lauantai 24. marraskuuta 2007

134:ssä mennään

Päivitin juuri Luetut Isot K:t excelini. 134 kappaletta on luettu, peräti yksi kolmasosa.

Viimeisimpänä suljin kannet Paul Austerin Illuusioiden kirjasta. Jälkitunnelmien valossa nimi on kovinkin osuva.

Kirja koostuu useammasta pikkutarinasta, näistä se joka koski itsetuhoisen intellektuellin elämänkäänteitä oli uskottava. Väliinosuneen tarinan maailmalta kadonneesta elokuvanäyttelijä Hector Mannista luki innokkaasti.

Se kolmas tarina, rakkaustarina Alman kanssa, muistutti eniten illuusiota. Kirjoissa on vähän sama kuin elokuvissa. Intohimoinen rakkaustarina tuntuu vain harvoin todelliselta tai ruumiilliselta.

Illuusiokirja ei yllä läheskään samalle tasolle kuin älykäs ja yllätyksellinen New York trilogia.

Olen erittäin tyytyväinen siitä, että sain aikaiseksi bloginpitämisen. Esimerkiksi viime kesänä olen merkinnyt exceliini loistavaksi Torgny Lindgrenin Oikean maiseman, eikä minulla on hitusenkaan käsitystä miksi.

Lisää Paul Austerista wikipediasta - on muuten merkillepantavaa, että "wiksussa" tuotantoluettelossa lisätietoa tarjotaan julkaisuvuosien tapahtumista, ei itse kirjoista. Ylipäätää olen huolestunut suomalaisen webbisfäärin kirjallisuusnäkökulmasta [tästä joskus myöhemmin lisää].

Jos nämä ovat Paul Austerin viralliset webbisivut, niin vähän pelottaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Katosihan se kiertolainen

Sainhan sen Sputnikin kahlattua. Minun puolestani saa kadota mille tahansa maata kiertävälle radalle.

Tuli vähän samanlainen olo kuin Finlandia-palkintoehdokkaiden esiraadilla. - Luimme 91 teosta ja joukkoon mahtui monia, joita ei olisi malttanut laskea käsistään. Varmaan.

Nyt on seuraava potilas kädessäni ja siinä ovat kyllä sukupuoliroolit selvillä. Paul Asterin Illuusioiden kirjassa amerikkalainen mies analysoi amerikkalaista miestä, joka on intellektuelli, omalaatuinen, syrjäänvetäytynyt, epäsosiaalinen, professori ja kiinnostunut kirjallisuudesta. Siis juuri sellainen henkilö, joita hyvät amerikkalaislaismieskirjailijat [Irving, Ford] mielellään ottavat kirjojensa aiheiksi.

Sputnikmiehiin verrattuna heissä on se ero, ettei naisseuran hankkiminen ole koskaan ollut mikään mainittava ongelma. Itse asiassa vähän niinkuin päivastoin.

Ehkäpä juuri sen takia näiden kirjojen kuluttaminen on niin hyvää ajanvietettä?

tiistai 6. marraskuuta 2007

Ja mikä olikaan sukupuoli?

Murakamin Sputnik kertoo miehestä, joka on rakastunut naiseen, joka puolestaan himoitsee, so desperately, hieman iäkkäämpää naispomoaan, johon mieskertojakin tuntee vetoa.

Tarjolla monitasoista rakkautta, mutta ei kuitenkaan.

Kaikki sukupuolet ja suhteet on etäännytetty. Tästä kirjasta ei löydy kenenkään välistä, yhtään mitään tunnetta. Monotonista jaarittelua "ikäänkuin" tunteista, jotka välillä katkaisevat aika yksityiskohtaiset, mutta muutamaan sanaan tiivistetyt, seksifantasiat. Tässä kontekstissa ne lähinnä etovat.

Olen lopen uupunut tähän kirjaan. Taas lasketaan sivuja. Onneksi tämä ei yllä kuitenkaan Ison K:n vadelmatasolle. Tämä tunnustuksen saa tähän mennessä yksiäänisesti Careyn Oscar ja Lucinda. Varokaa sitä tiiliskiveä!

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Tajunnanvirta on niin ihanaa, kun sen osaa

Austerlitzini on täynnä hiirenkorvia, kohtia joihin halusin palata ja lainata tässä blogissa. Olen saanut kirjan luettua jo parisen viikkoa sitten, mutta en vain ole ehtinyt kirjoittaa siitä mitään. Työprojekteja on pitänyt jatkaa kotona ja kaiken tämän jälkeen simahdan jo kymmeneltä.

Varsinkin kun juoksulenkki ipodilla, lähes aina, menee arvojärjestyksessäni lukemisen edelle.

Takaisin pääaiheeseen kuitenkin, Austerlitziin. Kirja on niin täynnä metaforia kuin mahdollista. Austerlizt = Pariisin Austerlitz = juutalaisten kuljetusreitit Euroopassa = Auswitz = mielen assosiaatiot = satunnaiset kohtauspaikat = satunnaiset muistinväläykset.

En varmaan enää koskaan matkusta Keski-Euroopassa junalla ajattelematta juutalaisten keskitysleirikuljetuksia. Entäpä kuinka paljon ajatellaan brändien historiaa puhuttaessa eettisestä kuluttamisesta? Jos Wolkswagenilla ja Mersulla on yritystarina, niistä on varmasti kuitattu muutama vuosi unohdukseen.

Kirjaa lukiessa oli uskomattoman hienoa sen kerronta. Unohdin jatkuvasti, ettei kertoja ollut Austerlitz vaan joku "matkaystävä".

Yksi sitaatti on pakko lainata:
"Tuntuu kuin liikkuisi niissä [valokuvissa], ikään kuin kuuluisi pieniä epätoivon huokauksia...ikään kuin valokuvissa itsellään olisi muisti, kuin ne muistaisivat meidät, millaisia me eloonjääneet ennen vanhaan olimme ja millaisia olivat ne, jotka eivät enää ole joukossamme".

Tämä raskas kirja pääsee toppilistalleni keveästi. Toisen kuin nyt työn alla oleva Sputnik, rakastettuni,

Nippelit: Tässä kirjassa mainitaan Helsinki kun kuunneltiin vapaan maailman radioita.

torstai 4. lokakuuta 2007

Missä on ajan alkulähde W.G. Sebald?

Tajunnanvirtakirjoittaminen saa minut aina ajattelemaan ajan olemusta. Lähes joka päivä aika on vain väline saavuttaa tavoitteita ja päämääriä. Ihan sama, onko kyse työprojektista vai lasten harrasturumbasta. Aina mennään futuurissa ja seuraavat suoritukset odottavat jo nurkan takana.

Sebaldin Austerlitz hämmästelee "missä on ajan alkulähde, mihin mereen se lopulta katoaa?" Kirjan keskuhenkilö, kertoja Austerlizt on elänyt useita ajanjaksoja, joissa aika kiertää kehää ja lakkaa välillä olemasta. Kun Austerliz saa selville oman syntyperänsä aika yht'äkkiä palaakin menneisyyteen.

Kirja on täynnä ajan metaforia, jotka ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia. Aika on häilyvää, katoavaa, virtaavaa - eikä varsinkaan kellotettavissa. Kiitos luojalle [tai kelle lie] siitä, että maailmassa on sebaldeja, jotka joskus saavat minunkin aikani leijumaan.

Samassa mielessä suosittelen Claude Simonin Ruohoa. Lue tämä kirja, jos et ole tiennyt voivasi olla tuulessa huojuva ruoho.

maanantai 1. lokakuuta 2007

1934 ei netissä juhli

Googlaamalla löytyy todella vähän mitään englanninkielistä, suomenkielistä puhumattakaan, joka käsittelisi Alberto Moravian 1934:ää. Muutama sivumerkintä huomauttaa kirjan käsittelevän 1900-luvun eksistentialismia, vieraantuneisuutta ja seksuaalisuutta. [No tässäpä ei sinänsä mitään uutta.]

Yhden melkein vakuuttavan löydön tein kuitenkin. Irlantilainen Peter Humphreys pitää blogia Moraviasta http://albertomoravia.blogspot.com/. Hänen mielestään blogi "is devoted to encouraging the awareness and enjoyment of one of the greatest European writers of the 20th. Century". Ihmisenä Moravia ylsi ihannelistallani kirjailijalistaa korkeammalle. Olihan hän antifasisti ja PEN-aktivisti.

Nyt olet siirtynyt Moraviasta lumoavampiin maisemiin. Käsiini on eksynyt poikkeuksellinen helmi, W.G. Sebaldin Austerlitz. Olen altis hullaantumaan tajunnanvirrasta. Tämän kirjan kohdalla tunne on hypnoottista.

Kirjan assosiaatioketju kulkee verkostoissa, rautatiejärjestelmissä, Keski-Euroopan arkkitehtuurissa, satunnaisissa muistijäljissä. Ne johtavat henkilökohtaisiin paljastuksiin ja erikoisiin kohtaloihin. "Tämä ei ole ihmisjärjen luoma rakennus, korkeintaan jokin ravunkaltainen olento".

"Suurenmoinen kirjallinen suoritus", siteerataan Susan Sontagia takakannessa. Totta. Onneksi en ole lukenut vielä kolmasosaakaan.

Kaiken lisäksi Austerlitz on aikuisten kuvakirja. Jos et lue tätä, pitele ainakin hetki kädessäsi, selaa ja tutki kansikuvaa. [esteettinen elämys, tätäkö se on?]

Nippelitietoa: Dafydd Elias sai kuulla kasvatti-isänsä kuoltua olevansa Jacques Austerliz. Fred Astaire oli alun alkujaan Austerlitz.

maanantai 24. syyskuuta 2007

Moravia varasti kuukauden

Alberto Moravia. 1934.
Lähes kuukausi vierähti edellisestä kirjoituksesta. Tänä aikana päätin kesäloman ja aloin lukea Alberto Moravian 1934 -kirjaa. Kirja eteni parin sivun päivävauhdilla, eikä yksistään siitä syystä, että aika on ollut kortilla.

Moravian kirjat etovat minua todella [Ok, en ole lukenut Kahta naista, ehkä se muuttaa mielipiteeni.] Moravian naiskuva on järkyttävän syvältä, mieskuvasta puhumattakaan. Ainoa osa kirjasta, jonka luin ahmien, oli ikääntyneen Sonian tarina. Pitäisikö Sonia lukea vanhan maailman metaforana - vai ovatko iäkkäät naiset seksuaalisine haluineen Moravialle vain pilkattavia hylkyjä.

Varmastikin kirja kuvaa saman naisen kahden kääntöpuolen, Beaten/Truden, kautta maailman kahtiajakoa toisen maailmasodan käännekohdassa. Sinänsä nerokasta. Rakkaus, himo, sota ja kuolema. Mitkä ominaisuudet voisivat liittyä toisiinsa näitä lähemmin? Tulihan se kaksoisitsemurhakin sieltä lopulta.

Jos tästä kirjasta jotain jää pohdittavaksi niin johtomotiivi "Onko mahdollista elää epätoivossa eikä silti kaivata kuolemaa". Ja myös Kleistin ja Henrietta Vogelin saksalaisromanttinen rakkaustarina.

lauantai 25. elokuuta 2007

Motiiveja naurettavalle ja naurattavalle projektille

Edellinen tekstini poiki pari kysymystä projektistani.

Aloin lukea Isoa K:ta kokonaan joitain vuosia sitten. [Olin äitiyslomalla ja tähän oli mukamas aikaa.] Nuorempana olin lukenut niitä paljonkin, mutta karttanut vuosia konservatiivisen ja jotenkin elähtäneen maineen takia.

Löysin pari todellista helmeä, etenkin Tony Morrisonin, jonka kaikki suomennokset luin samantien.

Kuvittelin, että olin silloin nuorempana lukenut sarjan lähes kokonaan. Pikku urakka siis. Tein tarkemman listan. Sarjassa oli julkaistu jo lähemmäs neljäsataa kirjaa. Näistä olen lukenut tänä päivänä n. 125. Jos siis luen kymmenen kirjaa vuodessa on edessä vajaan 30 vuoden urakka olettaen, että uusia kirjoja julkaistaan sarjassa muutamia vuodessa - ja että minä jaksan lukea näitä edelleenkin.

Minusta(kin) tämä projekti on aika naurettava. Kuitenkin myös naurattava. Silti useat Ison K:n kirjat ovat klassikoita, ja vaikka amerikkalaisuus painottuu ihan liikaa on viime vuosina julkaistu jonkin verran mm. pohjoismaista kirjallisuutta.

tiistai 21. elokuuta 2007

Linnuntie-marathon on takana

Linnuntie-marathon on nyt takana. Ahdistaa, harmittaa ja ihmetyttää.

Ahdistaa, koska tämä oli kauhea kirja pedofiliasta ja lasten tunnemaailman ongelmista. Jouduin monena yönä valvomaan kirjan parissa kolmeen-neljään, tarina oli saatava luettua. Kummastelen, etten nähnyt painajaisia kertaakaan. [Ehkä ne ilmestyvät viiveellä].

Harmittaa, että kirjaan oli ahdettu kolmisensataa sivua liikaa. Kustannustoimittaja hoi. Linnuntie alkoi sivulta 191, intro oli aivan liian pitkä. Samoin sadan sivun prologin, Madeleinen ura ja lesbosuhteet jne., olisi voinut vetää yli huoleti.

Ihmetyttää, kuinka hienosti kirjaan oli kudottu monia salaisuuksia: Madeleinen, isän, äidin ja Kanadan ilmavoimien. Kaikki keskittyivät varjelemaan omiaan, muiden vihjeitä ei voinut lukea. Jokainen kutoi täydellistä elämää eikä halunnut pettää muita epäonnistumalla.

Ja eniten ihmettelen itseäni, etten ole kuullutkaan Doran keskitysleiristä (tai työleiristä, jossa kuoli 20 000 ihmistä), ks. englanninkielinen Wikipedia enkä siitä, että NASA:n avaruusohjelma toteutettiin V1 ja V2 -raketteja Dorassa rakenteneiden natsi-insinöörien voimin. Näistä kuuluisin Wernher von Braun.

Monet MacDonaldin teemat näyttävät muuten olevan hänen omasta elämästään

torstai 16. elokuuta 2007

Takinkäännös

Nyt meni ennuste uusiksi. Arvelisin, että lukuaikaa on jäljellä enää 2 viikkoa. Näin pitkä aika vain siksi, että työt ja lasten harratukset alkoivat.

Ann-Marie MacDonald. Linnuntie.
Ann-Marie, olin väärässä kirjailijantaitojesi suhteen. Lukuimu iski sivulla 191. [Mutta miksi ihmeessa kustannustoimittaja antaa lukijan pitkästyä sivukaupalla. Ihan sama tilanne kuin Tohtori Zivagossa. Siksi tämäkään kirja ei pääse suosikkilistalle.] Edistyin kirjassa yhtenä yönä toistasataa sivua. Eikä tämä johtunut ainoastaan 7 000 salamasta, jotka estivät nukkumisen.

Sydän jättää taas pari lyöntiä väliin kun ajattelen opettajan hyväksikäyttämää Madeleinea ja muuta voimisteluryhmää. Mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään ovat kovin rajalliset, ja tätä Madeleine pohtii liikuttavasti:

"Maailmassa ei ole toista yhtä rauhoittavaa hajua, paitsi ehkä leirinuotion haju. Mutta nuotiotakin on haikea ajatella, sillä sen ympärillä istuu oman perheen keskellä pimeää ja tietää, ettei oma rakkaus eikä itse kaikkinensa yllä siihen kovin pitkälle".

Jos joku kirjoittaisi tästä teemasta 850 sivua, kuka voisi lukea. Monet sanovat lukevansa tästä syystä dekkareita. Siis siitä syystä, ettei kirja saa koskettaa, koska elämä on muutenkin niin rankkaa. [Vastustan syvästi!]

Nippelitietoa tästä kirjasta: juutalaisen tohtori Froenlichin vaimo Karen on suomalainen. Oiva nimivalinta ;)

tiistai 14. elokuuta 2007

Kuinka pitkä on linnuntie

on kysymys, johon googlella ei ollut vastausta. Arvioni mukaan 2 kk (851 sivua yhteensä, 14,1 sivun päiväkeskiarvolla).

Kävi siis taasen niin, että Tammen Iso K (keltainen kirjasto) tarjosi luettavakseni PITKÄSTYTTÄVÄN tiiliskiven, Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Vaistoan kyllä, että tästäkin kirjasta löytyy draaman kaari, mutta sivulla 191 odotan sitä yhä.

1960-luvun alku, suuren sodan jälkeinen kylmänsodan aika oli varmasti amerikkalaisen perheidyllin kulta-aikaa. Elämä voi muuttua vain paremmaksi. McCarthyjen perheidylliä kuvataan täysin fotorealistisesti [itse lukijana suosin kirjoittamistyyliä, joka jättää vähän enemmän mielikuvituksen varaan]. Tämä on varmasti suurta amerikkalaista sukupolvikuvausta. Odotetaan, että idylli alkaa säröillä edes pintavesistä.

Keltaisille kirjoille minulla on vain yksinkertainen pieni toivomus. Jos suomennatte jotain, niin pitäkää huoli siitä, että se kanssa koskettaa! En nimittäin jätä yhtään Isoa K:ta kesken, joten vastuunne ajankäytöstäni (on muutakin tekemistä kuin tämä lukeminen) on valtamerellinen - vähintäänkin.

Madeleinea lainatakseni
"Minä olen pitkästynyt. Ei sen kummenpaa."