lauantai 17. tammikuuta 2009

Optimismi on surullinen olotila

Heti Yövartion perään toinen brittiläisen, nelikymppisen, kirjallisuudentohtorin [onkohan tämä hahmo 2000-luvulla suomennettujen Isojen K:den kirjalijoiden stereotyyppi?] Lontooseen sijoittama Iso K.

Toisin kuin Yövartiossa, Lontoo on tässä kirjassa vain lähtö- ja pääteasema, sillä päähenkilö, valokuvaaja Clem, ehtii romaanin aikana käydä Ruandassa, Torontossa, Brysselissä, Skotlannissa ja Englannin maaseudulla.

Optimistissa tarinoidaan vuodesta 1994. Ruandan kansannmurhan kuvaaminen suistaa Clemin elämän raiteiltaan. Hän käy läpi trauman kaikki vaiheet: kauhun, kostonhimon, hyväntekeväisyyden, kieltämisen, kohtaamisen, koston ja itsetuhon. Andrew Miller kuljettaa Clemin kaikkien näiden vaiheiden läpi yhtenä kappaleena ja uskottavana henkilöhahmona, mikä oli hienoa suoritus häneltä!

Ihmetteletkö kirjan nimeä? No minä ainakin. Keitä ne optimistit olivat? Kirjan henkilöt, Clem ja hänen perheensä? Isä viettää eläkepäiviä miesretriitissä saarella, aktivistiäiti kuoli ennen aikojaan, Clem toimii depressiivisen siskonsa omaishoitajana eikä Clemillä itselläänkään tunnu olevan koukuttavaa työtä, harrastusta, rakasta, ystävää tai mitään muutakaan kiinnipitämisen arvoista elämässä. Vai ovatko optimisteja ne muut ihmiset, jotka kieltäytyvät kokemasta maailman pahuutta yhtä henkilökohtaisesti kuin Clem? Vai ovatko optimisteja ne kirjan
henkilöt, jotka kuvittelevat muuttavansa maailmankulkua omilla - globaalisti väistämättä vähäpätöisillä -teoillaan?

Optimistit oli erittäin hyvä kirja ja Miller edellistä kirjallisuuden tohtoria (Waters) tasokkaampi kirjailija. Tämän haluan tallentaa: "Hän ajatteli kuolleita, kuinka kuolleet kuljeksivat elävien lomassa kuin lehdet...Heille oli jäänyt vain äänet...Työntämällä kiveä tai ihoa he eivät pystyneet liikuttamaan mitään, mutta äänellään, hyrinällään, he värväsivät eläviä, vaikka ehkä kätkivätkin heiltä mahdollisimman pitkään kaipaamansa oikeudenmukaisuuden..."

Ja sitten on vielä kirjan loppu, hienosti arvoituksellinen. Lumi on kirjallisuudessa perinteisesti kuoleman symboli, ja sille kannalle taidan kallistua myös Clemin kohdalla. Valitettavasti.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Naisrakkautta sodan keskellä

Päätin vaihteeksi valita lähikirjastostani naiskirjailijan kirjoittaman Ison K:n. Käteeni osui Sarah Watersin muutaman vuoden takainen Yövartio.

Waters on kirjallisuuden tohtori, ja sen kyllä luki läpi kirjan kerronnasta. Tarina etene kronologisesti takaperin: vuodesta 1947, vuoteen 1944 ja viimein 1941:een. Tarinaan oli tuotu myös [nykyään hyvinkin tavanomainen] episodimaisuus, jossa neljä päähenkilöä ovat olleet joissain suhteissa toisiinsa jossain merkityksellisessä elämänvaiheessa.

Ensin esitettiin päätösepisodi vuodelta 1947, jolloin kaikki keskushenkilöt olivat tavalla tai toisella epätyydyttävässä elämäntilasteessa. Jotkut heistä - naimisissa olevaan Reggieen suhteessa oleva Vivien ja vankilasta vanginvartijan suojiin vapautunut Vivin veli Duncan - saivat rohkeutta ottaa uuden askeleen elämässään. Muut kaksi - entiset rakastavaiset Helen ja Kay -eivät tehneet yhtä radikaaleja ratkaisuja, mutta heidänkin tulevaisuutensa kyseenalaistuu.

Aiempiin vuosiin sijoittuvat episodit selittivät keskushenkilöiden suhteet ja sen, kuinka nykytilaan oli päädytty. Erittäin toimivaa, mutta liian laskelmoitua?

Waters kuvaa ensi sijassa lesborakkautta, toissijaisesti sitä irrationaalisuutta ja yllätyksellisyyttä, jota poikkeukselliset olosuhteet tuovat perheiden ja rakastavaisten suhteisiin. Erikoisen taitava hän on kuvatessaan valokuvamaisesti elämän traagisia käännekohtia. Lyhyitä hetkiä, jotka muuttavat kaiken. Vivienin abortti ja Duncanin ystävän Alecin itsemurha. Tässä kirjan huippukohdat. Näistä et selviä tunteitta.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Ozin 649 koskettavaa, kipeää sivua

649 loistavaan sivuun mahtui kymmeniä tarinoita. Oz keri niitä esiin lankavyyhdestä, josta näppeihin lipsahteli uusia keriä, ja välillä saatiin jokunen kerittyä kokoonkin.

Kuten kertomus siitä, kuinka Oz löysi kirjailijan itsestään. Huldan kibbutsilla hän valaistui Sherwood Andersonia lukiessaan: kirjailijan tarinat ovat hänen oman kätensä ympärillä, eikä niitä ole pakko etsiä pakonomaiseen Hemingway-tyyliin - kaulukset pystyssä salaperäisiä kaunottaria jahdaten - maailmanhistorian seikkailuista ja metropoleista.

Oz valaisee myös sitä, kuinka hän on sijoittanut kokemuksiaan omiin romaaneihinsa. Näistä olen lukenut, kiinnostavuusjärjestyksessä
  • Kibbutsiin sijoittuva Täydellinen rauha, jossa suulas ja kaunopuheinen Azariah kantaa hahmossaan piirteitä Ozista itsestään.
  • Naisen ikävä, keski-ikäisten vaikeita ihmissuhteita, myös Helsinki mainitaan
  • Ehkä jossain muualla, kertomus kibbutsielämästä, ei niin kovin sulokkaasti
Suomenkielisessä wikipediassa on niukasti tekstiä Ozista, samoin englanninkielisessä wikipediassa kuvataan enemminkin Ozin poliittisia näkemyksiä, kuin kirjallista tuotantoa [sääli - ja tämän lisäksi A Tale of Love and Darkness luokitellaan non-fictioniksi, joopa joo.].

Kaksi langanpätkää tässä kirjassa sai silmäni kyyneliin. Ensimmäinen oli kuvaus YK:n yleiskokouksen äänestyksestä 1947, jossa Israelille tunnustettiin oma valtion. Toinen on melankolisen äidin tarina, jonka itsemurhan kuvaukseen -melkein tänä samana päivänä vuoden 1952 tammikuussa - kirja päättyy.

Koskettava, kipeä kirja. Mette Söderman tiivistää kirjan upeasti.

torstai 1. tammikuuta 2009

Tämä mies on se kirja

Amos Oz. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.
Näin telkkarista pari kuukautta sitten dokkarin Amos Ozista. Siinä Oz kertoi haaveilleensa lapsena tulevansa kirjaksi, ei kirjailijaksi. Kirjailijat katoavat ja kuolevat selittämättömistä syistä. Kirjat odottavat kärsivällisesti vaikka vuosikymnmeniä kirjahyllyissä ja ties missä kasoissa.

Tuo toivoin olleeni kirja en kirjailija löytyy Ozin fiktiivisestä sukuomaelämänkerrasta Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Tämä on niin upea kirja, että minulla ei ole sanoja. Jos äsken suosittelin Saramagoa, suosittelen tätä tuhannesti enemmän.

Kirjassa on kymmenisä tasoja, joita kaikkia voisi analysoida tuhansin sanoin. Esimerkiksi eurooppalainen sivistys. Ehkä ihailen eniten 1900-luvun alun eurooppalaista sivistyneistöä, joka ymmärsi puhtaimmillaan kulttuurisen sivistyksen idean. Ei ollut mitään ihmeellistä siinä, että mies tai nainen puhui kahdeksaa-yhdeksää kieltä, ja ymmärsi toista kymmentä. Ja oli todellinen kosmopoliitti siinä mielessä, että vaikkei hänellä ollut meidän sukupolvemme mahdollisuutta matkustella, hän oli kiinnostunut muista kansoista ja kansalaisuuksista. Hänen ystäväpiirissään oli kymmeniä eri kulttuureihin kuuluvia ystäviä, jotka olivat eriskummallisista syistä eksyneet juuri tähän maailmankolkkaan. Hän ahmi romaaneja ja sanomalehtiä alkuperäiskielillä, ja analysoi lakkaamatta kieltään, kieliään ja sen vivahteita [tästä mahtava esimerkki on Canettin Särkynyt kieli, myös Canetti oli näitä huikaisevan sivistyneitä euroopan juutalaisia].

Tämä johtui siitä, että vielä 1920-luvulle asti ei haaveiltu mistään yhtä paljon kuin omasta valtiosta. Euroopassa nationalisteja vilisi, ja oma valtio näyttikin löytyvän kansalle kuin kansalle [myös suomalaisille], mutta juutalaiset olivat kaikialla liikaa.

Ja yksi taso on itsessään juutalaisuus, joka kulttuurisesti kavennetaan sinonismiin, tai ties mihin, liian heppoisesti. Ozin romaanissa on kultturelleja juutalaisia, akateemisia juutalaisia, sosialistisia juutalaisia, uskonnollisia juutalaisia [joista hienosti kirjoittaa Singer].

Ozin äidin kotikylä oli kuulunut Saksalle, Venäjälle, Puolalle, Ukrainaille ja Valko-Venäjälle. Ei ihme, jos oma identiteetti jää hieman hataraksi.

Äitä, Fania, teki itsemurhan 39-vuotiaana. Amos oli silloin kaksitoista ja puolivuotias. Se kerrottiin sivulla 270, mutta ei yllätyksenä. Ja ne tunteet: rakkautta ja pimeyttä, kumpa ymmärtäisi, ei Amos ymmärrä koskaan.