lauantai 25. elokuuta 2007

Motiiveja naurettavalle ja naurattavalle projektille

Edellinen tekstini poiki pari kysymystä projektistani.

Aloin lukea Isoa K:ta kokonaan joitain vuosia sitten. [Olin äitiyslomalla ja tähän oli mukamas aikaa.] Nuorempana olin lukenut niitä paljonkin, mutta karttanut vuosia konservatiivisen ja jotenkin elähtäneen maineen takia.

Löysin pari todellista helmeä, etenkin Tony Morrisonin, jonka kaikki suomennokset luin samantien.

Kuvittelin, että olin silloin nuorempana lukenut sarjan lähes kokonaan. Pikku urakka siis. Tein tarkemman listan. Sarjassa oli julkaistu jo lähemmäs neljäsataa kirjaa. Näistä olen lukenut tänä päivänä n. 125. Jos siis luen kymmenen kirjaa vuodessa on edessä vajaan 30 vuoden urakka olettaen, että uusia kirjoja julkaistaan sarjassa muutamia vuodessa - ja että minä jaksan lukea näitä edelleenkin.

Minusta(kin) tämä projekti on aika naurettava. Kuitenkin myös naurattava. Silti useat Ison K:n kirjat ovat klassikoita, ja vaikka amerikkalaisuus painottuu ihan liikaa on viime vuosina julkaistu jonkin verran mm. pohjoismaista kirjallisuutta.

tiistai 21. elokuuta 2007

Linnuntie-marathon on takana

Linnuntie-marathon on nyt takana. Ahdistaa, harmittaa ja ihmetyttää.

Ahdistaa, koska tämä oli kauhea kirja pedofiliasta ja lasten tunnemaailman ongelmista. Jouduin monena yönä valvomaan kirjan parissa kolmeen-neljään, tarina oli saatava luettua. Kummastelen, etten nähnyt painajaisia kertaakaan. [Ehkä ne ilmestyvät viiveellä].

Harmittaa, että kirjaan oli ahdettu kolmisensataa sivua liikaa. Kustannustoimittaja hoi. Linnuntie alkoi sivulta 191, intro oli aivan liian pitkä. Samoin sadan sivun prologin, Madeleinen ura ja lesbosuhteet jne., olisi voinut vetää yli huoleti.

Ihmetyttää, kuinka hienosti kirjaan oli kudottu monia salaisuuksia: Madeleinen, isän, äidin ja Kanadan ilmavoimien. Kaikki keskittyivät varjelemaan omiaan, muiden vihjeitä ei voinut lukea. Jokainen kutoi täydellistä elämää eikä halunnut pettää muita epäonnistumalla.

Ja eniten ihmettelen itseäni, etten ole kuullutkaan Doran keskitysleiristä (tai työleiristä, jossa kuoli 20 000 ihmistä), ks. englanninkielinen Wikipedia enkä siitä, että NASA:n avaruusohjelma toteutettiin V1 ja V2 -raketteja Dorassa rakenteneiden natsi-insinöörien voimin. Näistä kuuluisin Wernher von Braun.

Monet MacDonaldin teemat näyttävät muuten olevan hänen omasta elämästään

torstai 16. elokuuta 2007

Takinkäännös

Nyt meni ennuste uusiksi. Arvelisin, että lukuaikaa on jäljellä enää 2 viikkoa. Näin pitkä aika vain siksi, että työt ja lasten harratukset alkoivat.

Ann-Marie MacDonald. Linnuntie.
Ann-Marie, olin väärässä kirjailijantaitojesi suhteen. Lukuimu iski sivulla 191. [Mutta miksi ihmeessa kustannustoimittaja antaa lukijan pitkästyä sivukaupalla. Ihan sama tilanne kuin Tohtori Zivagossa. Siksi tämäkään kirja ei pääse suosikkilistalle.] Edistyin kirjassa yhtenä yönä toistasataa sivua. Eikä tämä johtunut ainoastaan 7 000 salamasta, jotka estivät nukkumisen.

Sydän jättää taas pari lyöntiä väliin kun ajattelen opettajan hyväksikäyttämää Madeleinea ja muuta voimisteluryhmää. Mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään ovat kovin rajalliset, ja tätä Madeleine pohtii liikuttavasti:

"Maailmassa ei ole toista yhtä rauhoittavaa hajua, paitsi ehkä leirinuotion haju. Mutta nuotiotakin on haikea ajatella, sillä sen ympärillä istuu oman perheen keskellä pimeää ja tietää, ettei oma rakkaus eikä itse kaikkinensa yllä siihen kovin pitkälle".

Jos joku kirjoittaisi tästä teemasta 850 sivua, kuka voisi lukea. Monet sanovat lukevansa tästä syystä dekkareita. Siis siitä syystä, ettei kirja saa koskettaa, koska elämä on muutenkin niin rankkaa. [Vastustan syvästi!]

Nippelitietoa tästä kirjasta: juutalaisen tohtori Froenlichin vaimo Karen on suomalainen. Oiva nimivalinta ;)

tiistai 14. elokuuta 2007

Kuinka pitkä on linnuntie

on kysymys, johon googlella ei ollut vastausta. Arvioni mukaan 2 kk (851 sivua yhteensä, 14,1 sivun päiväkeskiarvolla).

Kävi siis taasen niin, että Tammen Iso K (keltainen kirjasto) tarjosi luettavakseni PITKÄSTYTTÄVÄN tiiliskiven, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Vaistoan kyllä, että tästäkin kirjasta löytyy draaman kaari, mutta sivulla 191 odotan sitä yhä.

1960-luvun alku, suuren sodan jälkeinen kylmänsodan aika oli varmasti amerikkalaisen perheidyllin kulta-aikaa. Elämä voi muuttua vain paremmaksi. McCarthyjen perheidylliä kuvataan täysin fotorealistisesti [itse lukijana suosin kirjoittamistyyliä, joka jättää vähän enemmän mielikuvituksen varaan]. Tämä on varmasti suurta amerikkalaista sukupolvikuvausta. Odotetaan, että idylli alkaa säröillä edes pintavesistä.

Keltaisille kirjoille minulla on vain yksinkertainen pieni toivomus. Jos suomennatte jotain, niin pitäkää huoli siitä, että se kanssa koskettaa! En nimittäin jätä yhtään Isoa K:ta kesken, joten vastuunne ajankäytöstäni (on muutakin tekemistä kuin tämä lukeminen) on valtamerellinen - vähintäänkin.

Madeleinea lainatakseni
"Minä olen pitkästynyt. Ei sen kummenpaa."