maanantai 25. helmikuuta 2008

Olipa kerran Vietnamin sota

, johon houkuteltiin maailmaakokemattomat farmaripojat, jotka haaveilivat perheestä ensirakastuneina - ja ehkä urheilu-urasta baseball-kentillä.

Siinä sodassa kukaan ei kuollut, jotkut vain hävisivät. Viidakkoihin saattoi helposti hävitä. Jos päästiin kotiin, niin hävinnyt oli raaja, puolet sukua tai ainakin ensirakkaus.

Muuta en osaa sanoa Richard Curreyn Mustasta valosta. Juuri näin se meni leffojen ja jälkikäteen koottujen sotadokkareiden mukaan. Juuri niin kuin tämä kirja, Vietnamin väreineen, valoineen, mustahiusisine tyttöhuorineen ja huumeita kauppaavine isoisineen ja -äiteineen. Ei riittänyt amerikkalaisille aasialaisten tappaminen. Piti samalla muuttaa siskojen, pikkuveljien, isovanhempien elintavat ja elinkeinot. Pyyhkäistä pois viattomuus.

"Tyypillisessä sademetsässä on tuhatneljäsataakolmekymmentäkuusi vihreän eri vivahdetta. Valkoihoiset erottavat näistä sävyistä vain kaksikymmentäkahdeksan."

maanantai 18. helmikuuta 2008

Japanilainen minimalismi in 2000th century

Olen lukenut Kazuo Ishigurolta neljä kirjaa
  • juuri äsken Me orvot (julk. 2000)
  • Ole luonani aina (julk. 2005)
  • Pitkän päivän ilta (julk. 1989)
  • Menneen maailman maalari (julk. 1986)
Tätäkö on japanilainen minimalismi, brittisekoituksella 2000-luvulla? Kuinka paljon yläluokkainen brittikulttuuri eroaa japanilaisesta? Kumpaakin yhdistää tunteiden ilmaisu sosiaalisesti hyväksytyissä rajoissa ja etikettiin perustuva tapakultturi. Lue Pitkän päivän ilta ja olet varmasti [viimeistään silloin] samaa mieltä siitä, että Britannia on Euroopan Japani.

Rakastan ennen toista maailmansotaa kirjoittaneita japanilaiskirjailijoita, joita Isossa K:ssa on alkuvuosina suomennettu runsaasti (Tanizaki, Kawabata). Ne ovat tunteiden salapoliisikertomuksia, joissa joutuu jatukuvasti pohtimaan henkilöiden ihmismäisyyttä - mikäli se tarkoitta myötätuntoa, lempeyttä tai muuta sen sorttista.

Tätä perinnettä Ishiguro kehittelee omalla tavallaan. Surumielisen haikeasävyisissä kirjoissa päähenkilö on väärässä ajassa ja maailmankolkassa. Menneen maailman vankilassa. Jossain kohti tilanne ajautuu umpikujaan ja maailma luovuttaa hänestä. Ja hän luopuu maailmasta. So sad, suosittelen!

Netissäkin Ishiguro on aika yksinäinen, eipä paljoa tietoa hänestä, löydy, mutta aina voi katsoa englanninkielistä Wikipediaa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Ishiguro saatu luettua

Edellisestä blogimerkinnästäni näkyy olevan lähes 2 kk :(. En millään onnistu järjestämään aikaa Isoille K:lle, kun vapaa-aikaa on ollut pakko uhrata ammattikirjallisuudellekin.

Onneksi voin silti lisätä luettujen listalle yhden uuden kirjan, Kazuo Ishiguron Me orvot. Tästäkään en ole aiemmin voinut kirjoittaa, it-ongelmia on kotioloissa piisannut.

Pääasiaan. Meitä orpoja suosittelen. Joskin kehoitan lukiessa varautumaan yllättäviin tunnelmanvaihdoksiin. Kirjan kerrontatapa, syke ja jopa kirjallisuudenlaji vaihtelevat elämänvaiheiden ja maisemien muuttuessa.

Päähenkilö Christopher Banksin orpous tietysti ahdistaa rippusellakin empatiaa varustettua lukijaa. Varsinkin kun Banks kieltää tunnonvaivat itseltään ja takertuu yhteen oljenkorteen, vanhempiensa löytämiseen. Tämä oljenkorsi tietysti katkeaa. Toisaalta hänellä on mahdollisuus, - toiseen klassiseen vaihtoehtoon - rakkauteen, mutta sen hän jättää käyttämättä.

Banks on sivustakatsoja, syrjäänvetäytyvä, sivullinen. Kiiltomato.netin mukaan Ishiguro kuvaa kirjan Me orpojen tunnelmaa kipeänsuloiseksi nostalgiaksi. Siitäkö johtuu, että kirjasta jäi niin katkeranihana jälkimaku?

Kirja oli myös kiehtova muistelma Shanghain kansainvälisen siirtokunnan historiasta. Kansainvälisellä oopiumkaupalla rahoitettu ylellisyys, erirotuisten mukamassymbioottinen yhteiskunta, joka kaatui maailmansotaan, lojaalit ystävyyssuhteet, jotka osoittautuvat monikasvoisiksi ja petollisiksi. Idealistin oppitunti elämästä.

Kannattaa lukea Joonas Sillanpään tätä ansiokkaampi arvio orvoista.