lauantai 27. syyskuuta 2008

Rakastaa voi muutakin kuin isorintaista blondia

Minusta on jäänyt kertomatta, että kesällä ehdin lukea vähän enemmänkin. Yksi näistä oli Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

Olen vierastanut tätä kirjaa todella pitkään. Tiedän sen, koska muista kannen. Vaalea, alaston nainen istuu sängyn laidalla yövalossa. Sängyllä kääntynyt mies nukkuu selkä häneen päin. Siis mitä ihmettä tällä kirjalla voi olla tekemistä Ison K:n kanssa??

Itse asiassa tässä kirjassa rakastettiin paljon muutakin kuin naiskauneutta. Sohvia, sokeita miehiä, kissoja - ja tietenkin lapsia. Ei tarvitse huolestua, kyllähän kirjassa rakastetaan myös miehiä ja naisia.

Uskomatonta kyllä - novellit olivat todella hyviä. Herkkiä, rehellisiä ja aitoja. Samalla tavalla kerskailematonta kerrontaa kuin periamerikkalainen rehti maaseutuhenki. Paljon ei puhuta, mutta kaikkea mitä sanotaan, tarkoitetaan takuulla. Jos menee huonosti, niin sitten menee. Elämässä kun on tällaisiakin hetkiä.

Yksi näistä tarinoista, Pieni hyvä asia, liikutti minua hillömästi. Sekin jotenkin peritunteellisella tavalla. Poika joutuu auton tönäisemäksi syntymäpäivänsä aattona, ja lopulta kuolee koomassa. Arvaa mikä on pieni hyvä asia? Lämmin leipä. Sellainen tämä kirja on.

Suosittelen isosti!

Wikipediassa kerrotaan ainoastaan 50-vuotiaana kuolleen Carverin työläistaustasta ja alkoholiongelmista. "Vähäeleistä, mutta vaikuttavaa".

torstai 18. syyskuuta 2008

Syvältä Afrikasta

Nyt on takana hyvin, hyvin pitkä matka Afrikan-mantereelle. Taisi kulttuurikuilu kohota kattoon asti, sillä tuskin käsitin tästä kirjasta juuri mitään.

No, keskenhän ei saa jättää, joten Afraikanreissua kesti kuukausi. Wole Soyinkan Isarassa oli parisenkymmentä A:lla tai O:lla alkavaa erisnimeä, jotka olivat ihmisten nimiä, kaupunkeja tai alueita. En missään vaiheessa hahmottanut, kuka oli kuka, tai mikä alue sijaitsi missä. Kaksi henkilöistä alkoi S:llä, menestynyt Sipe ja hänen lapseton vaimonsa Sodita. Heistä tuli jotenkin läheisimpiä.

Onneksi kirjan takakannen selostus ohjasi minut heimokulttuurin hallitsemaan 1930-40-luvun Nigeriaan. Ilman selistystä olisin kyennyt paikallistamaan maan, en ikinä aikakautta.

Eniten minua vihastutti kirjan lopun sanasto. Suomennokseen oli jätetty runsaasti alkuperäiskielisiä sanoja ja sanontoja [tosin näin oli ilmeisesti jo englanninkielisessä alkuteoksessa], eikä kirjaa voinut lukea ilman sanastoa. Ei kiitos, jäi sanasto katsomatta.

Ei voi mitään, en saanut tästä mitään. Joku muu on saanut paljon, sillä Soyinka on nobelisti.