkoisesti lapsisuhteita intensiivisempiä.

Jean-poika on äitiä kohti aivan liian kärsivällinen ja alistuva. Maailma, likimain -kirjasta saimme lukea Jeanin synkeästä poika-ajasta sisäopilaitoksessa. Sinne äiti hänet lähetti työviikkojen ajaksi. Viimeisen osa luettuani näen, kuinka se oli kirjoitettu äidin pilkallisen naurun lävistämä.

Äidin ja pojan suhteen puhumattomiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, ettei isän kuolemasta tai sisäoppilaitoksen ankeudesta puhuta [sii vähän niin kuin näitä tyypillisiä suomalaisia isä-poika -tarinoita]. Rouaud kirjoitti isän tarinan äidin vielä eläessä. Siksikö siitä tuli B-sarjan draama? Äidin tarina viimeisteltiin vasta äidin kuoleman jälkeen. Siksikö siihen pystyi upottamaan myös luonteen karheita piirteitä?

Vuosien kuluessa äidistä on tullut pojalle vankila. Äidin kuoltua vapaus muuttuu lottovoitoksi. Siitä on haaveiltu vuosia, mutta kun haave toteutuu, sillä ei oikein osaakaan tehdä mitään. Kirja kirjoitettiin vuosikymmen sitten. Toivon, Jean, todellakin, että olet jo oppinut käyttämään vapauttasi.

Eikä tämä kyllä ole hellä äitikuva, kuten kustantajan takakansi ehdottaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Nádas - parasta pääsiäiseen

Ihmeellistä, kuinka puhdas vaisto välillä valitsee puolestani juuri tähän hetkeen täydellisesti sopivan Ison K:n. Näin tapahtui jouluna, kun luin Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä. Ja näin kävi heti toistamiseen, kun luin pääsiäisenä Pétes Nádasin kirjan Erään sukuromaanin loppu. Pääsiäiskirjan Sukuromaanista teki kärsimyksen symbolinen kuvaus, jota hieno kirja on tulvillaan.

Sukuromaanin loppu on aika pieni kirja sivuiltaan, mutta ei lainkaan pienimuotoinen sisällöltään. Kuka tahansa kynäniekka ei upota kahteensataan sivuun juutalaissuvun tarinaa kantaheimosta kylmän sodan Unkariin, johon lisätään kommunistivainojen kuvaus 10-vuotiaan pojan muurahaisperspektiivistä. Paljon kerrotaan symbolein: lasten roolileikeissä, tarinoissa tarinoiden sisällä, raamatullisin viittauksin. Jan Saxell arvioi Kiilotomadossa tämän johtuneen osin poliittisesta pakosta. Itse haluan uskoa, että enemmän kirjailijan taitavuudesta.

Pienen pojan silmillä ikuistettu historia ei sisällä poliittista selittyä vaan sattumanvaraisiin muistoihin perustuvia fragmentteja eri elämänvaiheista. Miltä tuntuu, kun isyyden sijasta poliittisen taistelun valinnut isä näyttäytyy vain satunnaisvierailuilla? Miltä tuntuu, kun naapurin leikkikaverit katoavat ilman selityksiä? Miltä tuntuu viettää yksin päivä kotona, kun isoisän jälkeen kuolee isoäiti - ja on siinä talossa ihan yksin?

Nádas tarjoaa vastauksen voimakkaasti, taitavasti ja syvästi. Suuria tunteita voi tuoda esille niitä nimeämättä. Sellainen on minusta ikimuistoinen kirja - ja kirjalija.